Huijarin syndrooma

YLE uutisoi alkuvuodesta huijarisyndroomasta. Uutisessa psykologi kertoo syndrooman vaivaavan erityisesti korkeasti koulutettuja ihmisiä.

-Huijarisyndrooma on sellainen ajattelutapa, jossa ihminen ei usko, että on osaava ja pätevä.

Olen tehnyt “oikeita töitä” nyt kahdeksan vuotta. (Oikeiksi töiksi lasken koulutustani vastaavan työn ammattikorkeakoulun lehtorina, en esimerkiksi kesätöitä.)

Työurani alussa stressasin ja jännitin kaikkea työhön liittyvää paljon. Koin, että minun pitää puhua opettaessani mahdollisimman paljon, eikä hiljaista aikaa saa olla. Kahdeksaan työvuoteeni liittyy paljon unettomuutta, sillä se on tapani reagoida stressiin. Kahden kuukauden kesälomasta saattoi kulua joskus puolet siihen, että sain aivoni lomatilaan, enkä ajatellut jatkuvasti työasioita. Joskus aloin nukkua huonosti jo kaksi viikkoa ennen kesäloman päättymistä ja stressata alkavia töitä.

Miksi? En tiedä.

Koin, että osaan kertoa vitsejä, naurattaa ihmisiä, höpistä kaikenlaista ja olla hyvä seuranainen. Heitän tarvittaessa voltin, ja yleisö viihtyy. Koko ajan kuitenkin ajattelin, että kyllähän nuo nämä asiat tietävät, miksi niitä pitää opettaa?

Mietin myös, että melko pian joku tajuaa minun olevan täysin ammattitaidoton sekoilija. Sain hyvää opiskelijapalautetta mutten silti uskonut opetuksessani olevan mitään järkeä. Kuulostaa huijarisyndroomalta.

Vietimme eilen suunnittelupäivää. Pohdimme esim. julkaistaviin artikkeleihin ja verkko-opetukseen liittyviä asioita.

Oli suoraan sanottuna aika helvetin hieno tunne tajuta, että minähän tiedän näistä molemmista asioista paljon.

Pystyin helposti ideoimaan molemmista teemoista lukuisia uusia näkökulmia ja tuomaan ajatustyöhön sellaista kontribuutiota, joka hyödytti useita.

Lisäksi olen huomannut, etten enää jännitä töihin tulemista, pystyn vetämään opetussession siten, että keksin aiheen samalla kun vedän luokanoven kiinni (=kahvapedagogiikka) ja että siedän myös sitä, etten välttämättä tiedä jokaiseen asiaan vastausta. (Aika usein lähestyn asiaa niin, etten itsekään tiedä siihen eksaktia vastausta, mutta siitä enemmän joskus toiste.)

Miksi kirjoitin tämän tekstin? Työelämän vaativuudesta puhutaan mielestäni vähän. Tai sitten ne tarinat ovat burnoutin kokeneiden ihmisten kertomuksia.

Haluan tsempata jokaista huijarisyndroomasta kärsivää. Vaikka itsetunto ja -luottamus olisivat kuinka kohdallaan, tästä vaivasta voi näköjään silti kärsiä. Syndrooman taittumiseen auttavat oman kokemukseni aika ja työkokemus. Vaikka kuinka rakastaa työtään, tietää olevansa pätevä ja saa hyvää palautetta, voi silti mennä töihin joka päivä saman tunteen kanssa: Koskahan joku hoksaa, että kuka tahansa voisi tehdä nämä minun työni?

Ei voi. Olen ammattilainen ja teen työni hyvin. Tämän tunteen tajuamiseen meni kahdeksan vuotta. Noilla kahdeksalla vuodella ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tärkeintä on tässä ja nyt.

Minä osaan tämän homman, ja hyvin osaankin.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.