Elämäni paskin kouluaine, eli miten Suomi kasvattaa ruotsia kammoavia kielitumpeloita
Minä en osaa ruotsia. Lapsena vihasin ruotsia, aikuisena taas arvostan kieltä ja sen tuomia mahdollisuuksia. Enkä silti edelleenkään osaa. Tässä yksi tarina siitä miten ihan fiksu suomalainen päätyy ruotsi-tumpeloksi.

Ruotsin kanssa kärvistely alkoi kolmannella luokalla, jossa alkuinnostus muuttui kammoksi heti toisella ruotsintunnilla. Jostain syystä en oppinut samaa tahtia kuin muut, ja jos missaat alkeet, olet kusessa.
80-luvulla jotkin opiskelumetodeistamme olivat sen aikaiseen verrattuna aika kokeellisia. Oppikirjamme tähtäsi siihen, että mitään ei lueta eikä kirjoiteta, vaan oppiminen tapahtuu puhumalla, ja kuin huomaamatta.
Ruotsinkielen lukukirjassamme ei siis ollut tekstiä vaan symboleja: Subjektia esitti yksi symboli, verbiä toinen symboli ja adjektiivia kolmas. Joo ei. Minä en opi mitään huomaamatta. Minä tuijotin tätä salakieltä ja yritin keksiä mitä ihmettä minusta oikein halutaan.
Kokeileva opettajamme opetti myös rentouttavan musiikin tahtiin, kuiskailen sanoja ja käyttäen eri äänenpainoja. Kuvakortit olivat helpoimpia (eli järjellisempiä). Muistan vieläkin miltä ekorre- ja hare -kortit näyttivät.
Muutama vuosi myöhemmin tämä “leikin varjolla oppiminen” loppui ja alettiin opiskella oikeasti. Edelleenkään en tajunnut ruotsista hölkäsen pöläystä, mutta vi-ni-de/me-te-he -pänttäys ei sentään ollut salakieltä.
Jostain syystä olin aina hyvä äidinkielessä ja englannissa. Miten voi olla hyvä yhdessä kielessä ja syvällä kuopassa toisessa? Mutta minähän en koskaan oppinut englantia koulussa. Jos englanti olisi ollut koulun varassa, olisin siinä yhtä huono kuin ruotsissakin. Sen sijaan opin englannin televisiosta ja lukemalla romaaneja ja sarjakuvia.
Yhdeksännen luokan loppuessa ruotsinopettajani sanoi, että en ollut oppinut mitään koko yläasteen aikana. Osaamistasoni oli siis sama kuin ala-asteelta tullessa. Tottahan tuo oli, mutta aika kovaa kehityskeskustelumateriaalia tuo on viisitoistavuotiaalle.
Huvittavasti pääsin Oulun huippulukioon juuri a-ruotsin takia, keskiarvoni jäätyä vajaaksi vaaditusta.
Lukiossa kokeilin myös latinaa. Käännöstehtävässä suomensin lauseen “Tytöt pitävät Roomaa Italian helmenä” muodossa “Roomalaiset pitävät tyttöjä Italian helminä.” Lopetin hyvän sään aikana.
Ruotsinkielestä jäin myös lukiossa luokalle. Tai strategisesti jättäydyin. Miten sen nyt ottaa.
Kun kurssinumerot menivät viitosiksi, jätin tahallani osallistumatta kokeisiin ja ehtoihin ja opettajien harmiksi jäin luokalle heidän hienossa eliittilukiossaan. Lyskassa oli tapana savustaa heikommin menestyvät oppilaat ulos jo ennen kirjoituksia ja pois tilastoja rumentamasta, mutta päättäväisesti kävin kouluni loppuun. Kirjoitin ylioppilaaksi arvosanoilla E, E, M ja B. Ei tarvitse kauaa miettiä mikä noista on ruotsinkieli.
Yliopistossa useiden opiskeluvuosien jälkeen tosiasiallinen ongelma alkoi hahmottua, kun aloin opiskella humanistille pakollisia uusia vieraita kieliä. Ensin yritin jotain helpohkoa. En koskaan päässyt edes viron alkeista läpi. Seuraavaksi yritin jotain täysin erilaista. Myös kiinan alkeet menivät totaalisesti myttyyn.
Yrittämisestä huolimatta kielten opiskelu ei vain sujunut ja tämä alkoi jo uhkaamaan valmistumista. Päätin kokeilla josko avuttomaksi heittäytymisestä olisi apua ja menin itkemään asiaa opintopsykologille. Sain kuulla että omakustanteisesti hankitulla lukihäiriötodistuksella voi anoa vierihoitoa ruotsinkieleen ja vapautusta yhdestä vieraasta kielestä.
Lukihäiriö? Eihän minulla ollut lukihäiriötä. Opiskelin yliopistotasolla viestintää ja luovaa kirjoittamista. Tai no, olihan minulla lapsena, kun en tahtonut oppia lukemaan.
Menin silti testeihin ja tulokset olivat varsin yllättäviä. Minulla on lievä lukihäiriö joka sekoittaa kirjaimia sanoissa, mutta ei estä luetun ymmärtämistä. Ruotsinkielestä tulee ruosinkeili. Ruotsia kirjoittuu ruotisa. Tämä ei kuitenkaan haittaa eikä näy lopputuloksessa, sillä korjaan tekstiäni koko ajan, lennossa. Aikaisemmin luulin että kaikki tekevät näin.
Yllätyksenä taas tuli se, että minulla on myös oppimishäiriö. Minä en kykene oppimaan niillä metodeilla, joita suomalainen koulutusjärjestelmä tarjoaa. Kielen oppitunneilla olen kuin se autismin kirjolla oleva kaveri joka ei ymmärrä tehtävää eikä osaa soveltaa opiskeltavaa asiaa kielen tuottamiseen.
Anoin ja sain suoritettua virkamiesruotsin erityisopetuksena. Ylimääräisestä kielestä sain vapautuksen sen perusteella, että yliopistolla ei ollut tarjota mukautettua opetusta muusta kuin ruotsista.
Yliopiston jälkeen ruotsivaikeuteni tai oppimishäiriö eivät ole haitanneet elämääni. Normaalielämässä ei ole tilanteita, jossa sinulle opetetaan salakielellä yksi sääntö kerrallaan ja sen jälkeen sinun pitäisi soveltaa asiaa ilman tarkistusmahdollisuutta sujuvasti koko loppuelämäsi. Sujuvasta keskusteluruotsista olisi työpaikoillani toki ollut hyötyä, mutta puute ei ole vaikuttanut uraani.
Mutta onhan se kiva että löytyi joku syy. Että en ollutkaan vain tyhmä, laiska tai väärin asennoitunut. Kun syy tiedetään, tilanteen voisi jopa korjata. Voisin yrittää opiskella epätraditionaalisesti, kuuntelemalla ja katselemalla. Ihan niin paljoa en kuitenkaan kielestä välitä.
Ehkä Suomessa ruotsia opetetaan yleisestikin tavoilla, joista lievästikin oppimishäiriöisten on hyvin vaikea hyötyä. Kun mukaan lisätään ympäristön aikaansaama kammo, saadaan taas kasvatettua uusi ruotsinkielenvastainen sukupolvi.