Photo by Jon Flobrant on Unsplash

Kiire on kirosana

Tein kerran pienen empiirisen kokeen. Viikon ajan kirjasin mitä ihmiset vastasivat yksinkertaiseen kysymykseen: ”Mitä kuuluu?” Työkaverit, ystävät ja tuntemattomat — noin 8 henkilöä 10:stä vastasi samalla tavalla: on kiire.

”Kiirettä pitää”; ”Työt pitävät kiireisenä”; ”Lapset ja ruuhkavuodet — koko ajan kiire”; “Kyllä sä tiedät — busy busy!”

Kiire. Yksi pieni sana kuvaa mainiosti modernin elämän kaikki monimutkaisuudet. Miksi siis sanon, että kiire on kirosana joka meidän pitäisi kieltää?

Kaikilla on kiire

Yhteiskunnallamme on krooninen kiire. Toimistotyöntekijä saa keskimäärin 121 sähköpostia joka päivä [1]. Käytämme 30–50% ajastamme kokouksissa, joista noin 60% koetaan hyödyttömiksi [2]. Käytämme keskimäärin lähes 6 tuntia päivittäin digitaalisten laitteiden ääressä [3]. Noin 40% toimistotyöntekijöistä kokee itsensä uupuneeksi. ”Ruuhkavuosia” kuvataan usein onnellisuuden suurimpina vihollisina.

Eli mitä se tarkoittaa jos joku sanoo, että on kiire? Eipä juuri mitään. Kaikilla on kiire.

Kiire on moderni statussymboli

Miksi sitten toistamme kuinka kiireisiä olemme? Koska kiire on moderni statussymboli. Kiire kertoo, että teemme paljon eri asioita. Elämämme on täyttä. Aikamme on arvokasta. Kiire kertoo muille, että ”olen tärkeä”.

Pahimmillaan kiireestä jopa kilpaillaan. Olen todistanut keskusteluita, joissa aikuiset ihmiset kilpailevat siitä, kummalla on enemmän kiire. Yhdellä on neljä lasta, toisella kaksi vaippaikäistä. Yksi sai juuri ison ylennyksen, toisella on tuplarooli ja hallituspaikka. Yksi treenaa Ironmania varten, toinen kirjoittaa kirjaa.

Parhaimmillaan kiireestä valittaminen on tapa luoda turvallista toverillisuutta aikuisten kesken: “Onhan meillä kiire, mutta kyllä se siitä”. Jaettu kiire lähentää.

Kiire luo kiirettä

Miksi kiireestä valittaminen siis pitäisi kieltää? Koska kertomistamme tarinoista tulee usein totta. Psykologiassa puhutaan “narratiivisestä identiteetistä” (engl. narrative identity) jonka mukaan identiteettimme muodostuu yhtenäisestä elämäntarinasta. Merkittävää on se, että emme vain rakenna tarinaa todellisten tapahtumien varaan, vaan teemme myös päinvastoin: tarinat, joita itsestämme kerromme, muuttuvat osaksi identiteettiämme.

“Elämäntarinat eivät vain heijasta luonnettamme. Elämäntarinat ovat luonnettamme.” kirjoittaa Dan McAdams, psykologian professori, Northwestern University. [4] [5]

Eli jos kerromme itsellemme ja toisillemme toistuvasti tarinaa, jossa meillä on koko ajan kiire — lasten, työn, harrastusten tai ikääntyvien sukulaisten takia — arvaa mitä? Tarinasta tulee totta — koemme arjen stressaavampana ja aina vain kiireisempänä.

Mikä pahempaa, moderniin “on niin kiire” tarinaan kuuluu myös läheisesti se, että kiire on ulkoinen tekijä johon emme muka voisi vaikuttaa. Tämä on huono asia, sillä tutkimus osoittaa, että kertomissamme tarinoissa erityisesti yksi asia korreloi erityisen vahvasti paremman hyvinvoinnin kanssa: aktiivinen toimijuus — tunne, että on itse kontrollissa omasta elämästään [5].

