Mielipuolinen ilme kertoo, että asiat ovat huonosti ja minä nautin siitä. Kuva: All About Lapland.

Kisaraportti: NUTS Ylläs–Pallas 55 km (oikeasti 56,3 km)

Jaakko Soudunsaari

--

Karhunkierros oli ensi kosketukseni ultramatkojen polkujuoksuun. Tällä kertaa kosketus polkuihin oli huomattavasti konkreettisempi… Mutta ensin hieman taustoja.

Valmistautuminen

Karhunkierroksen jälkeiset kuusi viikkoa ovat harjoittelun osalta sujuneet melko alavireisesti.Meni pari viikkoa toipua kisaa edeltäneestä flunssastaja toisaalta pääkoppakin piti saada hiljalleen taas orientoitua juoksemiseen.Huomattavasti enemmän kiinnosti perjantai-afterworkit ja lauantaiterassit kuin Keskuspuiston polut. Sain kuitenkin tehtyä yhden yli 70 kilometrin treeniviikon ja pari n. 50 kilometrin viikkoa.

Podin pahaa omatuntoa, vaikka toisaalta ei tuossa ajassa kunnolle olisi juuri mitään voinutkaan tehdä. Lisäksi perustelin itselleni, että jos 83 kilometriä onnistui, niin 55 kilometriä menee vaikka takaperin juosten.

Kesäkuun puolivälissä kävin ns. laktaattitesteissä, joissa mitataan laktaattien (huom. ei maitohapon, maitohappoa ei lihaksiin kerry) määrää veressä eri kuormitustasoilla. Tämä auttoi selvittämään huomattavasti tarkemmin oman juoksukunnon ja sain tarkat aerobisen (148-) ja anaerobisen (muistaakseni 178) alueen sykearvot. Olinkin jo aiemmin keväällä muuttanut treeniä pelkästään peruskuntoharjoitteluksi. Nämä testit lähinnä vahvistivat sitä faktaa, että peruskunnon kehittämisessä mulla on eniten duunia, mutta peruskuntolenkit voin juosta hieman nopeammin kuin olin aiemmin juossut.

Kilpailua edeltävänä sunnuntaina juoksin Nuuksiossa viimeisen kunnon peruskuntolenkin (n. 25 km). Fiilis oli todella korkealla, koska vaikutti siltä, että pääsin ensimmäistä kertaa tänä vuonna kilpailemaan täysin terveenä (sekä Sevillan maratonilla että Karhunkierroksella olin flunssan kourissa).

Startti

Pallas! Viimeksi käynyt täällä armeija-aikana, mutta oikeastaan muistot Pallaksesta ulottuvat lapsuuden keväisiin, jolloin kävimme täällä laskettelemassa ja hiihtämässä. Paikka on yhtä upea kuin muistinkin.

Mutta huomattavasti vilkkaampi. Lähtöpaikalla oli nimittäin melkoinen karnevaalitunnelma, kun reitille kuitenkin oli ennakkotietojen mukaan lähdössä yli 600 juoksijaa. Tähän vielä saattajat ja toimitsijat päälle, niin varmaan lähemmäs tuhat ihmistä paikalla.

Hiilistä ei ollut poroja paimentamaan.

0–2 km

Ei perkele, suoraa nousua Pallastunturin hissien viertä ylös. Vaikka ylämäki menee kärkeä lukuunottamatta kaikilla kävellen, niin otan jonkin verran juoksuaskelia, että löydän hyvän juoksupaikan. Sykkeet laukkaavat lähellä maksimialuetta pelkästään kävellenkin.

Kivistä rakkaa riittää. Mun tekniikalla ei loivemmissa kohdissakaan kunnolla juosta, kun alusta on lähinnä ruostuneita partateriä muistuttavaa kivikkoa. Kuka helvetti nämä kaikki kivet on tänne roudannut?

