Esilukija X

Heipä hei. Esilukijan uutiskirje on jo kymmenettä kertaa ilonanne. Tällä kertaa lukusuosituksia tarjoillaan kymmenen jutun verran, joista kahden tähden arvoisia juttuja on kaksi. Lisäksi olemme käyneet läpi viisitoista muuta juttua, jotka on julkaistu suunnilleen helmikuun ensimmäisen kahden viikon kuluessa, mutta ne voitte suosiolla jättää väliin.
 
Julkaisuista mukana ovat tällä kertaa Helsingin Sanomat Kuukausiliitteineen, Suomen Kuvalehti, Aamulehti, sekä Viini-lehti. Lisäksi olemme valikoineet muutaman jutun Suomen Kulttuurirahaston alaisuudessa julkaistusta Jotkut taas väittävät -kulttuurijournalismiantologiasta. Antologiasta valitsimme ne jutut, jotka tunnistimme mielestämme featurejournalismiksi. Kuten featurejournalismin määrittely ja kaikki muukin Esilukijassa, valinta oli täysin subjektiivinen ja mielivaltainen ja siitä voi valittaa vaikkapa Twitterissä.
 
Esilukijan seuraava kirje ilmestyy kahden viikon kuluttua maaliskuun 2. päivänä. Mikäli luet tätä Mediumissa, voit tilata kirjeen jatkossa suoraan sähköpostiisi tästä.
 
Mikäli on kysyttävää tai kommentoitavaa, @esilukijat vastaavat parhaansa mukaan Twitterissä ja Facebookissa. Todennäköisesti kysyttävien kysymysten kooste löytyy täältä.
 
Tähdellä merkityt jutut vaativat joko tilauksen tai ovat kirjeen lähetyshetkellä vain printissä. Vielä kerran erikseen mainittakoon, että liki koko Helsingin Sanomien featuretarjonta on tätä nykyä maksumuurin takana. Kaikki nämä ongelmat ovat ratkaistavissa tekemällä lehtitilauksia ja ostamalla irtonumeroita. Esilukija suosittelee molempia lämpimästi jokaiselle.

Kaksi tähteä

Jotkut taas väittävät -antologia
Sonja Saarikoski: Sonya ja Sonja eli se pieni ero
 
Sonya Lindfors tekee sen ihan itse.
 

Juttu on paras uutiskirjeessä arvioiduista.
 
Ratkaisu, jossa Sonja Saarikosken versioon jutusta on lisätty Sonya Lindforsin kommentit lause kerrallaan, on nerokas. Se antaa Lindforsin itse osoittaa ihan omalla suullaan huurupäisimmätkin mielipiteensä, kuten sen, ettei “ole olemassa mitään luonnollista, me ollaan täysin ympäröivän kulttuurin kasvatteja”. Saarikoski on tehnyt Lindforsin ymmärtämisestä henkilökohtaisen missionsa, eikä hänkään siihen pysty. Kysehän ei ole “kiinnostuksesta hänen toiseuttaan kohtaan”, kuten Lindfors arvelee, vaan kiinnostuksesta hänen toiseuttamista käsittelevää julkista tuotantoaan ja persoonaansa, siis toiseuttamiskokemusasiantuntijuutta, kohtaan. Koko valkoinen kulttuurieliitti on ollut siitä tavattoman kiinnostunut, mutta tätä juttua pidemmälle lienee pyrkimyksissä mahdotonta päästä. Viime metreillä ennen maalilinjaa kirjoittajan yllättää moraalinen krapula, mutta siihen asti teksti on aivan armottoman hauska, jopa paikoin brutaalikin keskustelunavaus ja -lopetus.
 
Jotkut taas väittävät -antologia
Janne Sundqvist: Perustuu Iiro Küttnerin tarinaan
 
Aalto-yliopiston elokuvakäsikirjoituksen professori Iiro Küttner on todella erikoinen tyyppi. Vai onko?
 
