Pettymyksen jälkeen: Osa 2
Aivan kuin olisin ollut tässä tilanteessa ennenkin.
Näin ajattelin, kun kevättalven kaikki kilpailut helmikuun alun jälkeen olivat jääneet hiihtämättä. Tottahan se oli, koska myös keväällä 2014 kaikki kilpailut yhtä lukuunottamatta katselin kotoa televisiosta tai olin jossain muualla kuin lähtöviivalla. Molemmissa tapauksissa syy oli eri, mutta yhteinen tekijä molemmille pettymyksille kuitenkin löytyi: tietyn rajan ylittäminen.
Kilpaurheilu on veitsenterällä tanssimista sitä parasta suorituskykyä etsiessä. Äärimmäisessä tapauksessa yksikin harjoitus voi olla liikaa, ja syöksyt kunnon puolesta syvyyksiin, josta saat sitten yrittää luovia parhaasi mukaan valoa kohti. Vuodenvaihteessa 2013/2014 kunto oli loistava ja oman urani paras. Sitten halusin vielä paremmaksi, ja tein yhden kovan harjoituksen — se oli liikaa. Matka kohti syvyyksiä alkoi, ja koko kevät meni ylirasitustilasta toipuessa ja samalla penkkiurheilijan roolia katkerasti toteuttaen. Menneenä keväänä lähtökohdat olivat hieman toisenlaiset. Alkutalvi oli ollut hieman tahmea, ja tammikuun treenipainotteisen jakson jälkeen suorituskyky alkoi vähitellen löytyä. SM-kisat lähestyivät ja taas etsittiin sitä parasta kulkua. Muutama päivä ennen kisoja kävin lääkärissä, koska toinen korvani oli kipuillut muutaman päivän. Korvatulehdushan sieltä diagnosoitiin, mitä olin hieman pelännytkin. Koska kuumetta ei ollut ja olo oli muuten normaali, lähdin kohti Imatran SM-kisoja antibioottikuurin kanssa.
Käsi pystyyn virheen merkiksi
Sain lähipiiristäni kehotuksia jättää kisat välistä. Lääkärille en tietenkään edes muistanut mainita viikonlopun kisoista…No, kisoihin tuli kuitenkin lähdettyä ja kaikki kolme matkaa tuli hiihdettyä. Meno oli kohtuullista lähtökohtiin nähden, mutta korvaan sattui. Kisojen jälkeen löin päätäni seinään vielä vajaan parin viikon ajan, ja yritin treenata tavoitteena loppukevään kisat. Sitten kroppa löi homman seis ja pieni lämpöily alkoi; talvi oli lopulta ohi jo helmikuun alussa. Loppukeväästä kunto oli niin heikko, että iltakävely riitti päivän liikuntasuoritukseksi.
Keväällä 2014 motivaatio oli niin heikolla tasolla, että edes koulunkäynti ei jaksanut liiemmin kiinnostaa. Tänä keväänä tilanne oli kuitenkin toinen, ja sain luotua itselleni opintosuunnitelman, joka tähtäsi kaikkien loppujen n. 40 opintopisteen kurssisuoritusten toteuttamiseen maalis-huhti-toukokuu aikajaksolla urheilupuolen ollessa telakalla. Päivät olivat pitkiä, ja välillä käsissä pyöri viisikin eri ryhmätyöprojektia, joten tekemisestä ei ollut pulaa. Toukokuun alkupuolella huomasin ilokseni, että olin selvinnyt asettamaani tavoitteeseen, ja tutkintoon vaadittavat kurssisuoritukset olivat nyt valmiina. Oli muuten hyvä fiilis! Tuotantotalouden opintoni yliopistossa olivat siten enää viimeistä hidastetta eli diplomityötä vaille valmiina. Kevään aikana oman työni mahdollinen aihe oli jo hahmottunut omassa päässäni valmiiksi. Koska tiesin, että sitä vastaavia paikkoja ei tule olemaan tarjolla missään, aloitin idean myymisen eri yrityksiin. Tässäkin tapauksessa kolmas kerta toden sanoi, ja sain kutsun tulla esittelemään työni idean ja sen mahdollisuudet kohdeyritykselle. Pari päivää myöhemmin projekti varmistui, ja se tuntui voitolta raskaan kevään jälkeen.
Työni kulkee tällä hetkellä nimellä “Product portfolio management strategic targets and key performance indicators”. Työni tarkoituksena on siis selvittää, miten tuoteportfolion hallinnan strategiset tavoitteet tulisi luoda yrityksen liiketoimintastrategian pohjalta, ja miten tuoteportfolion suorituskykyä liiketoimintastrategiaan nähden tulisi arvioida ja mitata. Käytännössä tulen siis arvioimaan yhteistyöyritykseni nykyiset käytännöt, sekä analysoimaan nykyisen tuoteportfolion suorituskyvyn strategisiin tavoitteisiin nähden. Aloitin työni toukokuun loppupuolella, ja tavoitteeni on saada projekti valmiiksi ennen hiihtokauden alkua, eli lokakuun alkupuolella. Tällä hetkellä etenen aikataulussa, ja mielenkiintoisen aiheen voimalla odotusarvo aikataulussa pysymiseen on kohdillaan.
