NUTS Karhunkierros 160km 2016 — DNF

Matka sinne ja melkein takaisin

Kaikki lähti liikkeelle aprillipilasta. Olin vuoden vaihteessa laittanut arvan Mont Blancin 100km CCC® vuoristoultraan — ja suureksi järkytyksekseni minua onnisti ekalla kerralla. Ei näin pitänyt käydä! Tilastotiede petti minut ja heitti heti syvään päähän. Täytyi siis alkaa treenaamaan.

Alkuvuodesta kilometrejä kertyi mukavasti eikä treenikatkoja tullut. Yskä haittasi muutaman viikon ajan, mutta se vain piti tehot alhaalla. 1.4. juostessa mietin että olisi hauska pila tehdä omasta juoksuohjelmasta versio, joka tähtää Karhunkierroksen #perusmatkalle 80km:n sijaan. Laitoin sen Instagramiin pari päivää myöhässä. Erittäin vaarallinen pila heittää liveksi. Ville tarttui siihen heti. Kolme viikkoa myöhemmin olin NUTSin Jokelta kyselemässä että mitenkä olisi sarjan päivitys. Siitä kuukausi ja nimi siirtyi lähtölistalta toiselle.

Asetin itselleni ykköstavoitteeksi saada kokemusta yön yli kestävästä ultrasta ennen Alppeja. Perjantaina kello 12 startti, 80km Hautajärvelle ja nokka takaisin Oulankaa kohti viimeistään yhdeltä yöllä. Jos kaikki menisi hyvin olisin aamusta taas Oulangassa ja mission accomplished! Kolme viikkoa ennen starttia pitemmällä yöjuoksulla Anssin, Villen ja Tommin kanssa tätä vaihtoehtoa puntaroidessani Anssimaisen suora palaute tuli nopeasti: “Ei siihen kannata keskeyttää.” Niin, no eipä tietenkään!

Sitten viivalle. Matka Hautajärvelle toimi kuin kellopeli. Geeliä tai patukkaa puolen tunnin välein, kerran parissa tunnissa suolaa ja huollosta aina nesteet täyteen — pullossa oli aina puoli litraa tiukkaa elektrolyyttijuomaa ja selässä kaksi litraa vettä. Tossua vain toisen eteen ja voilà. No, rehellisesti täytyy sanoa että viimeiset kymmenen kilometriä vilkuilin kelloa joka kilometripylväällä ja ihmettelin kuinka hitaasti voikaan mies kulkea “juosten”. Tommi tuli jossain vaiheessa vastaan ja hehkutti käännöspaikan puurotarjoilua. Kyllä, ei ollut hehkutus turhaa! Reilusti ravintoa masuun ja vaatetta päälle, koska yöstä oli tulossa kylmä. Vietin Hautajärvellä hieman pitempään kuin alunperin suunnittelin ja paluumatka starttasi 10 yli yhden yöllä. Seuraavana oli se etappi mitä varten tänne oli tultu: kellon ympäri juostu ja sitten 27km yksin pimeässä yössä. Jos tästä selviän niin mikään ei minua enää pysäytä. Väärin!

Ongelmat alkoivat noin pari tuntia Hautajärveltä lähdön jälkeen. En ensin tunnistanut nähnyt ongelmaa, mutta Oulankaa lähestyessäni huomasin vauhdin hidastuneen sen verran että minua alettiin ohittelemaan. Suuta kuivasi ja tajusin myös käyneeni kusella varmaan 15 kertaa viimeisten tuntien aikana (1. varoitus). En kyllä ollut juonut niin paljon! Kylmä alkoi tuntua vaatteiden läpi, mutta Oulanka oli jo lähellä enkä jaksanut kaivaa repusta kolmatta pitkähihaista. Kävelin huoltoon. Huimasi (2. varoitus).

Kello oli puoli seitsemän aamulla kun istahdin huollossa rullakkoon tehtyyn istuimeen. Termospullosta bataattikeitto maistui ja huollon palvelu oli ylenpalttista. Iso kiitos! Ajatus ei pysynyt kasassa kun yritin saada itseni valmiiksi jatkamaan. Keskeytys ei silti käynyt edes mielessä — aamu sarasti ja maalikin oli nurkan takana. Lähdin kohmeisilla jaloilla harppomaan kohti nousevaa aurinkoa, mutta jatkoin värisemistä lämpötilan noususta huolimatta (3. varoitus). Hiivin hiljaa eteenpäin ja takaa viuhui kävelijöitä ohitse. Nesteet karkaili edelleen kusen muodossa. 2,5 tuntia ja 7,6 kilometriä myöhemmin pysähdyin. Tullessa olin käyttänyt samaan matkaan hieman yli 50 minuuttia, eli pätkä oli koko reitin nopeinta baanaa. Nyt ei ollut Jukka-poika okei. Näkö ei tarkentanut (4. varoitus). Tein sammaleelle pesän ja kaivoin puhelimen esiin.

