Esilukija XXI

Aurinkoisempaa kesää, lukeva kansa.
Työnteko kesällä tekee ihmisen nihkeäksi, mutta tässäkin kirjeessä yhden tähden lukusuosituksia on päivätarpeiksi, kymmenen kappaletta kuudestatoista. Kahden tähden erityisen tärkeitä juttuja on sen sijaan vain yksi: Suomen Kuvalehdessä julkaistu Simon Elon henkilökuva. Muita lukemiamme medioita ovat olleet tuttuun tapaan Helsingin Sanomat ja Sunnuntaisuomalainen sekä tällä kertaa myös Suomen Yleisradion internet-sivusto.
Jos luet tätä Mediumista, saman paketin saat jatkossa uutiskirjemuodossa sähköpostiisi tästä.
Mikäli on kysyttävää tai kommentoitavaa, @esilukijat vastaavat parhaansa mukaan Twitterissä ja Facebookissa, joissa molemmissa saa painaa tykkäysnappuloita. Todennäköisesti kysyttävien kysymysten kooste löytyy täältä.
Tähdellä merkityt jutut ovat kirjeen lähetyshetkellä luettavissa vain painetussa muodossa. Kaikki nämä ongelmat ovat ratkaistavissa tekemällä lehtitilauksia. Sitä Esilukija suosittelee siinä missä lukemistakin.
Seuraava kirje ilmestyy lomakauden päätyttyä, elokuun kolmantena päivänä.
Kaksi tähteä — kannattaa lukea ja jakaa
Suomen Kuvalehti 28/2017
Aurora Rämö: Hän: Simon Elo
Tämä juttu on paras uutiskirjeessä arvioiduista.
Persu-Frodo ja iso Mordorin karhu.
Pieni muotokuva Simon Elosta jatkaa Hän-palstan mainioiden poliitikkoesitysten sarjaa. Suurin ansio on siinä, että juttu ei edes pyri väkisin eheään kokonaiskuvaan: jos Elo tuntuu puhuvan ristiin sekä aiemman että nykyisen itsensä kanssa, olkoon se ristiriitaisuus silloin hallitsevana. Lisäksi Elo haastetaan, mikä on harvinaista nykyään, kun moni politiikan erikoistoimittajakin tuntuu olevan tuhottoman kallis mikrofoninjalusta. Lopun tivaus siitä, mihin tahoihin ja voimiin Elo viittaa perussuomalaisten keikauksen takapiruina on esimerkillistä luettavaa. Tulihan se sieltä, edes osin, tuo ajallemme niin tyypillinen höpöhöpö-argumentti: entä jos kaiken takana onkin Venäjä?
Yksi tähti — Kannattaa lukea
Long Play 54
Kari Hukkila: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä*
Syyria, Algeria, Ranska ja Suomi liittyvät kaikki löyhästi toisiinsa.
Oivallisesti polveileva essee historiattomuudesta, näköalattomuudesta ja siitä, miten samat asiat ja samat virheet toistuvat maailmanhistoriassa uudelleen ja uudelleen. Kari Hukkilan tyyli on hyvin kirjallinen, ja artikkeli vaatii aikaa ja keskittymistä todennäköisesti enemmän kuin mikään tähän asti arvioimamme teksti. Se kuitenkin palkitsee: Hukkilan huomiot eurooppalaisesta kulttuurista algerialaisesta tai syyrialaisesta kulttuuripiiristä katsottuna saavat asiat näyttämään aivan erilaisilta — ja mediamme eurosentrisemmältä — kuin olemme tottuneet. Silti, kuten Long Playn juttujen kohdalla monesti, jäsentäminen ja jopa lyhentäminenkin tuskin olisivat haitanneet.
Suomen Kuvalehti 27/2017
Vappu Kaarenoja: Arvoisa Suomen herrojen herra
Mr. President, have pity on the working man.