Jotkut taas väittävät -kokoelma osoittaa, että reipas kokeilunhalu on hyvästä. Jos menee iloisesti käsille, tuli ainakin yritettyä, eikä tuloksena ole ainakaan sielua turruttavaa esitelmää tai muuta suomalaisen featuren kauhukammiokamaa. Iiro Küttneristä kertova juttu leikkii epäluotettavalla kertojalla, joka on hemmetin hieno tarinankerronnan väline, mutta hillittömän vaikea toteuttaa hyvin. Mutta form meets function, sanoisi japanilainen, ja Esilukija kiittää. Haastattelua rytmittävät Küttnerin kummalliset pikkutarinat vihjaavat alusta pitäen, että kaikki ei ehkä ole nyt niin kuin luulisi. Se luo juttuun utuisen klangin ja panee ajattelemaan koko haastattelujen ja median toimintaa: journalismin eettisistä periaatteista huolimatta, eikö kaikki jutunteko kuitenkin ole valikointia — jonkin korostamista, häivyttämistä, poistamista, kehystämistä — ja eikö myös silloin jouduta kysymään, miten luotettava kertoja tällä kertaa on. Tältä osin kirjoittaja paljastaa kuitenkin lopussa korttinsa.

Yksi tähti

Kuukausiliite 2/2017
Anna-Sofia Berner: Alma on kuuma
 
Alma on Suomen uusi poptähtisuuruus, joka kulkee Tavastialta Lontooseen kaksossiskonsa kanssa.
 
Kun on juttuja, joille ei ole ilmiselvää parasta toteutustapaa, editoinnin tärkein osa tapahtuu suunnittelupöydän ääressä. Tästä voitte katsoa mallia. Alman haastatteleminen on jätetty syystä vähemmälle, sillä on turha penätä häneltä ympäripyöreyksiä: mukana olemalla voidaan keskittyä olennaisempaan ja nähdä, kuinka 21-vuotias nainen kaksossiskonsa kanssa on elämässään hämmentävässä murrosvaiheessa. Erityisen hieno on viimeinen lause, joka summaa koko jutun, mutta on rytmitetty niin, että yksi ja kaikkein tärkein sana pomppaa korvaan.
 
Suomen Kuvalehti 6/2017
Sanna-Kaisa Hongisto: Seulotaan, leikataan, hoidetaan
Varmuuden vuoksi tehdyt diagnoosit ovat lääketieteen yllättävä vitsaus. 
 
Kenties kyse on Esilukijan puusilmäisyydestä, mutta tämä juttu on ensimmäinen kattava ja kiihkoton selvitys, miksi mammografiaseulonta ei ole ongelmaton ja miksi ylihoito voi olla alihoitoa vastaava terveysriski. Jutun alun “esimerkkitapauksia” ei tosin tarvittaisi rakennuspalikkana. Niissä esitetyt ihmiset eivät ole todellisia, niihin ei enää palata ja muutenkin niiden kyky konkretisoida ongelmakenttää on aika vaillinainen. Haastatellut lääkärit hoitavat sen aivan mainiosti.
 
Kuukausiliite 2/2017
Tuomas Kaseva: Love of Finland
 
Touko Laaksonen ja elämänsä mies.
 
Ehkä se on vain ähkyä, että “kas, Tom of Finland täälläkin” ja “ovatko nämä nyt ne samat jutut, jotka selviävät elokuvastakin?” ja “ei tämä nyt hirveämmin kiinnosta”. Olisiko tämä ollut vetoavampi juttu vuosi sitten? Ehkä. Siitä huolimatta Veli Mäkisen ja Toukon suhdetta käsitellään kauniisti ja humaanisti, joka on oikein hyvä tulotapa hankalaan ja usein kliseiksi menevään aiheeseen.
 
HS Sunnuntai 5.2.
Jaakko Lyytinen: Tekoälytutkijan testamentti*
 
Tekoälytutkija uskoo kykenevänsä mullistamaan maailman. Ennen sitä hän kuolee.
 