Soitin Ullalle että tämä on nyt tässä. Ajattelin lähteä sitä vastaan 53km starttiin, jonne olivat bussimatkalla. Käski vielä ottaa aikalisän ja suolaa. Seuraavaksi hakeuduin Facebookiin KPK:n tapahtumaa seuraavaan julkaisuun ja kysyin neuvoa. Vastaus: maltillisesti suolaa. Ei uponnut minun logiikkaan, joten menin vielä narisemaan Antin julkaisuun omista ongelmistani. Ville M:n selitys (yllä) lopulta upposi insinööriin. Taskusta löytyi kuusi 500mg suolatablettia. Hitto, olin jättänyt purkin Oulankaan ja muistin jopa yöllä miettineeni, että täytyy ottaa muutama bataattikeiton kanssa ja lisää minigrippiin. Mietin hetken että noudatanko KPK:n ohjetta ja otan maltillisesti. Paskat! Tämän oli toimittava tai raatotaksi kutsui Oulangassa, joten otin neljä ja perään litran nestettä kolmella elektrolyyttitabletilla höystettynä. Pari minuuttia myöhemmin näkökenttä valkeni ja ajatus perässä. Olisi heti pitänyt uskoa vaimoa — tästä saisin vielä kuulla.

Matkaa maaliin oli vielä 45km ja taskuun jäi vain kaksi suolatablettia. Uusi soitto Ullalle, joka oli odottelemassa Oulangassa 53km:n starttia. Kysyin pystyikö kaivamaan minun drop bagistä suolaa ja tuomaan mukanansa. Se oli kuulemma viety jo pois, mutta muulta seurueelta löytyi ylimääräistä. Isompi kiitos! Nyt uskalsin lähteä jatkamaan matkaa 50 minuutin arpomisen jälkeen. Välillä tuntui että pääsin jopa etenemään hetkittäin, mutta sitten taas liikkuminen vaihtui joko hiipimiseksi tai ryömimiseksi. Alamäet tuntui erityisen vaikeilta ja pitkospuilla harmitti olla pikamatkojen juoksijoiden tukkeena. Oletettavasti kaikki 53km:n ja 80km:n juoksijat ohitti minut jossain vaiheessa. Ystävällisiä kun olivat niin keskimäärin joka toinen kysyi “Oletko kunnossa?” tai “Oletko loukannut itsesi?”. Ensimmäiseen kysymykseen en osannut vastata, mutta loukannut en sentäs itseäni ollut. Viimeinen niitti kuitenkin tuli kun joku takaa lähestyvä diagnosoi 30km:n viitan kohdalla minulle juoksijanpolven. Oikeassahan se oli — sama vaiva oli kiusannut minua koko viime vuoden, enkä todellakaan kaivannut sitä seurakseni. Buranaa sain joltain ystävälliseltä herrasmieheltä, joka kulki vaimonsa kanssa. Valitettavasti se ei juurikaan auttanut. Tein nopeat laskutoimitukset kisavauhdista sekä yleiskunnosta (erityisesti oli mielessä 5 viikkoa Vaarojen ultraa seurannut telakka) ja totesin että jätän leikin Juumaan. Puhelimessa neuvoivat ottamaan oikotien 31km starttiin. Se kelpasi minulle.

Tomi tsemppasi matkaan kun gps-pallura oli liian kauan ollut paikallaan. Nooa yritti messengerillä tavoitella ja Anssi lopulta soitti kun huomasivat minun poikenneen reitiltä. Kiitos kaverit! Reissusta jäi todella hyvä fiilis eikä harmittanut edes keskeytys 140km:n jälkeen. Toki mietin pari päivää myöhemmin oliko ratkaisu oikea. Oli se. Kokemusta tuli rutkasti enemmän kuin toivoin. Olin lopulta hereillä perjantaiaamusta kello kuudesta 40 tuntia eteenpäin — mikä sekin on jonkin sortin ennätys. Mutta olisinko päässyt maaliin? Ehkä. Olisinko saanut siitä rasitusvamman? Mahdollisesti. Tulenko uudestaan? Todennäköisesti.