2–4 km

Ah, ja sitten ensimmäinen, noin kilometrin mittainen lasku. Painan mäkeä alas niin kovaa kuin uskallan (en siis kovinkaan kovaa). Laskun päätteeksi alkaa uusi nousu Taivaskeron huipulle, jonne oli vielä muutamia kannustajia eksynyt. Kiroan hiljaa itseksi tätä kivien määrää ja mietin että koskakohan nämä murikat tulevat kengänpohjista läpi.

4–20 km

No niin, alkaahan tämä hiljalleen tasoittua. Piiiiitkiä loivia alamäkiä, välillä kevyttä nousua. Nousuissa ohittelen muita juoksijoita, alamäissä taas samat naamat painavat ohi. Pitäisköhän tälle tekniikalle tehdä jotain?

Kivikkokin muuttuu osittain hieman pehmeämmäksi alustaksi ja ihan joka askelta ei tarvitse mitoittaa osumaan sopivasti kiven nokkaan. Hengähdän hetkeksi ja noin 16 kilometrin kohdalla lennän kuin leppäkeihäs. Nurin siis. Onneksi sattui pehmeä kohta alle, joten naarmuja tulee lähinnä itsetuntoon.

20–25 km

Ollaan laskeuduttu jo niin paljon, että puuraja on tullut vastaan. Tämä on huonompi homma, koska paljakalla puhalsi ihanasti viilentävä tuuli, joka nyt on siis muistojavain. Polku on myös paljon kapeampi, nousut ja laskut ovat lyhyitä ja jyrkkiä. Ei nyt yhtään kivaa ole tämä. Minä jään tähän. No enkä jää, onhan tässä vielä voimia. Jaa tuo saatanan risu meni sitten juoksushortseista läpi. Ei harmita, olihan nämä nyt jo toista kertaa jalassa.

Jaa, taas oli yksi alamäki liikaa. Lottoriviä on varmaan turha lyödä sisään, sillä kaadun jälleen siihen ainoaan parin metrin pehmeään kohtaan, joka kivikkojen välistä pilkistää. Tällä kertaa kyljelleni, eli olisi hauskaa nähdä, millaisen 180:n ilmassa tein. Tai siis 90:n. Muuten, pitäiskö alkaa harjoitella ukemeita?

25 kilometrin kohdalla on onneksi ensimmäinen huolto. Vähän vajaa pari litraa vettä ja muutama desi urkkajuomaa olikin jo mennyt, joten täydennys tuli tarpeeseen. Popsin suolakurkkuja ja sipsejä, syön puolikkaan banaanin ja pari palaa suklaatakin. Mukavan näköinen tämä Hannukuru muuten, harmi että ei jaksa jäädä ihailemaan.

25–35 km

Voitaisko pikkuhiljaa taas nousta täältä kurusta vähän ylemmäs? No vajaan kolmenkympin kohdalla näin onneksi käykin. Ihana tuuli. Ei haittaa nämä ylämäetkään niin paljoa, kun ovat loivempia ja vähemmän kivisiä.

Hannukurun huollon jälkeen alkaa olla loppumatkan porukka kasassa. Ohittelemme muutaman juoksijan kanssa vuorotellen toisiamme (erityiskiitos Mika ja Susanna matkaseurasta) ja rupattelemme niitä näitä (lähinnä, että miksi tuli lähdettyä tänne kiduttamaan itseään?). Jännää, miten nuo energiatasot vaihtelee. Välillä ei pysy millään toisen perässä, mutta kilometriä myöhemmin sitä saattaakin jo painella reilusta toista edellä.

35–45 km

Vaihtelusta puheenollen, näillä main sattuvat kisan sekä heikoimmat että parhaat hetket. Olen jo melko valmis lopettamaan. Ei nappaa, ei niin yhtään. Johan täällä on viis tuntia ravattu ympäri tunturia. Eteneminenon pääasiassa kävelyä. Yritän uskotella itselleni, että onhan tässä sentään kevyt ylämäkikin, niin kävely on ok. Vedän pari geeliä naamaan ja toivon parasta.