Mikä useammin siis kerrot, kuinka kiireistä on töissä, kuinka lapset vievät kaiken energian tai miten aikaa ei koskaan ole tarpeeksi, sitä todennäköisemmin on tämä myös se todellisuus jonka koet.

Kiire luo enemmän kiirettä, ja myös heikentää kykyämme tehdä asialle jotain.

Päätarina kiireestä

Omien elämäntarinoidemme lisäksi yhteiskuntamme tukee tiettyjä “päätarinoita”. Opiskele, hanki hyvä työ, mene naimisiin, hanki lapsia. Se, jonka elämä ei seuraa päätarinan juonta, jää usein ulkopuoliseksi.

Kiireestä on muodostunut yksi yhteiskuntamme päätarinoista. Vanhat ystävät tai uudet business-tuttavuudet — kaikki odottavat kuulevansa tutun ja turvallisen “on niin kiire” tarinan. Tämä ei tiedä hyvää henkiselle hyvinvoinnillemme. Kollektiivinen kiire viestii, että “On ok olla oman elämänsä uhri. Sitähän me kaikki olemme.”

Muutetaan tarinaa — tehdään kiireestä kirosana

Elämäntarina ei kuitenkaan ole tatuoitu ihoomme eikä koodattu geeneihimme — sitä voi muuttaa. Ja muuttamalla tarinaa, voi muuttaa koko elämänsä. Pitkittäistutkimuksessa terapiapotilaiden parantumisessa havaittiin mielenkiintoinen kaava: heidän tarinoissaan aktiivinen toimijuus edelsi parantumista. “Näyttäisi siltä, että potilaat kertoivat ensin uuden tarinan omasta elämästään, ja eläytyivät sitten siihen tarinaan ja tekivät siitä totta” tutkijat selittivät. [4]

Kerro uusi tarina, ja se voi muuttua todeksi. Eli jos emme toistaisi kuinka kiire meillä on, ehkä myös elämämme olisi hieman stressittömämpää ja rauhallisempaa.

Joten muuttakaamme yhteistä tarinaamme. Kielletään sana “kiire” päivittäisistä keskusteluistamme. Poistetaan sana kiire kodeistamme, työpaikoiltamme ja ihmissuhteistamme. Muutetaan päätarinaamme niin, ettemme ole enää kiireen voimattomia uhreja.

Kertokaamme mielummin uusia, mielenkiintoisempia ja rehellisempiä tarinoita elämän voitoista ja vaikeuksista. Tarinoita, joissa olemme oman elämämme sankareita. Ja joissa elämä olisi välillä ihanan kiireetöntä.

On täysin mahdollista, että muuttamalla yhtä sanaa, voimme muuttaa koko elämämme.

Kiireettömälle vuodelle 2019.


Nora Rosendahl on Fifth Corner Inc:n operatiivinen johtaja ja yksi perustajista. Hän myös tutkii tulevaisuuden työelämää Aalto Yliopistossa.

“Busy is a bad word” — Blog post in English

LÄHTEET:

[1] Email Statistics Report, 2017–2021 by The Radicati Group, Inc. http://www.radicati.com/wp/wp-content/uploads/2017/01/Email-Statistics-Report-2017-2021-Executive-Summary.pdf

[2] Stop the Meeting Madness, Harvard Business Review, July 2017; Infographic on meetings from Fuze.com: https://digitalsynopsis.com/tools/meetings-are-a-waste-of-time/

[3] Mary Meeker Internet Trends 2018, Kleiner Perkins

[4] Dan McAdams and Erika Manczak, in a chapter for the APA Handbook of Personality and Social Psychology

[5] Cited in the Atlantic “Life’s Stories” by Julie Beck, aug 10th 2015, https://www.theatlantic.com/health/archive/2015/08/life-stories-narrative-psychology-redemption-mental-health/400796/