Esilukija XIX

Hyvää keskikesän juhlaa kaikille.

Viimeisen kahden viikon ajalta olemme kahlanneet puolestasi läpi 18 juttua, jotta sinun oikeasti tarvitsisi lukea niistä vain kolme. Nekin ovat vain kelvollisia. Niin kesäterään on Suomessa jo päästy. Juttuja on tälle tarkastelujaksolle valikoitunut vain Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteestä, Suomen Kuvalehdestä sekä Sunnuntaisuomalaisesta.

Jos luet tätä Mediumista, saman paketin saat jatkossa uutiskirjemuodossa sähköpostiisi tästä.

Mikäli on kysyttävää tai kommentoitavaa, @esilukijat vastaavat parhaansa mukaan Twitterissä ja Facebookissa, joissa molemmissa saa painaa tykkäysnappuloita. Todennäköisesti kysyttävien kysymysten kooste löytyy täältä.

Tähdellä merkityt jutut ovat kirjeen lähetyshetkellä luettavissa vain painetussa muodossa. Kaikki nämä ongelmat ovat ratkaistavissa tekemällä lehtitilauksia. Sitä Esilukija suosittelee siinä missä lukemistakin.

Seuraava kirje ilmestyy heinäkuun 6. päivä. Toivokaamme parempaa luettavaa.

Yksi tähti — kannattaa lukea

Suomen Kuvalehti 24/2017
Elina Järvinen: Paljonko tarjotaan

Suomen valtio omistaa sattuman kautta tauluja, joita se ei voisi enää ostaa eikä myydä.

Tämä juttu on uutiskirjeen paras.

Kansallisen taideomaisuuden myymisellä spekuloinnista tekee mielenkiintoista aiheen ilmiselvä turhuus: myyminen ei ole välttämätöntä, aikeissa saati mahdollista. Mutta miksi valtion hallussa edes on menneiden mestareiden töitä? Kuinka arvokasta “mittaamattoman arvokas” taide oikeasti on? Elina Järvinen onnistuu purkamaan sattumanvaraisuuksien vyyhdin koherentisti ja niin, ettei tarvitse olla kulttuurisivuentusiasti kiinnostuakseen.

HS Sunnuntai, 22. kesäkuuta
Juhani Niiranen ja Jaakko Lyytinen: Täällä hän kulki kerran

Lue tämä juttu niin kuin Lönnrot sen lukisi.

Jos Helsingin Sanomien juhannusversio haluaa tarjota leppoisaa, suomalaisiin vetoavaa kesälukemista, niin sellaista tämä kyllä on. Tee hyvä matkamies itsellesi palvelus ja lue tämä juttu painetusta sanomalehdestä. Idea Elias Lönnrotin ensimmäisen Savo-Karjalan taipaleen kulkemisesta on hauska, mutta ei todellakaan pääse oikeuksiinsa ankeassa nettitaitossa, jossa Juhani Niirasen erinomaiset valokuvat on erotettu tekstistä. Vuonna 2017 on yksinäistä eikä aurinkokaan usein paista. Eikä suomalaisen mielenmaiseman voi kuvitella paljoa muuttuneen vuodesta 1828.

Suomen Kuvalehti 24/2017
Annakaisa Suni: Kylä kuolemanvaarassa

Absurdiuden huumoria jäisillä mutta sulavilla dokaussaarilla.

Kas tässä konstailematon näkökulma ilmastonmuutokseen: selkeä reportaasi Huippuvuorilta, jossa ilmastonmuutos tuntuu todella konkreettisesti. Eksotiikkaa on sopivasti, mutta samalla tarjotaan roppakaupalla samaistumispisteitä lukijalle, jotta juttu ei jää leijumaan irralleen. Kruununa kaivosyhtiön toimitusjohtaja, joka “ei näe ristiriitaa” kivihiilen louhimisessa lämpenevällä saarella, vaikka nälkäisiä jääkarhuja pitää hätistellä jo kylänraitilta.

Nolla tähteä — jätä huoletta väliin

HS Sunnuntai, 18. kesäkuuta
Anna-Sofia Berner: Kaikki hyvin Korsnäsissä

Mitt sommerlov i västkusten var trevligt.