Mutta entäs se urheilu? Toukokuun alkupuolella aloitin vähitellen säännöllisemmän liikkumisen uudestaan. Treeniohjelmaa ei ollut, koska tarkoitus oli palata sen tason tekemiseen siinä vaiheessa, kun siltä tuntuisi. Jos tuntuisi. Kunto oli nimittäin heikko ja motivaatio huono, joten väistämättä tavoitteellisen treenaamisen lopettaminen pyöri mielessä myös yhtenä vaihtoehtona. Treeniohjelman puuttuminen tuntui varsin vapauttavalta, ja päivittäinen liikkuminen määräytyi lähinnä sillä perusteella, mitä huvitti milloinkin tehdä. Koska juosta ei jaksanut, maastopyöräily oli useimmiten se vaihtoehto mihin tuli päädyttyä. Oulusta löytyy yllättävän paljon mukavia polkuja ja muita reittivaihtoehtoja urbaanistakin ympäristöstä, joten niitä tuli kierreltyä lähes päivittäin. Kesäkuun alkupuolella kunto alkoi vähitellen nousta, ja mielenkiintoa treenaamiseenkin alkoi jälleen löytyä. Vaikka diplomityöprojekti olikin käynnistynyt toukokuun loppupuolella, sen toteuttamisen ajallinen hallinta oli lähes täysin omissa käsissä, jolloin myös treeniaikataulujen sovittaminen projektin kanssa yhteen oli mahdollista. Tapasimme valmentajani kanssa, ja seuraavalla viikolla aloitinkin jo treenit. Uuteen nousuun?
Aluksi jokainen treeni tuntui tappavan motivaatiota entisestään. Syke suhteessa vauhtiin oli varsin korkealla, eivätkä tuntemuksetkaan liiemmin mielialaa kohottaneet. Sauvakävely tasamaalla oli trendilaji parin ensimmäisen treeniviikon aikana! Kolmen treeniviikon jälkeen kunto oli noussut jo hyvin, ja muitakin lajeja alkoi ilmestyä jo treeniohjelmaan. Tässä vaiheessa huomasin, miten joskus aikaisemmin tehty kova työ kantaa vielä tulevaisuudessakin. Aika tarkalleen 10 vuotta jatkunut kestävyyden kehittäminen 700–800 vuosittaisella harjoitustunnilla ei ollut mennyt hukkaan. Heinäkuun puolessa välissä olin jo yhtä hyvässä kunnossa kuin viime kesänä samaan aikaan. Arvaa, tuntuiko lottovoitolta?
Tällä hetkellä treenit etenevät hyvään malliin. Harjoitteluni on aina ollut erittäin monipuolista, ja tämä ei ole muuttunut tänäkään kesänä. Juoksu, suunnistus, sauvakävely maastossa sekä suolla, rullahiihto ja maastopyöräily pyörivät treeniohjelmissani. Näistä maastopyöräily on uusin tulokas, ja olen kokenut sen varsin erinomaiseksi tavaksi kehittää jalkojen lihaskestävyyttä. Koska kunnon treenivuosia on takana kohtuullisen paljon, laji tuo mukavasti uusia virikkeitä omaan tekemiseen. Tarkoituksena on käydä myös pari kilpailua kesän aikana, mutta vain treenimielessä. Kieltämättä laji houkuttelee sen verran, että olisihan se mielenkiintoista tehdä enemmänkin lajispesifistä harjoittelua ja käydä useammatkin kisat. No, pistetään sekin omaan kestävyysurheilun “To-do” -listaan! Listalla on muuten jo vaikka mitä, mutta avataan sitä joskus myöhemmin. Kerran kestävyysurheilija, aina kestävyysurheilija.
Harjoittelun määrä on ollut hieman vähäisempää aikaisempiin vuosiin verrattuna, mutta selkeällä lyhytsyklisellä rytmityksellä sekä avainharjoitusten onnistuneella toteuttamisella kehitystä on pystynyt saavuttamaan. Koska harjoituspohjaa löytyy aikaisemmilta vuosilta, uskon tämän toimivan ja saavuttavani siten lisää kehitystä myös loppukesän ja syksyn aikana talven koitoksia kohti mentäessä. Aikaisemmista vuosista oppineena tavoitteena on säilyttää maltti syksyn treeneissä, ja jatkaa nousujohteisuutta myös kilpailukaudelle asti. Treenien tavoitteena on nostaa sitä rajaa, johon asti voin omalla suorituskyvylläni yltää kestävällä periaatteella. Kahden kovan omakohtaisen kokemuksen myötä tuon rajan ylittämistä suosittelen kuitenkin välttämään. Mutta koska olen aina ollut riskisijoitusten ystävä, rajalle pitää taas päästä.
No risk, no reward
-Jonne