Tekoälytutkijan kohtalo vaikuttaa ensin Helsingin Sanomien viikoittaiselta “sairaus herätti” -reportaasilta, mutta onkin tunnepornon sijasta/ohella vuoden toistaiseksi suositeltavin Sunnuntai-avaus. Aihe on toimittajan näkökulmasta varmasti ollut herkullinen, valmis tarina. Sille olisi kuitenkin toivonut vielä lisää pituutta ja syventämistä. Nyt jää tunne, että itseorganisoituvia karttoja ja kaikkea muuta raskaan sarjan asiaa vain raapaistaan, ettei peloteltaisi lähinnä siitä sairaudesta kiinnostunutta lukijaa tiehensä. Samasta on kyse jutun varsinaisessa miinuksessa: kuinka pahasti finaali voikaan lässähtää muuten featureammattilaisen rutiinilla hiotun rakenteen päätteeksi. Siksi joudumme esittämään avoimen kysymyksen Helsingin Sanomille: Onko Maaret Kallio siepannut teidät? Räpäyttäkää kahdesti, jos on.
 
Kuukausiliite 2/2017
Anu Nousiainen: Se olin minä*
 
Hitsari maalasi vuosikymmenien ajan loistavia taideväärennöksiä, joita sitten myytiin jopa miljoonilla.
 
“Eräänä tammikuisena keskiviikkoaamuna vuonna 2014 keskusrikospoliisi otti Veli Sepän kiinni kotona Lempäälässä. Sepän automatkasta jäteasemalle oli kulunut pari kuukautta. Nyt tehtiin kotietsintä.” Tällaista “kotietsintä sitä, poliisi tätä” -juttua tuntuu tulevan nykyään aika paljon monesta tuutista, kenties siksi, että esitutkintamateriaalit ovat hyvää polttoainetta featurelle. Tekijänsä näköinen tämäkin teksti on: kerrotaan tapahtuneesta kaikkine absurdeine yksityiskohtineen ja jätetään henkilöiden roolit ja tapahtumien dynamiikka rivien väliin. Saagassa kaikkein kutkuttavinta olisi kuitenkin ollut se, mikä jää irralleen varsinaisesta “tarinasta” ja siksi kertomatta: miten joku osaa kopioida toisten maalauksia niin vakuuttavasti, että kaikki parhaatkaan asiantuntijat eivät välttämättä näe eroa aidon ja feikin välillä?
 
Viini
Mikko Numminen: Millaista on maistaa 433 laatuviiniä 2 päivässä — ja sylkeä ne kaikki pois
 
Toimittaja ottaa viinimessuista niin sanotusti kaiken irti.
 
Esilukija luki tämän siksi, että ikävöi Mikko Nummista, mutta hitto kun sen on ilmeisesti pakko kirjoittaa viineistä, koska lehden nimi on Viini. Sinänsä ymmärrettävää. Kelpo lohduke tämä on, katsokaa vaikka: näkökulma on otsikosta alkaen selvä, on alku, loppu, rakenne, vitsejä, rytmiä, kaikki. Kirjoittaja hersyttelee seminaareissa opetettujen tarinallisuusmaneerien sijaan esimerkiksi maistamalla sanaa Wiesbaden ja toisaalta laukoo juppimaisuuksia kuin paraskin tosielämän Tuomas Vimma: “Tarkemmin ottaen Taittinger Collection Hans Hartungia vuodelta 1986 ja vuoden 2006 Dom Pérignonia. Samaan aikaan, tietysti, sillä täytyihän niitä verrata.”
 
Suomen Kuvalehti 5/2017
Oskari Onninen: Hän: Jouni Tilli
 
Tutkija etsii ja löytää syviä merkityksiä hallituksen puheista.
 
Esilukijan suosittu jatkosarja “Miksi Hän-juttuja on vaikea kirjoittaa” jatkaa toteamalla sen, että juttupaikalla toimittajan täytyy ilmeisesti tasapainotella ryhdikkään sisällön määrän ja palstalle ominaisen ja edukseen olevan hengittävän tyylin välillä. Eikä se ole helppoa. Tämäkin juttu epäonnistuu väsyttämällä lukijan, mutta onneksi läkähdyttäminen suoritetaan edes raikkaan analyyttisellä sisällöllä.
 
