Vakipaikka vai kasa silppua?

Kun syksyllä 2006 aloitin opinnot yliopistossa, mielessäni siinsi vakituinen virka äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina. Meitä ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita muistuteltiin kuitenkin heti opintojen alussa, että kaikki joutuvat tekemään erilaisia sijaisuuspätkiä ennen kuin viran kanssa lykästää. Toivo pysyi silti yllä: kun tekee sijaisuudet huolella ja saa jalkansa ovenrakoon, voi lopulta saada toistaiseksi voimassa olevan työsuhteen.

Kuusi vuotta myöhemmin postilaatikossani odottivat filosofian maisterin paperit. Oli pimeä syyskuinen ilta, ja tulin kotiin vasta kahdeksan aikaan illalla. Avasin kuoren ja hymähdin itsekseni: siinä ne nyt ovat, avaimeni aikuisten työmarkkinoille.

Olin toki oikaissut töihin jo opintojen loppuvaiheessa, epäpätevillä avaimilla. Gradun tekemisen lomassa työskentelin pirkanmaalaisen yläkoulun ÄI-opettajan sijaisena ja opintojen viime metreillä palasin takaisin kotipuoleeni ja sijaistin tuttavaani eteläsavolaisessa yhtenäiskoulussa. Kesät tein paikallislehden toimittajan hommia kotikunnassani ja toivoin kovasti, että ahkeruus ja yrittäminen palkitaan.

Meni vuosi tuttavan sijaisena ja toinen mokoma kotikuntani koulussa. Pidin toimittajan töistäni kiinni opetushommien ohessa ja tehtailin erilaisia artikkeleita sekä lämpimikseni että maksua vastaan. Ajattelin, että on hyvä kehittää itseä molemmilla saroilla, jotta tulevaisuudessa olisi enemmän mahdollisuuksia tarjolla.

Pari vuotta sitten aloitin nykyisen työnantajani palveluksessa ja samalla myös toimenkuvani muuttui: äidinkielen ja kirjallisuuden rinnalle tupsahti runsaasti S2-opetusta. Aloin suorittaa suomi toisena ja vieraana kielenä -aineopintoja Jyväskylän avoimessa yliopistossa ja samalla taisin käynnistää nahkanluomisprosessin, jonka loppu ei vielä edes häämötä.

Olen nimittäin havahtunut huomaamaan, että haaveilen silpusta. Ruusuisten mielikuvien sijaan ajatus toistaiseksi voimassa olevasta ja täysillä (tai vähän vielä suuremmilla) tunneilla varustetusta paperista jännittää ja jopa hirvittää. Sen sijaan silppuelämä opetus- ja toimitushommineen sekä maa- ja metsätaloustöineen houkuttelee koko ajan enemmän. Haavemaailma on siis samalla kertaa ihan järjetön ja todella inspiroiva.

Mistä tällainen muutos sitten johtuu? Miksi kukaan täysjärkinen haaveilee silpusta, kun tarjolla olisi yhteiskunnallisesti hyväksytty unelma vakituisesta virasta?

Ehkä haaveiden muuttuminen on pääni tapa reagoida työmarkkinoiden tilanteeseen. Kun on rakentanut elämänsä näille sijoille ja kilpailee työnhakuprosessissa 15 vuotta kokeneempien kanssa, alkavat toiveet edes työhaastatteluun pääsemisestä luhistua.

Jollain pitäisi kuitenkin elää ja mikäpä olisi ihanteellisempaa kuin saada rahaa kaikesta siitä, mistä pitää. Ruusuisen vakipaikan tilalle on siis tullut idealistinen ajatus Anna-Kaisasta, joka työskentelee sekä opettajana, toimittajana, oikolukijana että maanviljelijänä ja metsänhoitajana.

Kuulostaa mahtavalta! Ja samalla ihan mahdottomalta.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.