Näin herkullista kamaa löytää vain arkistoista. Suomalaisten presidentilleen lähettämät kirjeet ovat hauska ja uusi näkökulma loppuunkaluttuun instituutioon. Tarinat ovat yhtä aikaa hilpeitä, hämmentäviä ja liikuttavia. Yksi anoo rahaa, toinen jakaa poliittisia neuvoja, kolmas kritisoi sotaa. Mielenkiintoista on paitsi se, mitä valtionpäältä pyydetään, myös se, miten pyydetään. Oman mausteensa tuovat presidentin avustajakunnan kitkerät kommentaarit. Kirjoitus ei jää pelkäksi luetteloksi, vaan muodostaa läpileikkauksen kansan ja sen johtajien suhteisiin läpi itsenäisyyden ajan.
Suomen Kuvalehti 28/2017
Kalle Kinnunen ja Anton Vanha-Majamaa: Koko kesä kovennettua
Asento! Katse ongelmiin — päin!
Jos tämä olisi vain juttu siitä, että liki parinsadan hengen työporukassa on ison urakan aikana sattunut ja tapahtunut, eivätkä kaikki ole tyytyväisiä, aihe ei olisi kovin kummoinen. EI, vaikka työporukka olisikin uuden Tuntemattoman tekijöitä ja nyt menossa aivan hemmetin liian kauan kestävä Suomi 100 -juhlavuosi. Onneksi juttu ei pysähdy tähän, vaan laajentaa Tuntemattoman kuvauksista kuultujen epäkohtien pohdintaa koko suomalaisen elokuva-alan työntekijöiden ongelmiin. Esilukija kuitenkin epäilee, että samanlaisen paljastusjutun voisi tehdä liki jokaisesta suuremmasta suomalaisesta elokuvatuotannosta. Siksi tämän jutun huomioarvo ratsastaa varsinaisen skuupin sijaan Tuntemattoman huomioarvolla.
Suomen Kuvalehti 27/2017
Riitta Kylänpää: Hän: Jarkko S. Tuusvuori
Hypekriittistä kriittisyyshypeä.
Ntamo-kustantamon filosofipomon henkilökuva tasapainoilee hilpeän kulttuurisen yläpilven ja sietämättömän kulttuurielitismin rajalla, mutta selviytyy nipin napin voittajana. Epäilemättä kohteensa näköinen henkilökuva rönsyää hallitsemattoman tuntuisesti ja vilisee sivistyssanoja ja kirjallisuusviitteitä. Mutta miten voisi olla pitämättä miehestä, joka kuvailee työtään Damokleen miekaksi Canossan-matkalla? Annamme juuri ja juuri anteeksi jopa “holy baloney” -huudahduksen.
HS Sunnuntai 9. heinäkuuta, 2017
Leena Malkki: Miten elää toistuvien terrori-iskujen ja uhan kanssa
Tolkkupuhetta kohkauksen keskelle.
Leena Malkin rauhallinen ja analyyttinen juttu siitä, miten länsimaissa on reagoitu ja pitäisi reagoida terrorismiin, ei tiukasti ottaen edes ole featurea, mutta ei haittaa. Mieluummin luemme tällaista tutkimukseen perustuvaa tolkkupuhetta kuin viidenpennin tarinoita. Malkin puheenvuoro paljastaa raadollisesti, että terrorismin ymmärrys voisi olla paljon paremmalla tasolla, vaikka uutiskoneet iskun tapahtuessa jylläävätkin varsin tottuneesti. Kannattaa lukea jo siksi, että viimein joku selvittää suomeksi miten toimia ja miksi.
HS Sunnuntai, 16. heinäkuuta, 2017
Oskari Onninen: Miksipä en minä
Pätevä perushenkkari ex-lähiönuoresta.