Ikiaihe. On lähdetty nautiskelemaan rannikon kesästä ja todettu, että tosiasiassa yksipuoluejärjestelmä ei olekaan ihan yksipuoluejärjestelmä, mutta suhtautuu kokouskäytäntöihin kuten pitääkin. Se on demokratian arvostuksessaan paitsi kunnioittavaa, myös tahattoman koomista.

HS Sunnuntai, 11. kesäkuuta
Pekka Hakala: Opposition outo supertähti

Tapasimme eli olimme samassa huoneessa herra Navalnyin kanssa.

Paikan päällä oleminen tuo luksuksen tuntua, mutta vaikea Aleksei Navalnyistä on hirvittävästi esitelmää enemmän sanoa, jos lähtökohta on, että Suomessa hänestä ei tiedetä juuri muuta kuin se, että oppositiossa on ja Putin ei tykkää. Mieluummin tätä silti lukee kuin Wikipediaa.

HS Sunnuntai, 18. kesäkuuta
Marko Junkkari: Juudas?

Politiikan superviikko puristettiin kuiviin sunnuntaihin mennessä.

Juttu perussuomalaisten hajoamisesta perussuomalaisiin ja “siniseen tulevaisuuteen” on asiantunteva, mutta ei tarjoa juuri mitään uutta sellaiselle, joka on lukenut viikon varrella julkaistut uutiset. Kiinnostavin asia, eli Facebook-junttaus, joka ei tosin ollut junttaus, jää sekin sivurooliin. Jos joku ei ole vielä muodostanut käsitystään siitä, oliko puolueen hajoamisessa kyse “arvopohjasta” vai ministerinsalkuista, juttu tarjoaa hyvät eväät mielipiteenmuodostukseen.

HS Sunnuntai, 11. kesäkuuta
Marko Junkkari: Miksi kirjeet katoavat ja posti tulee miten sattuu? HS kertoo, mistä Postin ongelmat johtuvat ja miten yhtiö aikoo välttää Tanskan postin ”kuoleman­spiraalin”

Miksei kusti polje.

Turvallisen kaavamaisesti laadittu juttu Postista ja Postin alennustilasta avaa jonkin verran ongelmien taustoja, mutta sisältää myös täysin tarpeetonta sunnuntaitoimittamista, kuten katsauksia Postin toimintaan 1800-luvulla, mennäänpäs katsomaan -tyyppisiä siirtymiä ja Postin johtajien muotokuvia. Ansiokasta on se, että aiheellisesti syytetään esimerkiksi käsittämättömän typeriä päätöksiä tehnyttä hallitusta ja Itella-sekoilun aiheuttanutta johtajaa. Niiden painoarvo lopullisessa jutussa jää edellä mainitun sunnuntaitoimittamisen takia harmittavan vähäiseksi.

Sunnuntaisuomalainen, 18. kesäkuuta
Janne Laitinen: Lopun alku*

Sunnuntaisuomalainen vaivautui kerrankin sinne, missä tapahtui.

Ansiokkain tilannekuvaus perussuomalaisten puoluekokouksesta ja sen erikoislaatuisesta yleishengestä. Se ei toki ole paljoa se, mutta tässä jutussa edes vähän vaivauduttu jututtamaan paikalla olleita puolueen jäseniä sen sijasta, että olisi loputtomalla politiikan toimittajan jaarittelutaidolla taivasteltu Soinin perintöä tai hallituksen tulevaisuutta. Tavispersuilta poimitut sitaatit ovat itseään toistavia, yllätyksettömiä ja mielikuvilla mässäileviä, mutta silti aidompia palasia kuin loputtomat pohdinnat käsiäänestyksistä tai natsitervehdyksistä. Viinaa juodaan, rasismi rehottaa ja ruma sanakin sanotaan niin kuin se on.

Suomen Kuvalehti 24/2017
Riitta Kylänpää: Hän: Pauliina Kainulainen

Idässä asuu aikuishippi.

