Vuorilta vaaroille

Vaarojen Maraton 43km

Kesän kisakalenterin viimeiseksi merkinnäksi oli ruksittu suomalaisen polkujuoksun monumentti ja alkulähde Vaarojen Maraton. Kisa oli ensimmäisen kerran merkitty ohjelmaan jo viime vuonna, mutta silloista syksyä piinannut flunssa vesitti haaveet osallistumisesta.

Tämän syksyn kisoihin valmistautuminen ei mennyt kuten olisin ehkä halunnut. Ensimmäiselle Buff Trail Tour -kaudelle asetettu kesän pääkisa NUTS Ylläs-Pallas 55km heinäkuun puolivälissä päättyi 19km jälkeen nilkan taittamisen ja keskeytyksen myötä suureen pettymykseen, jonka prosessoiminen kesti tovin. Kisaa seurasi myös viiden viikon juoksutauko, jonka aikana treenejä pääsi onneksi toteuttamaan aika pian loukkaantumisen jälkeen maastopyöräillen ja rullahiihtämällä tasatyöntäen. Nilkkavamman ja seuranneen juoksutauon myötä kisakalenterista jäivät pois Rokua Trail Run ja Nuuksio Classic, johon olisi myös ollut tarkoitus osallistua ensimmäistä kertaa.

Juoksukenkiä sai sovitella jalkaan taas elokuun viimeisinä päivinä. Nilkka ei ollut vielä täysin kivuton, mutta salli kuitenkin kevyen juoksentelun. Pian uskaltauduin jo kokeilemaan etenemistä teknisemmilläkin metsäpoluilla, ja vaikka muutamia pieniä kivun irvistyksiä aiheuttavia tilanteita sattuikin, jalka alkoi vähitellen antautua juoksemiselle. Nilkkaa jouduin kuitenkin teippaamaan ja tukemaan aina Vaaroille asti. Keskeneräinen parantuminen heijastui myös muualle, kun juoksun pariin palattua saman jalan kantapää alkoi oireilla ja kesti myös koko syyskuun, mutta ei onneksi kuitenkaan estänyt juoksemista. Kilometrien myötä juoksutuntuma alkoi joka tapauksessa palata nopeasti, ja usko hyvään suorittamiseen Vaaroilla alkoi elpyä. Viimeiset viikot ennen kisaa sujuivat mainiosti, joten Kolia kohti pystyikin suuntaamaan hyvällä fiiliksellä.

Kisaviikon perjantaina oli aika laskeutua Jyväskylän vuorilta kohti Pohjois-Karjalan vaaroja. Kisaolosuhteet alkoivat näyttää varsin mielenkiintoisilta, sillä kisamaisemissa ensilumi oli peittänyt jo maan, eikä talvirenkaita alla omassa autossa vielä ollut. Majapaikka oli onneksi jo Kontiolahdella, jonne asti selvisinkin sulia teitä myöten. Kisa-aamuna matkaa oli jatkettava pienen varmuusmarginaalin kera, ja vaikka tiet jäisiä paikoitellen olivatkin, perille lopulta päästiin.

Kolin maastoja on tullut ihailtua valokuvista, mutta paikan päältä näitä upeita kansallismaisemia ei ollut ennen tapahtumaa tullut todistettua. Kisa-aamun kiireessä näkymät jäivät edelleen rajoittumaan lähinnä kisakeskuksen pihan ja lähtöpaikan väliseen maastoon, mutta seuraava aamu oli jo onneksi pyhitetty valmiiksi maisematurismiin. Numerolapun noutamisen ja kisavarustuksen viimeisen tarkastelun jälkeen olikin jo aika lähteä vähän lämmittelemään viileään syysaamuun.

Onni oli suonut mukaan myös GPS-seurantalaitteen.

