Esilukija XVII

Torstaita kansalaiset. Taas on aika suosittaa teille luettavaa.

Tähän uutiskirjeeseen Esilukija on lukenut 16 pitkää lehtijuttua, joista yhteen tähteen pääsee kuusi. Presidentti Mauno Koiviston hautajaisten kannalta sopivasti suositeltavin juttu on Helsingin Sanomain 17 vuoden takainen toiveuusinta toimittajasta Koiviston renkinä. Lisäksi olemme lukeneet perinteisin menoin. Suomen Kuvalehteä, Sunnuntaisuomalaista ja Ylioppilaslehti Ainoa.

Jos luet tätä Mediumista, saman paketin saat jatkossa uutiskirjemuodossa sähköpostiisi tästä.

Mikäli on kysyttävää tai kommentoitavaa, @esilukijat vastaavat parhaansa mukaan Twitterissä ja Facebookissa, joissa molemmissa saa painaa tykkäysnappuloita. Todennäköisesti kysyttävien kysymysten kooste löytyy täältä.

Tähdellä merkityt jutut vaativat joko tilauksen tai ovat kirjeenlähetyshetkellä luettavissa vain printissä. Kaikki nämä ongelmat ovat ratkaistavissa tekemällä lehtitilauksia ja ostamalla irtonumeroita. Sitä Esilukija suosittelee siinä missä lukemistakin.

Seuraava kirje ilmestyy 9. Kesäkuuta. Silloin on kesä.

Yksi tähti — kannattaa lukea

HS Sunnuntai 20.5.2017
Lauri Malkavaara: Tähtelään tuli renki*

Tämä juttu on uutiskirjeen paras.

Mauno Koivisto -uusinta 17 vuoden takaa painettiin lehteen.

Suomi 100 -juhlajuttuja ei olisi tarvinnut tehdä tänä vuonna yhtään. Kaikki on tässä, tiivistettynä yhteen Kuukausiliitteen Mauno Koivisto -juttuun, esimerkiksi tähän pikanttiin yksityiskohtaan: entinen presidentti varmistaa, että toimittajalla on vaihtoalkkarit saunan jälkeen päälle vedettäväksi. Oi Suomi katso! Matalat hierarkiat ja saunat ja sosialidemokratia, se on tässä kaikki!

Suomen Kuvalehti 19/2017 
Jari Hanska: Rahaa riippuvaisilla; (sisältää myös kainalojutun Digiriita pakotti yhteen)

Jari Hanska esittää vaihteeksi uusia kysymyksiä pelimonopolista.

Featuren ei tarvitse olla vain ajatonta tunnelmointia vaan kyllä siinä voi uutisiakin kertoa. Siitä Jari Hanskan Veikkaus-juttupaketti on hyvä esimerkki. Juttu vie juupas-eipäs-väännöksi jumittunutta keskustelua suomalaisesta pelimonopolista eteenpäin nostamalla esiin pelaajadatan: Miksi tutkijat eivät pääse katsomaan, mitä data kertoisi rahapeleistä? Miltä Veikkauksen väitetty hyvä tarkoitus silloin näyttäisi? Tällainen konkretiaan tarttuva journalismi rahapeleistä on loputtomasti arvokkaampaa kuin se tyhjänpäiväinen periaatejollotus Veikkauksen monopolista ja ulkomaisista pelifirmoista, jota aihepiiristä yleensä saa kuulla.

HS Sunnuntai 20.5.2017
Tuija Pallaste: Kakkareissu, joka kannattaa tehdä*

Äkkiä Beniniin ripuloimaan!

Juttu lyö lukijaa mahaan heti avauskappaleessa — voi ei, taas yksi pakonomainen kuvaileva alku, joka ei onnistu kuvailemaan eikä tunnelmoimaan: “Professori Anu Kantele seisoi hylätyn siirtomaatalon terassilla Länsi-Afrikan Beninissä ja mittasi ovenkarmia. Kookospalmut ja akaasiapuut suhisivat Guineanlahdelta puhaltavassa tuulessa.” Onneksi tämän jälkeen kikkailusta luovutaan, ja loppuosa onkin oikein mukaansatempaava kertomus siitä, miksi kannattaa rahdata satamäärin suomalaisturisteja Beniniin ripuloimaan, ja mitä kaikkea lääketieteen tutkimukseen voikaan liittyä. Suositeltavaa lukemista esimerkiksi vessaan.

Suomen Kuvalehti 20/2017
Essi Salonen: Modernit mesenaatit

Perinpohjainen selvennys taidekeräilystä.