Kuukausiliite 2/2017
Saska Saarikoski: Hyvä, parempi Patrik*
 
Patrik Laine on niin hyvä 18-vuotias jääkiekkoilija, että hänen tylsiäkin juttujaan kannattaa painaa lehteen.
 
Juttu Patrik Laineesta on hyvin kirjoitettu, mutta sisältää lopulta liikaa Laineen haastattelua, jonka kiinnostavuuden Saska Saarikoski editoreineen on yliarvioinut. Lukusuositus tuleekin aivan muista syistä kuin haastattelun eksklusiivisuudesta. Saarikoski on parhaimmillaan suuressa kuvassa epäolennaisten, mutta kuitenkin tärkeiden asioiden kuten urheilun verbalisoinnissa. Suomessa ei kovin moni osaa nähdä ja sanoa esimerkiksi sitä, että: “Jokainen pelikausi on parhaimmillaan ennen alkamistaan. Jokainen pelaaja on jännittävimmillään läpimurtonsa hetkellä. Kun nuori tähti pelaa ensimmäisiä suuria pelejään, hän kuuluu vielä kokonaan meille, yleisölle.”

Nolla tähteä

Jotkut taas väittävät –antologia
Laura Airola: Mies joka järjesti sodan
 
Klaus Klemola on muurarimies, teatterimies ja erikoismies, joka järjestää paraikaa tulevaa Tuntematonta.

Klaus Klemola on selvästi hyvin mielenkiintoinen ja omalaatuinen henkilö eli siis eeppinen hustlaaja. Niinkin erityinen, että artikkelin jäljiltä tuntuu, että rivakasta otteesta huolimatta kirjoittaja on tällä kertaa ihaillut kohdettaan sokaistumiseen asti. Se on näinä “kyllä verkkoon mahtuu” -aikoina vaarallista. Varsinkin, kun tälläkään kertaa kukaan ei ollut puolivälin paikkeilla sanomassa, että “nyt mietit mikä on olennaista, puristat tähän yhden selvän ja perustellun näkökulman ja ei muuten enää merkkiäkään enempää”.
 
Suomen Kuvalehti 5/2017
Kirsi Heikkinen: Tyhjää parempi
 
Jänniä juttuja nämä plasebo ja nosebo.
 
Esilukijaa harmittaa, että tehdään featureksi väitettyjä juttuja kokoamalla yhteen aihepiiriin liittyvää ja pitkään tiedossa ollutta tietoa yhteen läjään, keittelemällä se kokoon ja lopulta sanomalla tulosta featureksi. Suomen Kuvalehden plasebojuttu kuuluu siihen valtavan isoon Esilukijan läpikäymään juttumäärään, joka ei herätä juuri minkäänlaisia tunteita tai ajatuksia. Esitellään ilmiö, joka on jo esitelty ties miten monesti tuomatta siihen mitään olennaista uutta. Tällaistakin on tehty ja kun käännän sivua, en muista siitä mitään. Lisäkummastusta aiheuttaa, että jutun lähtöasetelma luodaan viittaamalla Fidelity-tutkimukseen, jonka tulos ei kuitenkaan selviä missään vaiheessa.
 
Suomen Kuvalehti 5/2017
Susan Heikkinen: Ei mitään rajaa
 
Posti ja Osuuspankki ovat laajenneet viime vuonna joka suuntaan.
 
Esilukija feat. Klikinsäästäjä: “Miksi yritykset rönsyilevät?” Koska niiden perinteiset toimialat kuihtuvat. 
 
Suomen Kuvalehti 6/2017
Markus Hotakainen: Mir — Sattumusten avaruusasema
 
MIR-avaruusasema oli Neuvostoliiton avaruuspolitiikan ylpeys.
 
