Malarian pelko ja genren kauhistus

“No nyt on suomiräppi noussut uudelle levelille! Nyt puhutaan tunteista raastavan koskettavasti ja viittaillaan vanhoihin elokuviin ja kirjoihin, joista olen vähintäänkin lukenut, että ne on tosi tärkeitä. Nyt ei vain gangstailla ja bostailla ja itsekehuskella. Nyt on erilaista, nyt on hyvää!”, tietävät popmusiikkinsa sopivan vakavasti ottavat kertoa juuri tällä hetkellä.

Puheenaiheena on tietenkin mm. Ruger Hauerista tutun Paperi T:n soolodebyytti Malarian pelko, joka on osoittautumassa varsinaiseksi crossover-tapaukseksi.

Ärsyttävää.

Ei siksi, etteikö Malarian pelko ansaitsisi räppipiirejä suurempaa yleisöä. Se on oikein hyvä levy, joten miksipä ei? Näillä tapauksilla on kuitenkin tapana imuroida sisäänsä kuumaa ilmaa, jota skenen ulkopuoliset hypettäjät kilpaa levyn suuntaan hönkivät. Olen jo kuullut julistettavan, kuinka Paperi T on nostanut suomiräpin uudelle tasolle, ja ehtipä joku mainita Jeesuksen toisen tulemisenkin.

Eräs tunnettu ja arvostettu rokkisetäkin kantoi kortensa kekoon Facebookissa:

Setää miellyttivät siis mm. ”musiikilliset koukut”, viittaus sedän arvostamaan, 40 vuotta sitten vaikuttaneeseen artistiin sekä Paperi T:n laiskanoloinen flow, josta setä sai kivasti selvää.

Räppiä harvoin (jos koskaan) kuuntelevat nappaavat helposti kiinni levystä, joka tarjoaa heille enemmän tarttumapintaa, kuin jokin genren konventioita uskollisemmin seuraileva tuotos. Wincave-blogin Lauri Ojanen sivusi aihetta ihastuttavan raikkaassa 3/5-henkisessä arviossaan:

Paperi T:n on helppo kietoa punavihreäkupla pauloihinsa. Valkoisen kulttuurin viittaukset ovat helpommin sisäistettävissä kuin suomiräppäreiden rakastamat vanhat gangstaräppärit ja jengielokuvat.

Ja tässähän ei siis ole mitään väärää. Samastutaan siihen, mikä koskettaa ja tartutaan niihin elementteihin, jotka vaivattomasti avautuvat. Tietenkin. Kovin herkästi tämä vain tuntuu muuntuvan muodosta “hei tästä mä pidän, koska edellämainittu syy” muotoon “tämä on parempaa kuin kaikki muu räppi, koska edellämainittu syy”.

Jokainen genre ja alakulttuuri rakentaa omat sisäiset merkitysjärjestelmänsä ja pelisääntönsä, jotka eivät satunnaiselle kuuntelijalle tuosta vain avaudu. Tästä syystä yhdelle vaikkapa kaikki black metal kuulostaa samalta ja toisen on mahdoton ymmärtää mitä teknon ystävä saa irti monotonisesta jumputuksestaan. Kolmannelle taas räppäreiden biiseissä on liikaa tekstiä ja heidän äänensä ovat tylsiä ja toistensa kaltaisia.

He eivät ole persoonia.

Valtavirran pop/rock-kulttuurissa persoonallinen artisti on kuningas/kuningatar. Kun artistin tuotokset poikkeavat genrensä lainalaisuuksista, se katsotaan omaperäisyyttä ja persoonallisuutta vahvistavaksi seikaksi. Kun alakulttuurista (jollainen suomiräppiskenekin edelleen on, huolimatta koko kansan cheekeistä ja elastisista) nousee persoona ja heittää genrelukutaidottomille pelastusrenkaan, siihen tarrataan kiinni vimmaisesti. Jos se on tarpeeksi hyvä, nostetaan se myös kovin herkästi jalustalle esimerkkinä siitä, kuinka käsittämättömän bulkkiräpin joukosta on nyt tänne maan pinnalle noussut ihan oikeaa, ymmärrettävää taidetta.

Tämä ajattelutapa ärsyttää.

On eittämättä totta, että genret ja alakulttuurit ovat valtavirran poppikoneistolle käytännössä maanalaisia testilaboratorioita, joissa syntyneet innovaatiot valjastetaan käyttöön, mikäli ne koetaan tarpeeksi vetovoimaisiksi. Vastustan kuitenkin ajatusta, että se mitä maan alta kiskotaan päivänvaloon isommille areenoille, olisi automaattisesti parempaa kuin se, mitä sinne jätetään pienemmän piirin salaisuudeksi.

Oli kyseessä sitten jokin perusinhimillinen tarve erottautua joukosta tai kulttuurinen fiksaatio 1800-luvulla syntyneeseen taiteilijamyyttiin, mielestäni genrelle sinänsä annetaan liian vähän arvoa. Tämän käy ilmi usein itse musiikintekijöidenkin puheista. Ainakin näin mutulla heittäen “en halua lokeroida omaa musiikkiani” tuntuu olevan yleisempi vakiovastaus artistihaastatteluissa kuin “olen ylpeästi osa isompaa kokonaisuutta ja jatkumoa, joka on genre/alakulttuuri x”.

Fakta kuitenkin on, että niin Paperi T kuin kaikki muutkin alakulttuureista ponnistavat persoonat seisovat tukevasti oman genrensä rakentamilla telineillä.

Minä en toivo muuta, kuin että “parhaasta siitä ja siitä ikinä” vouhkaajat muistaisivat tämän, ennen kuin ryhtyvät juhlimaan persoonaa tallomalla genreä, joka tämän on luonut.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.