Taiteen ja kulttuurin tukemisesta on viime aikoina käyty julkista keskustelua valtiontalouden ja laskutikkuekonomismin näkökulmista. Miltä taiteen ja taiteilijan asema näyttää nykytaiteen keräilijän tai keräilyn kohteen vinkkelistä? Juttu on ajoittain hukkua kömpelyyteensä, jota on päässyt runsaasti editoinnista läpi. On toistoa, huteria aasinsiltoja (esimerkiksi “kuumien naistaiteilijoiden” suhteen), yleistä toisteisuutta ja parantamisen varaa sitaattivalinnoissa (Rauha Mäkilä jostain syystä on laitettu kertomaan itse, että Kiasma on ostanut hänen teoksiaan.) Tai ihan vain sitä, että kokoelmista “olohuoneessa katse kiinnittyy Andy Warholin työhön”. Sehän hienoa, millaiseen? Kömpelyydestä huolimatta juttu avaa tavalliselle lukijalle sitä, mitä taiteen hintojen takana on ja miltä taide bisneksenä Suomessa näyttää.

Suomen Kuvalehti 19/2017
Veera Virmasalo: He(kö) nostavat Afrikan

Ulkomaanjournalismia, joka ei luojan kiitos tunnu sellaiselta.

Juttu Afrikan väitetystä nousevasta keskiluokasta sukeltaa perusuutisissa jauhettujen lukujen taakse — nouseeko keskiluokka ja mitä se Afrikan kontekstissa edes tarkoittaa? Jutun ansio on siinä, että se ei kuvaa erikoisuuksia vaan tavallista arkea, etsii ja havainnoi siinä yhtymäkohtia ja eroja lukijan kokemusmaailmaan. Juttu ei jää leijumaan ulkomaanjournalistisiin korkeuksiin vaan järjestää lukijalle ja haastateltaville kohtaamisen namibialaisen marketin kassalla, jolloin kaukaisetkin asiat tulevat ymmärrettäviksi ja tutuiksi. Suomessa 17-vuotias poika varoo menestymästä, ettei syytetä hikaroinnista, Namibiassa siksi, ettei hänen päälleen langetettaisi kirousta.

Suomen Kuvalehti 19/2017
Päivi Ängeslevä: Hän: Mia Stellberg

Suorittaja on elänyt suorittajan elämän.

Sekavasti alkava juttu sukeutuu supernaisen kokemusten hengästyttäväksi kavalkadiksi. Esilukija pitää tyylistä, jossa toimittaja ei ryhdy tulkitsemaan vaan pitäytyy tapahtumien kertaamisessa: menneisyys selittää henkilön nykytilaa riittävästi. Etenkin, jos on elänyt näin hurjan elämän kuin Stellberg. Emme tiedä, pitäisikö hänestä olla huolissaan vai pitäisikö häntä ihailla, mutta näinhän on monen suorittajaihmisen kohdalla.

Nolla tähteä — voi skipata

HS Sunnuntai 13.5.2017 
Anna-Sofia Berner ja Jussi Konttinen: Valkoisista valkoisin*

Siperiasta löytyi viraalialbiino.

Albinismia eri kulttuuriympäristöissä käsittelevä juttu on lähtökohdiltaan mainio ja vaivoja säästämättä laadittu — esimerkit ulottuvat Jakutiasta Tansaniaan ja Kouvolaan. Kuitenkin aiheen päänäkökulmaa, eli rotuajattelun, albinismin ja rasismin suhdetta, leimaa puolivillaisuus. Ikäänkuin olisi todettu että huoh, kai se on nyt pakko laittaa muutama rivi rodullistamisesta ja rasismista että vaikutetaan ajassa kiinni olevilta. Lopputuloksena on töllistelyä, väsyneehköä sormenheristelyä ja leipäpapin saarnaa.

Suomen Kuvalehti 20/2017
Susan Heikkinen: Tehtävä luodoilla

Saaristomerellä on vähemmän norppia kuin Saimaalla.

Norpanetsintäartikkeli on selvästi perusjuttua harkitummin kirjoitettu, mutta siitä huolimatta jutun ongelmat ovat nimenomaan sen kirjallisessa vajavaisuudessa. Nyt on laajasta sanavarastosta poimittuja adjektiiveja ja erikoisia sanajärjestyksiä; juttu kyllä näyttää eikä selitä, muttei kuitenkaan näytä tarpeeksi, että lukija näkisi mitään päässään. Tuloksena maalailua tähän tyyliin: Kyljellään olevilla on tietynlainen selän kaari. Vatsallaan olevien takaräpylät töpöttävät koholla. Ja onhan omanlaisensa pullamainen pyörylä hahmoltaan sekin norppa, joka on asettunut pää katsojaa kohti. Valtavia takaräpylöitään levittelevän huomaa helposti, samoin sen, joka rapsuttelee kaulaansa eturäpylällä. Ehkä tällainen tilanne olisi digi first -aikana videon paikka, mutta kyllä kirjoittavankin toimittajan pitäisi keksiä keinot pelastaa itsensä tällaiselta juttumatkalta kuivin jaloin (heh) ylös.

Suomen Kuvalehti 20/2017
Susan Heikkinen: Hän: Jesse Haaja

Mainostoimistomies uhrasi kaiken omalle supersankarilleen.

