KUOLEMAN KULTTUURI

Hugo Simberg: Kuoleman puutarha, 1896

Eutanasiaa koskeva keskustelu käy parhaillaan kuumana. Aihe on vaikea, eikä yksiselitteisesti hyviä tai huonoja vaihtoehtoja ole. Ajatus elämän keinotekoisesta pitkittämisestä muiden ihmisten ja mahdollisesti jatkuvan kivun armoilla ahdistaa: nykylääketiede mahdollistaa elintoimintojen ylläpitämisen pitkään yleensä ihmisarvoiseksi mielletyn elämän päättymisen jälkeen. Toisaalta kustannustehokkuuteen pyrkivässä kulttuurissa eutanasia voi avata ovia, joita myöhemmin on vaikea sulkea, ja toive kuolemasta voi sairauden sijaan johtua olosuhteista ja välinpitämättömyydestä, kuten Jussi Aurén esittää Satakunnan kansan kolumnissa (http://www.satakunnankansa.fi/satakunta/itsemurha-on-etuilua-jonossa-nain-vaikeasti-sairas-jussi-auren-kirjoittaa-eutanasiasta-14091458). Silti Timo Soinin kannanotto, jonka mukaan Suomeen ollaan luomassa “kuoleman kulttuuria” on häiritsevä. Mikäli Suomessa ei jo ole ollut kuoleman kulttuuria, niin on jo aikakin alkaa luoda sellaista.

Ihminen on kuolevainen. Ihmisen sanotaan myös olevan ainoa oman kuolevaisuutensa ymmärtävä olio, jolloin kuolema ja elämän rajallisuuden kokemus määrittää koko olemistamme. Saksalaisfilosofi Martin Heideggerin (1889–1976) sanoin olemme kohti kuolemaa, mihin toisaalta saattaa myös kuulua houkutus oman kuolemaa kohti olemisen unohtamisesta. Marja Jalava tiivistää Heideggerin ajatuksen näin: “Jokaisen täälläolon on vuorollaan itse otettava vastaan kuolemisensa. “Kukaan ei voi ottaa toiselta hänen kuolemaansa.” Sikäli kun kuolema “on”, se on aina olemuksensa mukaisesti minun. Jokapäiväisessä kuolema ymmärretään kuitenkin jonain, joka tapahtuu jollekin toiselle. “Kerrankos sitä kuollaan!” Jo pelkkä ilmaisu ‘kuollaan’ levittää käsitystä, että kuolema kohtaa kenet tahansa, joka missään tapauksessa ei ole juuri minä. Kuka tahansa antaa houkutuksen ja lisää houkutusta kätkeä oma oleminen kohti kuolemaa. Kun jokapäiväisyyttä hallitsee tällainen peittävä kuoleman vältteleminen, toisten kuolemassa nähdään Heideggerin mukaan usein yhteiskunnallinen kiusa, ellei jopa tahdittomuutta, jolta julkisuuden pitää osata suojautua. “ Ehkä juuri tämän kiusallisen tahdittomuuden vuoksi kuolema on Suomessa pyritty kaikkinensa piilottamaan. Kuolemaa ei haluta nähdä, sen paremmin kuin kuoleviakaan. Toisinaan tuntuu, että sairaaloihin sulkemalla ja kipulääkettä säännöstelemällä kuolevia halutaan alitajuisesti rangaista siitä, että nämä muistuttavat kaikkia vaanivasta kuolevaisuudesta.

Yhteiskunnassa vallitsee tavoite mahdollisimman pitkälle viedystä järjestyksestä. Mitä paremmin asiat saadaan haltuunotettua ja järjestykseen, sitä helpompi niitä on hallita. Kuolemaa on kuitenkin mahdoton hallita. Kuolema saapuu arvaamatta, tuntemattomana, vieraana ja siten uhkaavana ja se on kohdattava yksin. Ranskalainen teoreetikko Maurice Blanchot (1907–2003) kirjoittaa syntymästä ja kuolemasta “ensimmäisenä ja viimeisenä tapahtumana, joka ei voi olla yhteinen kenellekään.” Kuolevaisuus ja sen tiedostaminen ovat yhteisöllisesti merkittäviä ja olennaisia jaettuja kokemuksia, mutta kuolema ei voi sitä olla. Kuolema on raja myös käsityskyvyllemme, sen toisella puolella on tuntematon, ja koska tuntematonta ei voida haltuunottaa, on se järjestyksen ulkopuolella. Syyllinen tähän on elollinen, kuolemaa mukana kantava materiaalinen ruumis, jota monin tavoin kuritetaan tästä normirikkomuksesta.

Toisaalta juuri tämä ehdottomuus ja sen jatkuva läsnäolo tekee kuolemasta niin keskeisen yhteisön kannalta. Blanchot kirjoittaa “yhteisön olevan aina kuolevien yhteisö, sillä vasta oivallus toisen poismenon mahdollisuudesta perustaa yhteisön.” Heideggerillä puolestaan oman kuoleman ymmärtäminen ja sitä kohti (yhdessä) oleminen on yhteisön perusta. Blanchot’n ja Heideggerin ajattelun eroavaisuuksista huolimatta olennaista molemmilla on yhteisön perustuminen kuolemalle, joten millainen näin ajatellen on yhteisö, jossa ei ole kuoleman kulttuuria? Kuolema on läsnä jokaisen elämässä ja jokaisessa yhteisössä, joten sen kieltämisen sijaan pitäisi vahvistaa sen hyväksymisen ja kohtaamisen kulttuuria, läsnäoloa kuoleman ja kuolevien äärellä. Vaikka “hyvä kuolema” voi olla ristiriitainen ja vastustusta herättävä ajatus on siitä puhuttava maailmassa, jossa elämää kyetään ylläpitämään keinotekoisesti kohtuuttomuuteen asti. Yhteiskunnassa, jossa on oikeus päättää elämän jatkamisesta ja pitkittämisestä tulisi vähintään voida keskustella myös sen päättämisestä ja päättymisestä.

Like what you read? Give Anna Jensen a round of applause.

From a quick cheer to a standing ovation, clap to show how much you enjoyed this story.