Lähtöhetken lähestyessä polkujuoksukansa alkoi kokoontua lähtöviivan läheisyyteen. Osallistujalistan perusteella kisasta oli tulossa kärjen osalta hyvätasoinen, ja se kulminoituisi kesän kovimpien menijöiden Ansion ja Pajusen kamppailuun Trail Tourin voitosta. Omassa tekemisessä Tour ei enää painanut Pallaksen keskeytyksen ja Nuuksion väliin jättämisen myötä, joten tavoitteena oli vain lähteä metsästämään hyvää yksittäistä sijoitusta ja ehjää suoritusta. Osittain kiireistä sekä välinpitämättömyydestä johtuen en ollut tutustunut reittiin kovinkaan hyvin lukemalla blogeja tai tekemällä muutakaan erikoisempaa reittianalyysiä. Tiesin ainoastaan reittiprofiilin ja huoltopisteiden paikat, mikä antoi tietyllä tapaa hyvän ennakkoluulottoman seikkailufiiliksen päivän koitokseen.

Lähdön hetki oli koittanut! Lauma innokkaita seikkailijoita päästettiin valloilleen raikkaaseen syysaamuun leveähkölle ulkoilureitille, jota pitkin päästiin painelemaan vauhdikkaasti reilun kilometrin ajan. Matkaa alettiin taittaa rennon reippaasti kisan uumoillun kärkikaksikon heiluttaessa tahtipuikkoa heti ensimetreistä lähtien, eikä jonomuodostelman syntymisessä ollut ongelmia omankin paikan löydyttyä letkasta varsin nopeasti! Ensimmäiseen nousuun Mäkrälle tarjoiltiin heti vähän nousukulmaa, jonka neliveto-osuuden myötä nousin letkan kärkeen kolmanneksi. Ajattelin pitää omaa vauhtiani, ja antaa muiden tulla sitten perässä, jos halusivat. Nousun päällä pääsinkin pienen eron turvin kurvailemaan Mäkrän välillä teknisillekin mutta silti vauhdikkaille yläpoluille. Siitäpä ei sitten kauaa mennytkään, kun jonkin aivopierun seurauksena vedin huomaamattani tiukan vasemmalle kääntyvän mutkan suoraksi, ja jatkoin väärää polkua eteenpäin mäenharjanteen taakse. Viidenkymmenen metrin jälkeen polku loppuikin iloiseksi yllätykseksi suon reunaan, ja vähän aikaa piti ihmetellä, että mihinkäs nyt. Päätin äkkiä palata takaisin muita vastaan, ja pääsinkin siten takaisin oikealle reitille. Onneksi tuli vain puolen minuutin pummi, mutta olisihan se kisa voinut alkaa paremminkin!

Alkumatkan upeita polkuja ja maisemia! Kuva: Vaarojen Maraton
Ivan vetää! Alkumatkan rennon reipasta matkantekoa! Kuva: Vaarojen Maraton

Sain nopeasti rauhoitettua vauhdin tasaiseksi, enkä lähtenyt rynnimään menetettyjä asemia väkisellä kiinni. Seuraavat kilometrit sujuivat Nokelaisen Jussin hyvässä peesissä, ja sijoitus parani vähitellen takaisin haluamalleni tietämille. Rennon reippaan polkukruisailun jälkeen saavuttiin ensimmäiselle tiepätkälle, johon mennessä matkaseurueeksi oli muotoutunut Nokelainen, Nordman, Bogdanov ja allekirjoittanut. Vauhdinpidosta vastasi Hölkkämäyrä-Nokelainen, ja mukavan rennossa matkanteossa oli hyvä hetki tasata hieman hengitystä alkurynnistyksen jälkeen.

Näihin vaiheisiin kisaa ajoittuvat parhaat polkuflow-hetket. Jauholanvaaran molemmin puolin tarjoiltiin polkua, jota saattoi vain lasketella menemään samalla raikkaan syysaamun tunnelmaa nauttien. Jotta matkanteko ei yhtä tanssimista olisi ollut, eräässä alamäessä tuli lasketeltua ihan maanpinnan tasollekin tutustumaan paikalliseen peruskallioon hieman lähemmin. Kenkä tökkäsi juureen, ja pianhan sitä keräiltiin itseään kasaan samalla vahinkoja tarkastellen. Toinen sääri otti aika vahvasti osumaa, mikä jäi kisan tuoksinassa huomioimatta, mutta ilmeni kisan jälkeisinä päivinä säären paksuuden puolitoistakertaistumisena toiseen nähden. Mahtavaa. Nordmanin jäädessä jonnekin matkan varrelle saavuimme kolmen jäljelle jääneen seikkailijan toimesta Kiviniemeen suorittamaan pakollinen Herajärven veneretki. Buffetaamiaista ei tällä merimatkalla tarjoiltu, joten oli pakko tyytyä ennakoivaan suolatabletin syömiseen ja huikkaan vettä. Pian rantautumisen jälkeen olikin ensimmäinen mahdollisuus nestetäydennykseen, jonka jälkeen polku vaihtui taas hetkeksi tiellä ravaamiseksi.

