Viikko 36 — Sairaalan kauhuja

Maanantaina 31.8 vahva litalginin annostus suonen kautta aiheutti Jaanalle voimakkaan allergisen reaktion. Hänen ihonsa muuttui laikukkaaksi, koko keho kutisi, päätä särki, kasvot turposivat ja hän alkoi kokea sähköshokkimaisia kipuja päässä ja suussa. Jaana yritti selittää oireita, mutta hoitaja vähätteli niitä ja alkoi puhumaan päälle. Nokkorokko oli ollut niin voimakas, että laikut jäivät iholle useaksi viikoksi. Litalginia ei Jaana enään suostunut ottamaan.

Aiemmin samana päivänä Jaana oli viety sapen magneettikuvaukseen, joka oli ahtaanpaikankammosta kärsivälle ahdistavaa. Kivut ja pelko vain pahensivat tilannetta, mutta Jaana onnistui selviämään kokeesta ilman paniikkia.

Arvatkaa miltä tämä tuntuu ahtaanpaikankammon kanssa kamppailevalle?

Kuvista ei hoitajan mukaan mitään löytynyt, ja Jaanalle jäi epäselväksi miten hoito etenisi. Hänellä oli kuitenkin vahva oma epäilys sappirakon tulehtumisesta.

Jaanan kivut jatkuivat eikä niihin voinut enään antaa edes litalginia. Kuume pysyi jatkuvasti yli 38 asteessa, mikä myös viittasi vahvasti siihen, että sappirakko oli liian pitkän odottelun ja rajujen kohtausten jälkeen päässyt tulehtumaan. Ruokaa Jaana ei pystynyt syömään ja hänen tilansa heikkeni koko ajan. Osaston huonolla vuoteella makaaminen todella heikossa tilassa ja kovissa kivuissa varsin välinpitämättömän henkilökunnan armoilla oli henkisesti hirvittävää. Omaisena pystyin vain seuraamaan sivusta ja auttamaan miten pystyin työpäivien jälkeen.

Tiistaina 1.9 Jaana siirrettiinkin Hatanpään sairaalaan. Sappirakon leikkaus olisi parin päivän päästä ja kaikeksi onneksi sitkeä flunssa oli väistynyt tarpeeksi, jotta nukutus voitiin suorittaa.

Sappirakon leikkaus tehtiin vihdoin torstaina 3.9, toista kuukautta päivittäisten oireiden alkamisen jälkeen. Anestesialääkäri annosteli suoneen nukutuslääkettä sanoen että se saattaa hiukan pistää, mutta se aiheuttikin ankaraa kipua koko kehoon. Jaanan onneksi taju lähti pian ja operaatio aloitettiin.

Leikkaus itsessään sujui ilmeisen hyvin, mutta Jaana heräsi nukutuksesta sanoinkuvaamattoman kovaan kipuun. Se oli kovempaa ja tuskallisempaa kuin mikään tähän asti koettu, eikä osoittanut mitään helpottamisen merkkejä. Puhuminenkaan ei kivun vuoksi onnistunut.

Hätääntyneet hoitajat pumppasivat potilaan suoneen kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä, mutta mistään ei ollut apua. Kuusi tuntia Jaana makasi heräämössä toivoen tajunnan lähtevän tai kuolevansa koska kipu oli niin kovaa. Valvomon hoitajat tuskastuivat kun mikään ei auttanut ja alkoivat kysellä josko vika olisikin päässä.

Onneksi paikalle tuli ystävällinen lääkäri joka sanoi että kivut olisi saatava pois. Tämä yritti ensin lääkkeillä saada Jaanan nukutettua, mutta kivun takia se ei onnistunut. Lopulta ei auttanut mikään muu kuin synnytyksestä tuttu epiduraalinen puudutus. Tämän voimalla kivut väistyivät ja vietiin vuodeosastolle lepäämään täysin uupuneena.

Rajun näköistä, mutta kipuun se auttaa.

Seuraavana aamuna operoinut kirurgi kävi tapaamassa Jaanaa ja kertoi että sappirakko oli onnistuneesti poistettu. Jatkuvista kivuista hän ei osannut sanoa mitään, eikä pahemmin reagoinut epiduraalin laittamiseen.

Toinen myöhemmin paikalla käynyt lääkäri selitti että sappirakossa itsessään ei ollut näkynyt kiviä tai soraa, mutta sappijohtimessa sitä oli jonkin verran, mikä viittasi siihen että kohtaukset olivat saaneet ne liikkeelle. Kirurgi oli kaapinut tästä sorasta pois minkä pystyi ja jäi epäselväksi jäikö jotain vielä jäljelle.

Epiduraali pidettiin kytkettynä maksimiajan ja se poistettiin lauantaina 5.9. Sappirakon leikkauksesta toivutaan yleensä päivässä tai kahdessa, mutta Jaanan kohdalla tämä oli pelkkä haave. Agressiivinen kipulääkitys jatkui, mutta siitä huolimatta, tai osittain siitä johtuen, Jaana sai jälleen sunnuntaina kovan sappikipukohtauksen joka kesti monta tuntia.

Sairaalan henkilökunta ei oikein tiennyt miten tähän reagoida, sillä olihan sappirakko nyt poistettu ja toipumisen pitäisi olla nopeaa. Hoitajat alkoivat antaa Jaanalle sappikohtaukseen suuria annoksia morfiinijohdannaisia, tylysti tiuskaisten että ne oli pakko syödä. Kipuun ne eivät tehonneet. Morfiinijohdannaisten määrä aiheutti lopulta kovaa hengenahdistusta, joka oli ahtaanpaikankammosta kärsivälle hirvittävää.

Myöhemmin lääkäriltä selvisi että kipulääkitys oli mahdollisesti alunperinkin pahentanut kohtausta tai laukaissut sen.

Hirveän heikkona kivuista, leikkauksesta ja vahvasta lääkityksestä Jaana vietti viikonlopun sairaalassa. Hoitajat eivät jälleen kerran ymmärtäneet tilannetta vaan käskyjä noudattaen patistelivat tuskissaan olevaa potilasta lähtemään liikkelle. Tarkoitus oli varmasti hyvä, sillä liikkuminen estää veritulppien synnyn, mutta tapa täysin väärä sillä hoitajat ärsyyntyivät Jaanaan, tulkiten kyvyttömyyden liikkua laiskuudeksi. Potilas pystyi hyvin vaivalloisesti liikkumaan vessaan ja takaisin, mutta tämäkin vaati suuria ponnisteluja.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.