Luojan lykky juttu itäsuomalaisesta aikuishipistä ei ole juttu hippeilystä sinänsä, vaan enemmän yksittäisen ihmisen henkilökohtaisesta uskosta, joka välittyy luonnon kautta. Kohtuusliikkeen “ekoteologin” henkilökuvaan jää silti kaksi ammottavaa aukkoa: teologia ja kohtuus. Etääntyminen akateemisesta teologiasta todetaan kokoelmalla luonnon henkisyyttä korostavia kuriositeetteja, talouskasvukriittisen Kohtuusliikkeen kohtuuskäsitys jää ilmaan.

Sunnuntaisuomalainen, 11. kesäkuuta
Heikki Kärki: Supermiehen paluu*

Hei siellä maakunnissa, näin se Nokian tarina meni.

Entuudestaan suurelle yleisölle tuntemattoman bränditykittäjä Pekka Rantalan kutsuminen maailman vaikutusvaltaisimmaksi suomalaiseksi on tietysti provokatiivista, mutta pelkkä historia osana Nokian (mennyttä) menestystä, englanninkielisten käsitteiden käyttäminen, pitkät työpäivät tai peräti asuminen ulkomailla eivät vielä riitä kantamaan väitettä. Toimittajalla pitäisi olla pokkaa kuplan puhkaisemiseen viimeistään siinä vaiheessa, kun Rantalan nykyään edustamaa, Nokian brändillä puhelimia myyvää pienyritys HMD Globalia esitetään koko Euroopan kannalta isoksi jutuksi. Mutta ei, Rantala saa jaaritella omaa menestystarinaansa loputtomiin ilman sen kummempaa otetta hänen persoonaansa. Ilmeisesti se, että “menestynyt” mies voi olla myös perinjuurin “mukava” ja “yliekstrovertti”, jopa “yksi Suomen positiivisimmista ihmisistä”, saa riittää.

HS Sunnuntai, 11. kesäkuuta
Katja Martelius: Kukko vai kana?

Kesän modernin eläinsadun tarjoaa Helsingin Sanomat.

Koska Disney ei ole vielä ehtinyt riittävästi inhimillistämään eläimiä, tehtiinpä sitten juttu kanasta, joka näyttää osin kukolta. Koska aihe ei oikeastaan kanna kuin paripalstaisen hassun tiedejutun verran, tehdäänpä siitä sitten loputon selostus, jonka pöyristyttävä ydinviesti on, että joku ihan oikeasti on tarinallistanut viattomasta eläimestä suvaitsemismaskotin.

HS Sunnuntai, 22. kesäkuuta
Anna-Stina Nykänen: Mistä lomalla riidellään?

Hyvää juhannusta vaan itse kullekin, nyt sitä limuviinaa ja vähän äkkiä.

Juhannuslehtivastine Leevi and the Leavingsin Jouluaattona kännissä -kappaleelle. Aivan kammottava lista typeriä pieniä tarinoita siitä, että ihmiset ovat perseestä. Aivan kuin olisi joutunut kuuntelemaan kaikki keskustelut aamun ruuhkajunassa, mutta peräkkäin ja litteroituna. Tämän luettuaan voi ajatella, että menipä oma juhannus hyvin ja leppoisasti. Jos meni.

Suomen Kuvalehti 24/2017
Hannu Pesonen: Pelko voitti, terroristit eivät

Ei tämä terrorismijuttu featurea ole, mutta.

Terrorismin historiallinen häilyvyys ja poliittiset arvolataukset tulevat avatuiksi, mutta argumentti katkeaa tilasto- ja numerosulkeisiin terrori-iskujen yleistymisestä. Järjestöjen “maineen”, synnytetyn pelon ja “todellisten saavutusten” asettaminen vastakkain on aika naiivi lähestymistapa liikkeisiin, jotka jo 1970-luvulla ymmärsivät varsin tehokkaasti näkyvyyden keskeisen poliittisen merkityksen. Juttu tarkastelee terrorismin tuloksia legalistisina ja aluekysymyksinä, kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen valtavaan vaikutukseen, joka esimerkiksi RAF:llä oli koko Länsi-Saksan poliittiseen kulttuuriin ja mediailmapiiriin. Argumentaatio näyttää kaatuvan tarpeeseen käsitellä mahdollisimman laaja kirjo erilaisia alueellisia, uskonnollisia ja poliittisia liikkeitä saman pääkäsitteen alla.