Helsingin Sanomien henkilökuva vihreiden Maria Ohisalosta on hyvin ajoitettu, sillä Ohisaloon saa enemmän otetta puolueen puheenjohtajakisan ulkopuolelta. Painotukset kummastuttavat, sillä suurimman osan jutusta vie Ohisalon lähiönuoruus, ja hänen roolinsa sosiaalipolitiikasta väitelleenä tutkijana jää sivuun. Ohisalo puhuu tutkimukseen perustuvan päätöksenteon puolesta, joten tutkimuksen lähtökohtien laajempi avaaminen olisi mahdollistanut hänen uskottavuutensa arvioinnin paremmin kuin yläasteen keskiarvo.
Suomen Kuvalehti 27/2017
Petri Pöntinen: Apua, nyt se imee verta!
Apua, miten paljon tähän on ahdettu kaikkea.
Luettelomainen mutta tarpeellinen ja toivottavasti maailman viimeinen punkkijuttu. Eihän siinä mitään rakennetta ole, mutta Esilukija haluaa tukea tällaista yleishyödyllisyyttä. Lukemalla tämän tiedät kaiken, mitä punkeista tarvitsee ja ymmärrät, että mahdolliset pelot ovat aivan omia harhojasi. Sillä pärjäileekin yhden kesän.
Yle, 8. heinäkuuta 2017
Sara Rigatelli: Kuka tiesi ja mitä? Näin Jussi Niinistö apureineen hajotti perussuomalaiset ja juoni loikan takaisin hallitukseen
Perussuomalaisten hajaannus, the ongelmakäyttäjä edition.
Ylen persusaaga on hengästyttävän pitkä ja yksityiskohtainen, kenties tähän mennessä tarkin ja kattavin selostus puolueen hajoamisesta. Laajuus on sekä jutun suurin vahvuus että heikkous, koska tällaisena vain todelliset politiikan suurkuluttajat jaksavat pirteinä loppuun asti. Muut lukijat uupuvat detaljien alle. Tiukan kronologinen ja kaikesta analyysista siivottu rakenne lisää jutun puuduttavuutta. Siksi iso ja ansiokas taustatyö ei pääse täysin oikeuksiinsa, vaan juttu vaikuttaa vain laarilta, johon on kerätty aivan kaikki mitä irti lähti. Lähdemateriaalina hyvä, siis.
HS Sunnuntai, 16. heinäkuuta 2017
Petri Sajari: 456 000 000 dollaria*
Huijaripankkiirin tarina typistyy sisufaabeliksi.
Petri Sajarin juttu huijariksi sortuneesta suomalaisesta investointipankkiirista luo herkullisen asetelman, josta riittäisi New Yorkeriin asti. Juttu toimii ilman mehustelua tai kerronnallisia kikkoja, mutta lihaa ei ole selostusmaisen luurangon ympärille kaivettu tarpeeksi. Mielellään lukisimme lisää haastateltavan taustoista ja nuoruudesta. Sen sijaan Stenforsin toimia selitetään “suomalaisella sisulla”. Samoin rahoitusmarkkinoiden toimintaan olisi voinut mennä syvemmällekin — nyt ei edes kerrota, miksi salkun arvon valehtelu oli pankille eduksi mutta lopulta aiheutti tappioita. Silti jutun lopussa toivoimme, että se jatkuisi vielä.
HS Sunnuntai, 9. heinäkuuta 2017
Satu Vasantola: Isää etsimässä
Lapsikaappauksista kerrankin pintaa syvemmältä.
Helsingin Sanomat on onnistunut perkaamaan yhden lapsikaappaustapauksen poikkeuksellisen kattavasti, kun kaikkia osapuolia on päästy kuulemaan ja kokonaisuudesta muodostuu koherentti tarina. Sunnuntai-osion parhaita juttuja pitkään aikaan. Moitittavaa löytyy enimmäkseen siitä, että jutun ei anneta kertoa itse itseään, vaan kohtausjärjestystä on sekoitettu, mikä sekoittaa myös (Esi)lukijaa. Lapsensa kaapanneen isän ääni jää sekin vähän taka-alalle, jolloin pari avainkysymystä jää ilmaan: miksi hän kaappasi lapsensa, miksi anteeksianto on niin vaikeaa?