Viisi tuntia tulee täyteen ja muistan että MM-kisojen pronssiottelu alkaisi. Alun perin suunnitelmissa oli kuunnella juostessa matsi Yle Puheelta. Nyt ei vois vähempää kiinnostaa.

Yhtäkkiä pienen nyppylän jälkeen maisema hieman avartuu ja Mika osoittaa, että tuonne asti pitäis enää jaksaa ja sitten on alamäkeä ja tasaista loppumatka. Ja toden totta! Tuollahan saatana jossain viiden kilometrin päässä siintää huippu — jonka siis tulkitsen olevan Pyhäkero — polkukin näyttää kätevästi menevän suoraan sinne. Kyllähän minä tuonne vielä jaksan!

Spekuloin, että tässähän on mahdollisuus kahdeksan tunnin alitukseen. Mika palauttaa minut nopeasti maan tasalle toteamalla, että höpö höpö, hänen ennätyksensä on 7 h 14 min ja tänään se alittuu. Wihii, ilmeisesti tuo loppu on sit oikeasti juostavaa reittiä!

Pyhäkeron nousussa koen ylösnousemuksen. Omaksi ja muiden matkalaisten ihmetykseksi lähdenkin juoksemaan tunturia ylös ja ohitan useamman juoksijan — osa heistä toki niitä oikeita sankareita, eli 135 kilometrin juoksijoita, joilta pyrin kyselemään että miten menee ja onko kaikki ok. ”Hyvä, tsemppiä, mahtavaa duunia!” Aivot eivät kykene muihin kuin latteuksiin, jotka he varmaan ovat kuulleet 50:n kertaan jokaiselta ohijuoksijalta. Mutta ainakin itseäni jokainen kannustava sananen auttaa. Muistan edelleen lämmöllä sitä Sevillan juoksijaa, joka huikkasi heti ”Vamo, vamo” kun yritin jossain 35 kilsan kohdalla vaihtaa kävelyksi. Pakkohan se oli juosta.

Pyhäkeron nousu on ohi n. 40 kilometrin kohdalla. Menkääpä käymään siellä, tunturimaisemat eivät nimittäin siitä juuri parane. Edessä siintää Hettan kirkontorni, takana tunturimaisemat.

Mitä on luvassa pitkän nousun jälkeen? No kyllä, alamäki. Harvinaisen jyrkkä sellainen. Kiitos Metsähallitus tai kuka oletkaan, että tätä polkua on helpotettu tuomalla sinne hiekkaa/soraa, joten ei tarvitse taas pomppia rakan keskellä.

Laskuvauhtini on jälleen sellainen, että nousussa ohittamani juoksijat tuppaavat tulemaan takaa ohi. Olis kyllä mahtava viilettää täysiä, mutta en luota jalkoihini edes vähää alusta. Joudun stoppaamaan vauhtia etureisillä ihan reilusti.

Epäluottamukselleni löytyykin vahvistus, sillä heti kun rinne vähän loivenee niin Salomonien kärki tökkää kiveen ja kaadun erittäin epäkoreasti vasen käsi edellä. Kiroilu kuului ainakin Hettaan, mahdollisesti jopa Pallakselle asti. Käsi liikkuu? Check. Verta ei lennä kaaressa? Check. Vedän juoksupaidan hihan verisen kyynärpään ja kämmenen päälle, jatkan ääneen kiroilua ja kirmaan alamäkeen. Huoltoon on matkaa vain pari kilsaa, mutta läheltä piti kaatumisia ja niitä seuraavia kiroiluja mahtui tälle pätkälle useampia. Rehellisesti vituttaa.