Juttuun Jesse Haajan elokuvahaaveesta on yritetty survoa niin valtava määrä tavaraa, että on kuin Michael Bay olisi ohjannut Suomen Kuvalehteä. Ihmiset vaihtuvat, maisemat vaihtuvat, asioita vyöryy päälle hengästyttävää tahtia, ja aina välillä jossain vilahtaa jotain kiinnostavaa, mutta eihän sitä ehdi nähdä. Lisäksi häiritsee se, ettei tee-se-itse-elokuvaohjaaja-mainostoimistomiehen suureen unelmaan ole maltettu suhtautua yhtään kriittisesti. Suomen Kuvalehden blogisti Kalle Kinnunen on kirjoittanut Rendelin saagasta epämääräisine rahoituksineen jo kaksi vuotta sitten, jolloin Haaja jo pyöri puheineen Cannesissa. Juttu sivuuttaa kaiken tämän ja asettuu niin paljon Rendelin puolelle, että varsinainen journalismi unohtuu. Tai ainakin taustatyöt ovat unohtuneet. Harmi.

Aino 2/17
Emilia Mäenmaa: Jaffa 38.38

Koulukiusattu Jari Jaanto perusti verkkosivuston, jolta sadat tuhannet suomalaisteinit löysivät ystäviä

Irc-gallerian epäonnistuneesta myynnistä on tehty juttuja ennenkin, ja ehkä siksi tämä teksti ei keskity siihen, mutta mitään muutakaan näkökulmaa tässä ei ole. Paitsi ehkä Jari Jaannon yksinäisyys. Se on koskettava teema, mutta sitä ei käsitellä koskettavalla tavalla. Lukijalle jää halju fiilis, sillä jälleen kerran aineksia olisi ollut paljon parempaan. Esilukija on pahoillaan siitä, että henkkarit ovat nykyään haastattelunauhojen litteraatteja.

HS Sunnuntai 20.5.2017
Anna-Stina Nykänen: Sankari vai luuseri?*

Seija Sartti on palannut keskuuteemme.

Näyttää siltä, että kaikkien toimittajien kaareen sisältyy vaihe, jota voisi kutsua “listajuttufeaturen vaiheeksi”. Se tarkoittaa sitä, että valitaan jokin aihe, kaivetaan kaikki mahdolliset kulttuuriset tai muut viitteet, jotka siihen suinkin kytkeytyvät, ja kirjoitetaan ne auki peräkkäin. Toiveena on, että tuloksena olisi syvällisyyttä vaikka kyseessä on vain hyvin pitkäksi venytetty listaus. Seija Sartti hioi tyylilajin kenties huippuunsa, ja tämä sunnuntaisivujen Kullervo-töräys noudattaa hitin kaavaa uskollisesti.

HS Sunnuntai 13.5.2017
Anna-Stina Nykänen: Nainen, mies ja kipu*

Suomalaiset eivät osaa hoitaa kipuaan, sanoo yksi lääkäri.

Kipujutussa käsittelytavaksi on valittu human interest -henkilöjuttu sympaattisesta työterveyslääkäristä, joka on itsekin kipupotilas. Lopputuloksena on sekavaa hölinää sähköpyöräilystä, työpaikkakiusaamisesta ja polvileikkauksista. Samasta aiheesta ja henkilöstä julkaistiin parempi juttu vain vuosi sitten HS:n Elämä-sivuilla. Sunnuntai olisi tarvinnut kovaa asiantuntijatietoa, eikä yksittäisen lääkärin kokemuksia. Jutun sisältämä väite on hurja, mutta läheskään tarpeeksi asiantuntijatietoa sen ympärille ei koota.

Sunnuntaisuomalainen 21.5.
Mia Rouvinen: Täysi lasti*

Lonkku, kossu ja kalja, hölkynkölkyn hei, monenlaisia juomia on olemassa.

Suomalaiset hakevat nyt viinaa Viroa edempää Latviasta, koska [tässä luetellaan useiden palstojen verran alkoholijuomien hintoja].

Sunnuntaisuomalainen 14.5.
Terhi Säynäjärvi: Onnellisuuskuplassa*

Pitkä aasinsilta translain luo.

Rakkaat toimittajat, ymmärtäkää, että jokainen haastattelu- tai kuvaustilannekuvauksella alkava juttu sisältää raskaansarjan toimittajahuumorielementin. Tätä seuraa tuhansien merkkien puuduttava jaarittelu. Lopuksi puhutaan translaista, koska, öö, jostain syystä Susu katsoo että itse aihetta kiinnostavampi on henkilö, joka on kirjoittanut aiheesta fiktiota.

Suomen Kuvalehti 20/2017
Heikki Vento:
Riita Soinin perinnöstä

Jussi vai Sampo, Sampo vai Jussi.

Aika hurja vampyyrikuvitus jutussa, joka tarjoaa ingressissään olennaisen havainnon perussuomalaisten eri siivistä, mutta keskittyy näiden välisiin kahnauksiin lopulta harmillisen vähän. Hyvin yleiselle tasolle jäävä, peruspätevä katsaus. Ei tämä mitään featurea tainnut olla.

Eikö riitä? Täältä satoja aiempia lukusuosituksia ja tästä kirje suoraan sähköpostiisi.