Avaruus on juttuaihe, joka menee aina läpi ja löytää intohimoiset lukijansa. Juttuja soisi kuitenkin kirjoitettavan vähän kunnianhimoisemmin kuin tämä SK:n avaruusasema Mir-juttu. Kun näkökulmaa ei ole oikein rajattu, vaan on selostettu koko aseman elinkaari, teksti lipsuu vanhan ajan historiikiksi. Alkuun on tosin haettu draamaa kosmonauttien vaiheista keskellä Neuvostoliiton hajoamista, mutta sekin on kummallisen sekava muhennos, joka kadottaa draaman ja milteipä lukijan mielenkiinnon. Avaruusentusiastille eittämättä hyvää luettavaa. Jos luentomaisen ja tietosanakirjamaisen sävyn kestää, muidenkin voi kannattaa lukea.
 
Kuukausiliite 2/2017
Unto Hämäläinen: Suomen salaiset kansiot*
 
Arkistoista löytyi laulu 20 sedästä.
 
Tätä juttua ei olisi ollut mikään pakko tehdä näin kiireellä. Unto Hämäläinen kirjoittaa sujuvaa tekstiä kuten aina, mutta jos tosiaan asiakirjoja ehdittiin kahlata läpi vain kolmen päivän ajan, voiko itse sisällöltä paljoa odottaa? Periaatteessa hyväksyttävä ja informatiivinen kertaus Suomen ulkopoliittisen aseman muutoksesta vuonna 1992, mutta arkistoja olisi varmaankin kannattanut tutkia ajan kanssa ja perin pohjin.
 
Suomen Kuvalehti 6/2017
Katri Merikallio: Mars pankkiin, opiskelija
 
Opintotuki muuttuu, ja muutos vaikuttaa erilaisiin opiskelijoihin erilaisilla tavoilla.
 
Kotimaan uutispuuro opintotuen muutoksista tuupattuna pitkään mittaan. Kaiken tämän olisi voinut esittää parissa powerpointissa, ja lukija olisi todennäköisesti ollut tyytyväinen säästettyyn aikaan, vaikka esimerkit eivät olisi eläviä ihmisiä olleetkaan. Opetus: Kaiken ei tarvitse olla featurea! Uutisillekin on paikkansa!
 
HS Sunnuntai 13.2.
Oskari Onninen: Trumpin takapiru
 
Kansalaisen tietopaketti Trumpin strategista.
 
Donald Trumpin taka- tai etupirun muotokuva, joka välttää enimmät Trump-aiheiset journalistiset kauhistelemiset, mutta ei aivan kamalasti myöskään kerro uutta kohteestaan. Joitakin Stephen Bannonista kerrottuja anekdootteja se laittaa kontekstiinsa, mutta ei se vielä riitä yhdellekään kielitaitoiselle ihmiselle.
 
HS Sunnuntai 5.2.
Tuija Pallaste: Minä kuvassa
 
Ennen olivat muotokuvatkin erilaisia.
 
Oivaltava juttuidea saa parikseen hieman keskinkertaisen tekstin ja todella hyvän konseptuaalisen ajatuksen jutun kuvituksesta. Tämä ajatus ei kuitenkaan riitä pelastamaan juttua. Syntyy kokonaisuus, joka on leppoisaa aamiaispöytäjournalismia, mutta ei oikein muuta. Tekstiltä olisi paikoin toivonut enemmän. Rinnastukset selfiekulttuurin ovat varsin pinnallisia, läpeensä hesarilaista nykyajan ihmettelyä. Lukee tätä silti mieluummin kuin sairauskertomuksia.
 
HS Sunnuntai 13.2.
Minna Passi ja Susanna Reinboth: Mitä Jari Aarnion pihalla tapahtui?*
 
Jari Aarnion kranaattimysteeri ja kirjamainos.
 
