Perkausta vailla?

Tällä viikolla maajussiopintoni veivät minut metsään. Sain saappaat jalkaani, kypärän päähäni ja valjaat ylleni. Lyhyen opastuksen jälkeen valjaisiin kiinnitettiin raivaussaha, jonka avulla nuoret kuusentaimet pelastetaan nopeammin kasvavien lehtipuiden varjosta. Tätä pelastusoperaatiota metsäalan ihmiset kutsuvat varhaisperkaukseksi. Tavoitteena on siis poistaa kasvatettavien puulajien kanssa kilpailevaa puustoa.

Ensimmäisenä varhaisperkauspäivänä isäni seurasi työskentelyäni tarkasti. Kun kiersin isomman näreen, hän ilmestyi toiselta puolelta vastaan. Kun en huomannut jotakin lehtipuuta, hän viittoi unohdetun yksilön minulle. Parituntisen ja hyvin valvotun aloituspäivän päätteeksi saatoin jo sanoa ymmärtäväni sekä varhaisperkauksen että raivaussahan käyttämisen perusasiat.

Seuraavana kahtena päivänä pääsin kuviolle tavallaan itsekseni, sillä isäni työskenteli metsäautotien toisella puolella. Perkasin kuusia esiin eli annoin lähtöpassit turhan innokkaasti kasvaville koivuille, lepille, haavoille ja pajuille. Samalla aloin miettiä (varhais)perkauksen tarpeellisuutta ihmiselämässä: kaikenlainen perkaaminen, vähentäminen, karsiminen ja selkiyttäminen kun tuntuu olevan muotia tällä hetkellä.

Karsimisessa lienee kyllä perää, sillä nykymaailma tarjoaa valtavan määrän tietoa, menoja ja tavaraa. Ihmiset ikään kuin kannustavat toisiaan kohti kiireisempää ja täydempää elämää. Ihailua saa osakseen hän, jonka kalenteriin mahtuu enemmän asioita kuin kukaan osaa edes kuvitella.

Oma kalenterini voisi hyvinkin olla perkauksen tarpeessa, sillä olen helposti innostuva ihminen, joka on huono kieltäytymään kivoista hommista. En kuitenkaan osaa karsia menojani, sillä pidän todella paljon (lähes) kaikista asioista, jotka olen kalenteriini mahduttanut. On maajussiopintoja, S2-opintoja, lehtitöitä, opetushommia, kuntoilua, koiria, ystäviä, perhe…

Kun tänään luin Metsälehti Makasiinia (5/2016), päädyin takaisin perkausajatusteni pariin. ”Pieleen meni. Metsänomistamisen 7 yleisintä virhettä” -artikkelissa Suomen metsäkeskuksen metsänhoidon johtava asiantuntija Markku Remes toteaa, että jo varhaisperkauksen myöhästyminen voi johtaa siihen, että kolmannes metsän kiertoajan aikaisesta tuotosta jää saamatta. ”Taimien kasvu taantuu, kun niillä ei ole riittävästi tilaa, ja osa viljellystä puulajista tuhoutuu ja korvautuu vähempiarvoisilla puulajeilla”, Remes selventää.

Samassa artikkelissa Luken erikoistutkija Saija Huuskonen taas kehottaa metsänomistajia katsomaan lähivuosia kauemmas: ”Metsänhoidossa pitää nähdä pitkälle tulevaisuuteen. Ei kannata tuijottaa pelkästään yhtä kuviota, vaan katsoa tilannetta tilatasolla. Metsänhoidon merkitys konkretisoituu silloin paremmin.”

Molempien asiantuntijoiden huomiot herättivät mielenkiintoni kalenterin perkaamista kohtaan. Onkohan nimittäin niin, että oma tuottavuuteni laskee, koska en raivaa olennaista esiin? Käykö niin, että kehittymiselleni ei ole riittävästi tilaa ja osa hyvistä asioista tuhoutuu, koska oman elämäni lehtipuut peittävät alleen tähdellisen? Katsonko elämääni liian kapeasti, minkä takia missaan kokonaiskuvan?

Vai voisiko sittenkin olla niin, että ihmiselämä ei olekaan talousmetsä?

Ehkä minun (ja monen muunkin) elämä on kuin luonnonvarainen metsä, joka sisältää runsaan lajikirjon. Kalenterissani elävät sekä havu- että lehtipuut, jotka löytävät omat lokosensa ja nousevat täyteen mittaansa, kun aika ja olosuhteet sen sallivat.

Taidankin jättää oman elämäni varhaisperkauksen tekemättä ja katson, mitä luonnonvoimat puustolleni tekevät.