Ihmisten samuudesta ja erilaisuudesta

Kirjoittelin viimeksi siitä että mielestäni maailman sosiaalisen rakentumisen idea on viety hieman liian pitkälle. Käsityksen radikaalin version mukaan maailma ja kulttuurit koostuvat erilaisista “todellisuuksista”. Vaikka tarkoitusperät ovat hyvät ja olen osittain samaa mieltä, sillä on ollut myös jotain ikäviä seuraksia. Tässä kerron miksi olen sitä mieltä, että samassa todellisuudessa me elämme ja kuvailemme sitä vaan eri tavoin. Ero voi tuntua triviaalilta sellaiselle joka ei näitä keskusteluja jaksa (usein ihan syystä) seurata, mutta minusta se on tärkeä.

Olen aina ihmetellyt kuinka ihmisten eroja liioitellaan samuuden sijasta. Keskeinen osa yhteiskuntatieteistä lähtee siitä, että käsitellään eroja eikä yhtäläisyyksiä. Tämä on usein ihan perustelematon oletus ja jos perusteluja löytyy, ne liittyvät jotenkin eettiseen ja metodologiseen relativismiin. Eli siihen, että mikäli “toisia” kulttuureja ei tutkita niiden omista lähtökohdista käsin, niitä ei voi ymmärtää mitenkään. Toisten eettiset näkökulmat myös vaikuttavat aika tyhmiltä, jos niitä katsoo omasta suunnasta. Samaa mieltä molemmista, mutta.

Eivät ihmiset ja kulttuurit niin erilaisia ole. Jos mä kelailen älyllistäen nojatuolistani että onpa “toiset” erilaisia, niin se todentotta tuntuu järkevältä. Minulla ei tällöin ole yhteyttä “heihin”. Empatia on tässä keskeinen juttu. En tarkoita sillä mitään ylemmyydentuntoista naminami-asennetta. Sen sijaan siinä voi kuvitella olevan kaksi osaa: älyllinen ja tunteellinen. Ensimmäinen on sitä, että pystyy asettumaan toisen asemaan. Miksi toinen saattaisi tehdä niinkuin tekee? Jälkimmäinen kuvaa tunneyhteyttä.

Kun länsimaalainen ajattelija kelaa “toisia” ryhmiä tutustumatta heihin, hänellä ei ole empaattista yhteyttä. Mutta jos ajattelija menee näiden ihmisten luo empaattisella asenteella, kuunnellen ja löytäen yhteyden, niin ajatusmaailmojen erilaisuudesta huolimatta ero “meidän” ja “heidän” vähenee huomattavasti. Nämä ryhmät voivat olla mitä vaan oman viiteryhmän ulkopuolisesta toisella puolella maailmaa asuvaan kansaan.

Tajusin tämän ensimmäisen kerran omasta käytöksestäni. Saatan ajatella ilkeästi ja toiseuttavasti ihmisistä joita en ole tavannut. Kun tapaan heidät, tilanne muuttuu täysin. Ihmiset, jotka ovat ajatuksissani olleet kaukana, tulevat eläväksi kun heidät oikeasti tapaa. En voi käsitellä heitä pelkästään älyllisesti ja se on hyvä. En voi ikinä päästä heidän kokemuksiinsa ja saappaisiinsa (joskus saatan jäädä kauaskin), mutta voin saada paremmin kiinni siitä mitä ne heille merkitsevät.

Empatian molemmat puolet ovat tärkeitä tieteenteossa (ja toki muutenkin elämässä!). Tämä on pointti, jota on käsitelty mielestäni yllättävän vähän (poislukien jotkut etnografiset keskustelut). Jos tutkija ei löydä yhteyttä toisiin, hän ei voi asettua toisen asemaan, ja tästä seuraa että “toisia” tulkitaan epäreilusti omasta näkökulmasta käsin. Tällöin esimerkiksi “alkuperäisheimojen” uskomukset näyttävät hassuilta ja seuraa noin 100 vuotta antropologista keskustelua että ovatko ne uskomukset rationaalisia vai ei. Tärkeää on huomata, että tässä rationaalisuus tarkoittaa vanhakantaista länsimaalaista näkemystä, joka kehystää koko keskustelun.

Parhaan ymmärykseni mukaan alkuperäisheimot ovat biologisesti samanlaisia kuin mekin (eli “heillä” on mahdollisuus samanlaiseen kognitiiviseen toimintaan kuin “meilläkin”) ja he elävät täysin samassa todellisuudessa kuin mekin. “Heidän” lähtökohtansa ovat kuitenkin erilaiset ja he käsitteellistävät maailman eri tavoin. Mutta eivät niin radikaalisti eri tavalla kuin mekin. On totta että “heidän” historiansa on erilainen, ekologinen ympäristönsä on erilainen ja “heille” ei ole tullut samanlaisia innovaatioita jotka olisivat polkuriippuvuuden seurauksena tuottaneet samanlaista kulttuuria kuin mekin. Mutta se ei ole tietenkään ongelma: se kertoo vain ihmisyyden ja ihmisyhteiskuntien luonteesta.

Miksi ajattelen, että elämme samassa todellisuudessa? Olemme ihmisinä samanlaisia, mutta historian kontingentit tekijät muovaavat eri kulttuurit käsitteellistämään maailman vähän eri tavoin. Lisäksi erilaisista katsomuksista huolimatta voimme ymmärtää, että olemme erilaisia. Jotta voimme ylipäätään keskustella aiheesta ja saada jonkinlainen yhteys eri kulttuurien välillä, täytyy olla joku yhteinen pohja. Tämä yhteys on sitä vahvempi, mitä vähemmän istuu nojatuolissa ja mitä enemmän kuuntelee.

Tästä seuraa vaikeita kysymyksiä, jotka vain mainitsen tässä. Tieteen tehtävänä on selittää asioita. Jotta voi selittää asioita, täytyy välttämättä olla myös etäällä kohteestaan ja tehdä tulkintoja toisten puheista ja teoista. Toisin sanoen esimerkiksi antropologiassa pitää lähteä siitä että ihmiset tietävät omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan, mutta jos jää tälle tasolle, tiede on vain kuvailevaa. Toisin sanoen ensimmäisen asteen uskomuksista pitäisi tehdä toisen asteen tulkintoja — miksi ihmiset sanovat ja toimivat niinkuin sanovat ja toimivat? Ei ole helppoa.

Vaikka puhuin tieteestä, samat opit pätevät normaaliin kanssakäymiseen. Omasta kuplasta toisten kuplien ihmisten ajatukset näyttävät hassuilta, koska emme ole yhteydessä toisiin. Empaattinen yhteys toisiin on välttämättömyys ihmissuhteille, hyvälle tieteelle ja yhteiskunnalliselle kehitykselle.

EDIT: Puhun viestin kärjistämiseksi aika yksinkertaisesti ihmisistä ja varsinkin kulttuureista ihan niinkuin ne olisivat jotain monoliitteja. En ajattele näin lainkaan.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.