Jari Aarnion tapauksen tutkimiseen on käytetty valtavasti journalistisia resursseja ja tehty hurjasti arvokasta ja harvinaiseksi käyvää kaivutyötä. Toisekseen jo tapauksen yhteiskunnallinen merkitys edellyttää aiheen perusteellista käsittelyä ja Aarnion historian setvimistä asian koko laajuuden tajuamiseksi. Mutta sitten ne mutat. Omien toimittajien kirjapuffit — aiheen tärkeydestä huolimatta — ovat eettisesti aina vähän kiperiä. Lisäksi Aarnion talolle tehtyä kranaatti-iskua ja sen todenmukaisuutta käsittelevä juttu on huomattavan vaikeasti seurattava. Nimet, tapahtumat ja tekijät sekoittuvat ja kronologiaa on vaikea rakentaa, saati pitää kasassa. Kuulustelujen läpikäynti tuntuu pikemminkin raskaalta kuin jännittävältä. Varsinkin, kun uutistoimittajat eivät kykene “Aarnio sitä, Aarnio tätä, Aarnio Aarnio Aarnio Aarnio” -päälausepuudutusta vetoavampaan kirjoitustyyliin, jossa oikeastaan mitään erityistä “tyyliä” ei ole.
 
Aamulehti 5.2.
Tuomas Rimpiläinen: Yhdysvallat on aidannut Meksikon-rajaansa jo 1000 kilometriä
 
Aamulehti Trump-laarilla Ameriikan Yhdysvalloissa.
 
Vaivaa on taas nähty, metsää kaadettu ja maailmalla käyty. Tuotoksena on sakea keitos, jossa kirjoittaja raikkaasti paljastaa olevansa kotoisin 1980-luvulta käyttämällä termiä “ensimmäisen ja kolmannen maailman kohtauspiste”, ikään kuin Meksiko ei kuuluisi vaikkapa maailman 20 rikkaimman valtion joukkoon. Samalla tavoin kirjoittajalla on kummallinen tapa korostaa jokaisen kohtaamansa ihmisen “syntyperäistä” tai “paljasjalkaista” amerikkalaisuutta, ikään kuin todistellen keränneensä jutun haastateltavat vain “aidoista” ja “luotettavista” ihmisistä. Sen päälle on taas tehty tuttuun Aamulehti-tapaan videoita, joilla on yritetty tuottaa juttuun “lisäarvoa”, mutta jotka katsottuaan kokee olonsa huijatuksi ja huomaa pitäneensä videoiden yhteydessä näytetyistä mainoksista enemmän. Triste!
 
HS Sunnuntai 5.2.
Saska Saarikoski: Tervetuloa Kanadaan*
 
On ehkä syytä palata päivä ajassa taaksepäin, miettii Saska Winnipeg. Ei ole.
 
Ihan kiva sivutuote Patrik Laineen haastattelun ohelle. Varsinaisesti ei taida olla mitään syytä, miksi juttu Kanadan maahanmuutosta sijoittuu juuri Winnipegiin, tuonne Kanadan Pieksämäelle. Saska harhailee järven jäällä, Saska löytää maahanmuuttajia. Kanadassa on kaikki hyvin, paitsi että komea sosialisti pilaa paikallisen trumpilaisen mielestä kaiken. Siinä mielessä ihmiset ovat aika samanlaisia: populistit paitsi haluavat äänestää omia etujaan vastaan, niin tuhota myös sen maailman, josta he itse ovat aiemmin hyötyneet.
 
Suomen Kuvalehti 6/2017
Essi Salonen: Hän: Minna Rytisalo
 
Äidinkielenope-kirjailijasta kertova juttu on äikäntuntiesimerkki esikoiskirjailijasta kirjoitettavasta jutusta.
 
Henkilöjutunteon oppikirjaan kuuluu löytää kohteesta kutkuttavia ristiriitaisuuksia. Äidinkielen opettaja Minna Rytisalossa niitä on jopa kaksi! Hän on kirjoittanut äikästä vain magnan, mutta on silti saanut julkaistua kirjan. Lisäksi hän on äikänope ja käyttää korkokenkiä ja meikkiä. Ja voitteko kuvitella, Rytisalon omallakin äikänopella oli korkokengät: “Lukiossa lukutoukkaa lykästi. Hän sai äidinkielenopettajakseen ‘aivan ihanan’ Saija Halosen. Pieni, siro opettaja kulki koulun käytävillä, aina hameeseen ja korkokenkiin pukeutuneena, ja kantoi käsivarrellaan sinisiä vihkoja.” Huhhuh! 
 