Sunnuntaisuomalainen, 18. kesäkuuta
Sanna Ryynänen: Kiinalainen juttu*

Sunnuntaisuomalainen tilaa vihapalautetta toteamalla akupunktion huuhaaksi

No voi nyt kilin elin ja seitsemän neulaa sentään! Aihehan jutussa on vallan mainio, akupunktion myyttien murtaminen alle satavuotiaaksi vedätykseksi, mutta kirjoitus on kammottavan pinnallinen siteerauskokoelma erilaisista lähteistä vedettyjä faktoideja. Harmittaa — tämä olisi voinut olla aivan hyvä, jos olisi toimittaja jaksanut soittaa muutaman haastattelun lisää tai yrittää edes luoda jonkinlaista maailmaa tiedonmurusten ympärille. Onko sieltä Sunnuntaisuomalaisesta potkittu jo toimitussihteeritkin pihalle vai miksi näin pääsi käymään?

Suomen Kuvalehti 23/2017
Essi Salonen: Hän: Touko Aalto

Jos nyt jaksan viel tän yhden mäen yli / onks sen jälkeen uusii mäkii / onks sen jälkeen vielä mäkii

Rasittavalla jytkyviitteellä käynnistyvä juttu keksittyy kertaamaan Touko Aallon pyöräily- ja verotusharrastuksia sekä kaikenselittäviä lapsuuskokemuksia. Pörröisiä talousnäkemyksiään puheenjohtajaehdokas saa kertoa keskeytyksettä. Juttu nivoutuu saumattomaksi osaksi Aallon kampanjaa, mutta saa hänet vaikuttamaan ihan samanlaiselta kuin kuka tahansa muukin vihreä — vaikka jonkinlaista erityisyyttä puheenjohtajaksi nouseminen varmasti vaatii. Löysyys tiivistyy Aallon surkuhupaisan urheilu-tsemppi-jee-jee-retoriikan toistamiseen. Ilmeisesti se edustaa jotain maagista, tarkemmin määrittelemätöntä “Jyväskylä-filosofiaa”.

HS Sunnuntai, 22. kesäkuuta
Sami Sillanpää: Viimein vähän omaa rauhaa

Juhannukseksi Nobelanerii.

Martti Ahtisaari on kyllä erikoismies, mutta aika harvoin vaivaudutaan ihan tarkalleen ottaen kertomaan miksi. Tässä siinä onnistutaan ihan hyvin, mutta hyvän mielen syntymäpäivähaastattelu kaipaisi edes yhtä hauskaa lohkaisua. Nyt presidentti vain fiilistelee Nelson Mandelaa ja Jaakko Iloniemeä ja puolisoaan.

Sunnuntaisuomalainen, 11. kesäkuuta
Terhi Säynäjärvi: Nollan pisteen vauva*

Nimi on enne.

Esilukija ehdottaa, että Sunnuntaisuomalainen fuusioituu Helsingin Sanomien Elämä & Lifestyle -puolen ja Aamulehden Ihmiset-toimituksen kanssa ja perustaa uuden journalistisen yksikön, joka tuottaa journalismia vain ja ainoastaan kuolemansairaista lapsista. Kaikkea hyvää Jessicalle.

Suomen Kuvalehti 23/2017
Teppo Tiilikainen: Peloton haastaja

Se toinen Navalnyi-artikkeli.

Viikon kahdesta Aleksei Navalnyi -jutusta vähemmän vetävä ja Hesariakin esitelmällisempi, mutta sisällöltään syvempi. Lue HS:n jälkeen, jos jää vielä kutina tietää vähän lisää Venäjän tärkeimmästä oppositiopoliitikosta. Nimien tilalle voisi vaihtaa minkä tahansa muun totalitäärisen valtion toisinajattelijoineen, eikä juttua tarvisi muuttaa muilta osin mitenkään.

Eikö riitä? Täältä satoja aiempia lukusuosituksia ja tästä kirje suoraan sähköpostiisi.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Esilukija’s story.