Lopputulos

45–56 km

Pesen enimmät veret pois ja täytän juoksuliivin etupullot laimealla hart sportilla ja vedellä. Karhunkierroksesta viisastuneena (8 kilometriä ennen maalia 3 litraa nesteitä reppuun) jätän parin litran vesirakon täyttämättä. Ihailen loogisen ajattelun kykyäni näin kuuden tunnin juoksun jälkeen. Olin haaveillut viimeiset pari tuntia siitä, että saisin huuhtoa lippikseni kylmällä vedellä, mutta toki unohdan tehdä sen.

Suolakurkut on muuten hieno keksintö. Kourallinen mukaan ja kävellen pitkin hiekkatietä. Ilmeisesti polkujuoksu päättyikin jo 11,5 km ennen maalia. Mika saavuttaa minut ja jatkamme taas yhteistuumin pitäen n. 6 min/km vauhtia. Rupattelu helpottaa, melkein unohdan, että minunhan piti olla aivan puhki.

Hiekkatielle onkin ilmeisesti aivan äskettäin lisätty hiekkaa, koska välillä kengät uppoavat tiehen. Tuntuu kuin kuin juoksisi hiekkarannalla. Pari autoa menee ohitse ja hiekka myös pölisee kuin Saharassa. Näitä asioita arvostaa hieman eri tavalla, kun on kuusi tuntia juoksua alla.

Yli 50 kilometriä lasissa, kun hiekkatie vaihtuu maantieksi. ”4,8 km Hetta Finish” lupailee kyltti. Uskoako tuota? Näissä on ennenkin kusetettu. Karhunkierroksen ”Maaliin 6 km (ainakin)” -kyltin huumoriarvoa en aikanaan oikein osannut arvostaa.

Lähetän Mikan jahtaamaan ennätystään ja hidastan aavistuksen tahtia. Edessä näkyy pari selkää, pian takaa tulee yksi ohi. ”Great job man” tämä ohittaja huikkaa, johon olen jo vastaamassa että ”Samoin, nyt vedetään loppukiri” kunnes tajuan, että tulisi varmaan englanniksi. ”Time for a last sprint” saankin soperrettua.

Pari edellämenijää ja ohittaja lyöttäytyvät kolmikoksi kolmisen kilsaa ennen maalia. Reilu kilometri ennen maalia kolmikko vaihtaa ylämäessä kävelyksi. Unohdan vaihtaa kävelyksi ja suureksi yllätyksekseni huomaankin saavuttaneeni kolmikon. ”Finish together?” joku kysyy ja kaikki vastaavat myöntävästi.

Sata metriä ennen maalia näen äitin ja siskon pizzalaatikoiden kanssa tien reunalla. Kiitos! Toki minkäänlainen kiinteä ruoka ei vielä muutamaan tuntiin maistuisi, mutta näky oli silti koskettava. Kiitos! Pizzalaatikkokasa saa nelikkomme nauramaan.

Kuten kuvasta näkyy, maaliin saavumme käsi kädessä. Ei vitsi miten hyvä fiilis. Tälleen pitäis aina lopettaa skaba. Ei mihinkään turhaan loppukiriin sijoituksesta 64. kisaten, vaan juhlistaen sitä fyysistä ja psyykkistä suoritusta, jonka jokainen meistä on onnistuneesti suorittanut.

Mitali kaulaan, yläfemmat ja lyhyet fiilistelyt muutaman muun kisaajan kanssa. Hanan alle pesemään turhan läheisen polkukosketuksen jälkiä. Koska kroppa on jonkinlaisessa ylikuormituksesta johtuvassa shokkitilassa, niin ei edes satu, kun repäisen kämmenestä ylimääräiset nahkapalat irti. Eiköhän tämä kisa ollut tässä.

Hauska harjoitushan tämä oli. Ensi vuonna sitten koko 135 kilometriä!

--

--

Jaakko Soudunsaari
Jaakko Soudunsaari

Written by Jaakko Soudunsaari

Content Strategist and Partner at www.paperplanes.fi Marketing, technology, politics and sports.

No responses yet