Suomen Kuvalehti 5/2017
Teppo Tiilikainen: Kylmä sota 2,0
 
Sana “kyber” tulee englannin kielen sanasta “cyber”, kertoo Suomen Kuvalehti.
 
Tiedusteluoperaatioiden kehitys viime vuosien aikana on todella kiinnostava aihe ja ansaitsisi parempaa kohtelua. Nyt jutusta paistaa läpi, että toimittaja ei ole tajunnut paljoakaan lausuntoautomaattihaastateltaviensa horinoista, heittänyt kasan irrallisia heittoja mössöksi ja ilmoittanut että juttu on valmis. Esimerkiksi toteamus, että “Julian Assange auttoi Edward Snowdenia saamaan Venäjältä turvapaikan” on joko maailmanlaajuinen skuuppi tai sitten vain toimittajan väärinymmärrys — Assange saattoi hyvin auttaa Snowdenia pakenemaan Hongkongista*, mutta tuskinpa vain saamaan turvapaikkaa Venäjältä, alkuperäinen suunnitelma kun taisi olla paeta Havannaan ja/tai Ecuadoriin. Että päätelkää sitten itse, suomalainen yleisö.

(*Esilukija tarkentaa 17.2.2017 kello 14.00 ja lupaa jatkossa olla tarkempi: Julian Assange on lehtitietojen mukaan neuvonut Snowdenia menemään Venäjälle Latinalaisen Amerikan sijaan. Lisäksi hän on työntekijänsä välityksellä avustanut Snowdenia lentojärjestelyissä Hong Kongista. Sitä, onko Assange vaikuttanut Venäjän päätökseen myöntää Snowdenille turvapaikka, ei tiedetä.)

Jotkut taas väittävät -antologia
Noora Vaarala: Otakkonää vohovelilla
 
Toimittaja tekee kirjailijasta ennakko-oletuksia, jotka eivät pidäkään paikkaansa.
 
Ajoittain melko kurttuotsaisen kulttuurijournalismimöhkäleen keskellä oli kuin lasillinen raikasta vettä lukea, kuinka toimittaja pohtii omaa pohjoissuomalaista identiteettiään kirjailijan kautta, jolle on määrittänyt itse pohjoissuomalaisen identiteetin. Kirjailijaa asetelma ei voisi vähempää kiinnostaa. Kun tämä itsereflektiivisyys, jutun varsinainen näkökulma, väistyy hiljalleen sivummalle, lukija tylsistyy heti. Jos kirjailija-Hänejäkään ei tarvitse vaivautua lukemaan, niin ei tässä sen enempää suositeltavaa alkujipon päälle ole.
 
Jotkut taas väittävät -antologia
Anton Vanha-Majamaa: Johanna Tukiainen — Evangelist, Singer, Dancer
 
Taas yksi lukutapa Johanna Tukiaiseen.
 
Esseemäinen tuotos Johanna Tukiaisesta sisältää pelkkää introa, selostusta ja bahtinilaisen karnevalismin käsitteen puhkispleinausta — mutta myös yksittäisiä hauskoja lauseita: “Kommentit ihrasta, laardista, muovista ja kumista, sterilisaatiosta ja lobotomiasta eivät jätä arvuuttelun sijaa. Ne ovat Johanna Tukiaista käsittelevien lehtijuttujen sivutuotetta, vähän niin kuin pakokaasua, jota bensiinillä kulkeva auto väistämättä päästelee.” Ja tämäkin on ihan hauska: “Kun haluan nähdä jotain överiä ja törkeää ja muistuttaa itseäni siitä, miten julkisuudessa saa ja ei saa olla, panen Tuksun pyörimään.” Jos olet ihminen, jota bahtinilainen karnevalismi liikuttaa, kannattaa lukea. Jos.
 
Eikö riitä? Hae aiempien kirjeiden lukusuositukset täältä ja tilaa Esilukija sähköpostiisi tästä.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.