Kolin maagista maisemaa! Kuka lähtee ens vuonna? Kuva: Vaarojen Maraton

Reittianalyysia en ollut kisaa juurikaan tehnyt, mutta matkan aikana kuulin vaativimpien pätkien alkavan reilun 20 kilometrin jälkeen. Tieltä poistuttaessa, näille seutuville saavuttaessa ja loivaan nousuun lähdettäessä tapahtuikin sitten jotain, joka määritteli aika pitkälti loppukisan kulun. Huomasin nimittäin iskemättä iskeneeni kahdelta matkaseuralaiseltani karkuun. Mietin hetken, että mitähän tässä pitäisi oikein tehdä, mutta päätin sitten, että nyt mennään. Varsinaista vauhdinlisäystä en missään vaiheessa toteuttanut, mutta jatkoin vain omalla sopivalla tahdilla loppumatkan vaarojen valloitusta.

Ryläystä kohti edetessä polku alkoi muuttua teknisemmäksi. Olin kuullut tästä pätkästä puhuttavan hieman kunnioittavaan sävyyn teknisyyden vuoksi, ja sulaneen lumen ja muutenkin syyskosteuden jäljiltä paikoitellen olikin mutaista, märkää ja liukasta. Selvitin reitin tämän osuuden mielestäni varsin mallikkaasti ilman turhempaa kompurointia, vaikka juurakot ja kivet siihen jatkuvan mahdollisuuden antoivatkin. Ryläyksen huiputuksen jälkeen ainoa kirjaimellinen takaisku olivat alamäkeen viettävät jäässä olevat pitkospuut, joissa lensin suorilta jaloilta selälleen. Toinen pakara otti aika vahvaa osumaa, mutta hetken voivottelun ja ontumisen jälkeen jatkoin seikkailuani kohti Kolia.


Maratonin sanotaan usein alkavan 30 kilometrin jälkeen.

Elämän toista ja poluilla ensimmäistä maratonia taivaltaessa loppumatkan suorittaminen oli vielä hieman hämärän peitossa. Hämärän peittoon se jäi tälläkin kertaa, kun toisen huoltopisteen jälkeen alkoi vähän tuntua siltä, että viimeisissä reilussa kymmenessä kilometrissä on jokainen kilometri aivan tarpeeksi. Pian huoltopisteen jälkeen Ivan (Bogdanov) tulikin takaa ohi, läimäytti kannustukset selkään ja jatkoi matkaa melkoisen kevyellä askeleella. Pienen pyristelyn jälkeen oli pakko todeta, että ei vaan pysty, ja fokus alkoi siirtyä vähitellen maalin saavuttamiseen kolmossijan metsästämisen sijaan. Jäljellä olivat vielä Pienen-Kolin huiputtaminen, ja sitä seuraava alamäki satamaan ennen murhaavaa loppunousua, joten tekemistä tarjoiltiin vielä ihan riittävästi loppumatkalle.

