Kuka uskaltaa profiloitua harrasteseuraksi?

Kolumni julkaistu Satakunnan Kansassa 26.1.2016

Olen epävirallisesti esittänyt, että jokaisen suomalaisen jalkapalloseuran pitäisi kirjallisesti profiloida itsensä. Vasta tämän jälkeen seuralla olisi oikeus käyttää piirin tai Palloliiton palveluja. Miksi? Ollakseen parempi seura pelaajilleen.

Moniko seura on profiloinut itsensä? Siis ihan oikeasti. Todella harva. Mitä teemme, miksi, miten ja kenelle? Moniko seuratoimija osaa aidosti vastata näihin? Ja jos osaa, toimii päivittäin vastausten mukaan?

Yleisesti kilpaseurana toimiminen koetaan jotenkin yleväksi tai jaloksi, jopa kadehdittavaksi. Fakta kuitenkin on, että hyvin harvalla seuralla on siihen aidosti resurssit, osaaminen tai edes ymmärrys, mitä se käytännössä tarkoittaa. Miksi sitten niin moni seura tai joukkue haluaa yrittää tuottaa ”kilpatoimintaa”? Tämä johtuu pääosin toimijoiden omista ambitioista ja epärealistisesta oman tason määrittämisestä.

Väitän, että lähtökohtaisesti yli puolet lapsista ei edes halua kilpatoimintaa. Heille tärkeintä on mukava harrastus ja liikunnan riemu. Isossa kuvassa lasten liikunnan ja liikuttamisen funktio ja arvo on paljon suurempi kuin pelkkä kilpaurheilutoiminta. Vaikka seura ei olisi kilpaseura se ei tarkoita sitä, etteikö toiminta silti voisi olla kilpailullista.

Olen ollut mukana lukuisissa Palloliiton seminaareissa ja tilaisuuksissa. Milloin puheenjohtaja on linjannut strategiaa, milloin on kerrottu pelaajakehityksestä ja niin edelleen. Kuitenkin ylivoimaisesti parhaan lauseen olen kuullut Helsingin piirin Pallo-Pojat Junioreiden (PPJ) valmennuspäälliköltä. Hän asteli ylpeänä monisatapäisen yleisön eteen ja aloitti kuuluvalla äänellä. ”Olen PPJ:n valmennuspäällikkö. Olemme harraste- ja kasvattajaseura. Ja olemme ylpeitä siitä.”

Miksi seurat eivät rohkeasti profiloidu harrasteseuroiksi ja keskity siihen? Ja ennen kaikkea ole aidosti ylpeitä siitä. Kaikki toimijat koulutetaan tätä silmällä pitäen. Pedagogiset taidot edellä ja tarkoituksenmukainen lajiosaaminen. Oikeanlaiset ja motivoivat harjoitteet. Ottelut lähialueilla ja muutama yön yli turnaus. Kolme harjoitusta viikossa. Ammattimaisesti. Uskon, että tällaisille huippuharrasteseuroille olisi kovasti kysyntää kaikkialla Suomessa. Tämä voisi olla myös oiva polku ”late bloomereille” eli myöhemmin kehittyville pelaajille.

Vanhemmat olisivat varmasti valmiit maksamaan myös ammattimaisesta harrastetoiminnasta. Suurin osa ihmisistä pärjäisi 2000 euron autolla. Suurella osalla kuitenkin auton ostohinnassa on nolla perässä. Miksi? Koska haluamme vaikkapa laatua ja tarkoituksenmukaisuutta. Näillä ainakin itselleen on helppo perustella laadukkaamman auton ostoa. Miksi emme toimisi samoin lastemme harrastuksen kanssa?

Urheiluseurojen pitäisi nähdä itsensä myös palveluntuottajina. Maailma on muuttunut ja ihmiset ostavat palveluita. Vanhemmat ovat valmiita ostamaan laadukasta palvelua lapsilleen. Jo 30 euron harrastemaksulla kuukaudessa seura pystyisi nopeasti palkkaamaan kaksi harrastetoimintaan erikoistunutta päätoimista ammattivalmentajaa. Nämä pystyisivät organisoimaan koko toiminnan ja vetämään ison osan harjoituksista vapaaehtoisten avustuksella. Niin tai näin, vapaaehtoiset ovat aina seuran tärkein voimavara.

Mikä seura uskaltaa ja ehtii ensin? Kysyntää varmasti on. Keväisin aloittaa iso osa uusista pelaajista. Kenen kotisivuilla lukee ensimmäisenä: Olemme harrasteseura ja ylpeitä siitä.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Tomi Leivo-Jokimäki’s story.