Tämän hetkisen tiedon mukaan Helsingin keskustassa kuoli mies 10.9. pahoinpitelyn seurauksena. Tapauksesta tekee poikkeuksellisen se, että syynä oli poliittinen väkivalta.

Suomessa näin vakava poliittinen väkivalta on harvinaista. Edellisiä tapauksia pitää hakea suhteellisen kaukaa, täsmällisemmin vuoden 1930 kyyditysten ajalta (joskin Kemin lakkojen mellakoissa kuoli kaksi ihmistä vuonna 1949, toinen poliisin luotiin, toinen auton alle).

Joka tapauksessa kuolemaan johtava poliittinen väkivalta on Suomessa ollut äärimmäisen harvinainen asia. Ei ole liioittelua sanoa, että se on asia, jonka on tulkittu kuuluvan menneisyyteen. Mutta täällä se on taas.

Asian merkittävyyttä ja harvinaisuutta katsoen on outoa, että valtakunnan ykköspoliitikot ovat kuitanneet tapahtuman niin vähällä. Päähallituspuolueiden edustajat ovat kuitanneet tapahtuneen ympäripyöreillä blogikirjoituksilla ja presidentiltä on saatu ylimalkainen pahoittelu työmatkalta New Yorkista.

Tämä siis tilanteessa, jossa lukuisia väkivallantekoja tehnyt joukko, jonka ääneenlausumana tavoitteena on väkivaltaisesti kumota vallitseva yhteiskuntajärjestys, voi osoittaa mieltään ja pahoinpidellä ihmisen muutaman sadan metrin päässä eduskunnasta.

Voidaan hyvällä syyllä puhua historiallisesta käännekohdasta. Ja tässä historiallisessa käännekohdassa näkyvimmät poliitikkomme keskustelevat lähinnä lakiteknisistä keinoista ei-rekisteröityjen yhdistysten kieltämisessä.

Kyseessä ei ole mikä tahansa tapahtuma. Kyseessä on demokratian happotesti: pystymmekö torjumaan demokratian vastaisen voiman vai hyväksymmekö poliittisen väkivallan. Tällä hetkellä ei näytä siltä, että sen paremmin poliisi kuin hallitus pitäisi tilannetta millään tavalla poikkeuksellisia toimia vaativana.

Kuva: Juan Jiménez Martínez, CC BY 2.0

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.