“Kun valot sammuu, mitään jäljelle ei jää” -Cheek / Kuva: Onevision.fi

Loppumatkan ajalta ei juurikaan onnellisia muistoja jäänyt. Kuljin varsin syvissä vesissä, enkä uskaltanut katsoa kellosta, paljonko matkaa maaliin olisi. Krampit pysyivät kurissa suolatableteilla, ja erilaiset nopeat hiilarit löysivät tiensä kisaliivistä suuhun varsin jatkuvalla syötöllä matkanteon etenemisen varmistamiseksi. Fiilis alkaa yleensä olla näissä tunnelmissa varsin välinpitämätön, eikä siltä oikein voinut välttyä tälläkään kertaa. Kompuroin Paha-Kolin portaat alas jollain tapaa, ja lopulta pääsin hölkyttelemään tietä myöten loppunousun alle. Näin jälkikäteen ajateltuna oli oikeastaan ihan hyvä, että en ollut kulkenut nousua aikaisemmin, niin en tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Ylös oli jokatapauksessa vain päästävä, jotta loppumatkan kärsimys saataisiin päätökseen. Pian loppunousun alkamisen jälkeen jouduin vielä kerran ohitettavaksi, minkä päätin jäävän viimeiseksi. Juoksuaskeleita ei välitasaista lukuun ottamatta tarvinnut tapailla, joten kampesin itseäni ylöspäin lähinnä kävellen. Vasta 200m kyltin kohdalla tiesin selviäväni, ja jostain kieroutuneen ajatusmaailman syövereistä kasvolleni ilmestyi hymy. Kumma on ihmisen mieli.

Maaliviiva oli toivottu näky. Seikkailijoita varten oli asetettu oikein punainen matto, jota pitkin viimeiset metrit sai maaliviivalle taittaa. Maaliin tullessa spontaani tuuletusreaktiokin ilmestyi hymyn kaveriksi. Matka oli ohi reilun 4:08h suorittamisen jälkeen, ja olin loppumatkan taapertamisen jälkeenkin ehtinyt vielä sijalle viisi.


Kisan jälkeen en aluksi oikein tiennyt, olisiko pitänyt olla pettynyt vai tyytyväinen. Oma luontainen tahtotila tekemisessä kuin tekemisessä on varsin tavoitteellinen ja välillä turhankin perfektionistinen, jolloin pettymystä lieventävät asianhaarat eivät ole ensimmäisenä mielessä. Ennen kisaa tavoitteena oli top-6 sijoitus, joka toki täyttyi, mutta loppumatkan tummumisen myötä mahdollisuudet parempaan tuli hukattua aika lahjakkaasti. Kisan jälkeen ja sitä seuraavina päivinä asian prosessoimisen myötä spontaanit tyytyväisyyden reaktiot maaliin tullessa alkoivat kuitenkin saada myös rationaalista vahvistusta, kun taustatekijöitä rupesi tarkemmin miettimään. Nilkkavamman jälkeen kisaan pääseminen hyvissä voimissa oli jo itsessään positiivinen asia, ja mahdollisti tähän upeaan tapahtumaan osallistumisen. Tämän lisäksi aikaisemman kokemuksen puuttuminen niin reitistä kuin yleensäkin vaativan polkumaratonin suorittamisesta oli pakko huomioida, jolloin kisasuorituksen tarkastelu meni aika lailla uusiksi.

Niin no, menihän se sitten loppujen lopuksi aika perhanan hyvin.

Kulunut kesä ja syksy antoivat ensikosketuksen suomalaisen polkujuoksuyhteisön maailmaan Buff Trail Tourin osakilpailujen myötä. Kesän aikana tuli oltua mukana Tourin uuden osakisatulokkaan Aulanko Tower Trailin kastajaisissa, tuli koettua NUTSit meiningit Ylläs-Pallaksen tuntureilla niin hyvässä kuin pahassa, ja tuli seikkailtua Vaarojen myötä niissä maisemissa, mistä koko suomalainen polkujuoksutarina sai alkunsa reilut 12 vuotta sitten.

Kesän aikana olen saanut tavata paljon uusia hyviä tyyppejä, kokea hyvin järjestettyjä tapahtumia ja nähdä uusia paikkoja, joiden kautta lajiin ja sen vaatimuksiin on päässyt syventymään entistä enemmän. Laji on tarjonnut sen verran hyvän motivoivan ympäristön kehittää itseään uusissa haasteissa, että ensi kesänä ollaan taas mukana entistä kovemmin ja isommin. En malta odottaa!

Nyt vaihdetaan fokus hetkeksi hiihtohommiin, ja palataan juoksun pariin keväämmällä. Kiitos kaikille mukana olleille menneestä kaudesta, jatketaan ensi kesänä!

-Jonne