Nolla tähteä — jätä suosiolla väliin
Suomen Kuvalehti 28/2017
Markus Hotakainen: Kun avaruus aaltoilee
Emme tee aaltoja.
Musta aukko on massiivisen tähden jäänne. Kun kaksi mustaa aukkoa — musta aukko ja Suomen Kuvalehti — törmäävät, media-avaruus alkaa aaltoilla. Mistään Wikipedia-artikkelista ei ole kyse, mutta eroa on mahdoton huomata paljaalla silmällä. Mietimme yhä, kenelle nämä tiedettä popularisoivat referaatit on kirjoitettu.
Suomen Kuvalehti 28/2017
Risto Lindstedt: Kummitteleva raja
Mistä muustakaan sitä keskikesällä kirjoittaisi kuin 700 vuotta vanhoista rajoista.
Pähkinäsaaren rauhan rajasta on sitten Suomen Kuvalehdessä keksitty aihe kesäiselle maakuntakierrokselle. Pisteet boksin ulkopuolella ajattelusta, miinuspisteet päättömyydestä. Aiheen ympärille on kerätty kaikki rajapaikkakuntiin liittyvät kliseet ja detaljit riippumatta siitä, liittyvätkö ne mitenkään kehyskertomukseen. Ilman hölmöä yritystä yhdistävään narratiiviin tästä olisi sentään saanut kivan kokoelman kesäisiä knoppeja paikkakunnilta, jotka eivät sano kenellekään yhtään mitään.
HS Sunnuntai, 9. heinäkuuta 2017
Tommi Nieminen: Väyrysen III näytös
Tehdäänpä vielä kerran se sama juttu Väyrysen teatteriharrastuksesta.
Paavo Väyrysen teatteriharrastusta on ruodittu lehdistössä jo kahtena kesänä, koska kai sitä on heinäkuussa käytävä töllistelemässä. Hesarin juttu ei sekään vaivaudu etsimään uutta kulmaa aiheeseen, vaikka sellainen olisi kuin tarjottimella: Väyrysen yritykset kirjoittaa kesäteatterin avulla uusiksi Suomen poliittista historiaa, jota “valtavirran historioitsijat” ovat hänen mielestään vääristelleet.
Sunnuntaisuomalainen, 9. heinäkuuta 2017
Suvi-Tuulia Nykänen: Uskon paikka*
Toimittaja testaa: lestat.
Tapakristitty toimittaja on päästetty eksotisoimaan lestadiolaisia, ja hyväntahtoista mutta hirveää jälkeähän siitä syntyy. Jutussa kerrotaan kaikki samat kliseet kuin maailmanhistorian kaikissa suviseurajutuissa; oppiin ei juuri TV-kieltoa syvemmälle päästä, ja kaiken kruununa ovat nolot itsereflektiot tyyliin: “Oho, ne onkin tavallisia ihmisiä”. Miten on mahdollista, että olemme eläneet näiden ihmisten kanssa koko elämämme samassa maassa, ja silti haluamme toistuvasti vain ihmetellä heidän tapojaan pääsemättä parempaan lopputulokseen kuin että voihan sitä näinkin elää. Sitä tosin jäimme miettimään, mikä kuosi toimittajan Marimekko-paidassa oli.
Yle, 7. heinäkuuta 2017
Risto Ukkonen: Tieteistarina Suomesta — Miksi miljardihanke luovutettiin Yhdysvaltoihin?
Pää etsii häntää.
Jutun kysymyksenasettelu on hyvä, mutta itse tarina etenee hengettöminä faktalaatikoina pään etsiessä turhaan häntää. Argumenttikaan ei ole kamalan vakuuttava, kun äänessä on tasan yksi hankkeen sisäpiiriin kuulunut vastarannankiiski. Suomen Akatemian ja Tekesin kielteisten kantojen syyt eivät toimittajaa ole jaksaneet juuri kiinnostaa.
Eikö riitä? Täältä satoja aiempia lukusuosituksia ja tästä kirje suoraan sähköpostiisi.
