Miksi olen feministi?

En osaa määritellä tarkkaan hetkeä, jona minusta tuli feministi. Mitään yhtäkkistä oivallusta ei koskaan tullut, vaan näkemykset ja ajatukset kypsyivät mielessä hiljalleen, eletystä todellisuudesta kummuten. Sukupuolittunut eriarvoisuus on häirinnyt minua niin kauan kuin muistan, ja koin sukupuoleni ongelmaksi jo lapsena. Tyttöjä ei koskaan otettu kovin tosissaan, ja meihin kohdistetut odotukset olivat varsin yksipuolisia. Seksistinen puhe ja tyttöjen vähättely olivat arkipäivää jo alakouluikäisten lasten keskuudessa. Vuosien kuluessa tilanne ei juuri parantunut, ennemminkin päinvastoin. Tunnustauduin feministiksi viimeistään esiteini-ikäisenä, ja vuosien aikana käsitykseni feminismistä on kypsynyt ja monipuolistunut. Avaan seuraavaksi suhdettani feminismiin ja feministiseen politiikkaan.

Oma ruumis ei ole oma

Jos omalle feministiselle heräämiselle olisi pakko määritellä jokin selkeä kiintopiste, josta kaikki alkoi ja jonka jälkeen entiseen ei ollut enää paluuta, olisi se jatkuva fyysisestä koskemattomuudesta taistelu teini-iässä. Olin alakoulun viimeisillä luokilla, kun koin ensimmäisen kerran seksuaalista häirintää. Kävelin kaupungilla kirkkaassa päivänvalossa, kun minulle tuntematon, suunnilleen samanikäinen henkilö kävi käsiksi. Tapaus ei jäänyt ainoaksi, ja hiljalleen seksuaalisesta häirinnästä tuli oman elämän uusi normaali. Minua kopeloitiin oppitunneilla, koulun käytävillä, kadulla, kassajonossa, keikoilla. Ympärillä olevat ihmiset eivät puuttuneet tapauksiin, sillä pelko oli liian kova. Osa ihmisistä ei ilmeisesti nähnyt seksuaalisessa häirinnässä mitään väärää. Kaikki ikäiseni oli sosiaalistettu siihen, että tyttöjen kopelointi oli ikävä, mutta normaali ilmiö. En ollut ainoa lähipiirini tytöistä, johon pojat kävivät käsiksi.

Suhtauduin toistuvaan käpälöintiin raivolla, mutta ympäristöni ei vastannut minulle oikeastaan mitenkään. Sain usein neuvoksi: “Älä välitä siitä. Sellaista tapahtuu.” Tottakai tapahtuu, jos annetaan tapahtua. Sen sijaan, että ongelmaan olisi puututtu, asia painettiin villaisella. Kyse on patriarkaalisesta vallasta puhtaimmillaan, siitä, että muut yrittävät väkivalloin osoittaa nuorelle naiselle, ettei tämä ole koskaan vapaa julkisessa tilassa. Seksuaalisen väkivallan uhka on aina läsnä, ja sen annetaan olla, sillä se on kontrollin väline.

Samalla, kun häirintätapauksiin ei puututa, varoitetaan tyttöjä tekemästä asioita ja menemästä paikkoihin siksi, että siihen sisältyy seksuaalisen väkivallan uhka. Teininä minua varoitettiin osallistumasta festareille tai liikkumasta ulkona iltaisin, sillä saattaisin tulla raiskatuksi. Aikuisella iällä minua on usein kehotettu olemaan matkustamatta yksin tiettyihin paikkoihin, sillä saattaisin tulla raiskatuksi. Usein niitä, jotka käyttävät seksuaalisen väkivallan uhkaa pelottelumielessä kontrollin välineenä, ei kiinnosta ratkaista itse ongelmaa. Seksuaalinen väkivalta on sekä todellinen uhka että vallankäytön väline, jolla yritetään säädellä naisten osallistumista julkiseen elämään. Tällaisessa ympäristössä oma ruumis ei oikeastaan enää ole oma. Se on julkisen vallankäytön pelikenttää.

Etuoikeuksien tiedostaminen

Oma feminismini liittyy siis vahvasti ruumiilliseen kokemukseen, siihen, millaista on olla naisen ruumiissa fyysisessä maailmassa. Se ei kuitenkaan ole ainoa tekijä, joka herätti ja herättää minussa inhoa patriarkaattia kohtaan. Muistan, kuinka yläkoulun alussa opintojen ohjauksessa puhuttiin naisten ja miesten palkkaerosta. Suhtauduin asiaan esiteini-ikäisen raivolla, mutta opo vastasi: “Älä huoli, asia kyllä ratkeaa siihen mennessä kun olet aikuinen.” On kulunut melkein 14 vuotta, ja palkkaero on edelleen sama. Lukiossa eräs miesopettaja ilmoitti avoimesti antavansa tytöille parempia arvosanoja, jos nämä tulevat kokeisiin nätiksi laittautuneina. Osalle kavereistani sattui autokoulussa törkeän sovinistisia ajo-opettajia. Kun aloin käydä täysi-ikäisenä baareissa, seksistinen huutelu ja ulkonäön kommentointi oli yleistä. Joku voi väittää, että kyse on yksittäistapauksista, mutta kun tapauksia on kymmeniä ja taas kymmeniä, jos ei satoja ja tuhansia, ei voida enää puhua sattumasta.

Kiinnostukseni feminismiä kohtaan kumpusi alun perin hyvin henkilökohtaisista kokemuksista, mutta ajan mittaan aloin myös ymmärtää feminismin moniulotteisuuden. Sukupuoli ei ole ainoa yhteiskunnallista sortoa synnyttävä tekijä, vaan sellaisia ovat myös muun muassa luokka, ihonväri, etninen tausta ja seksuaali- ja sukupuoli-identiteetti. Olen sukupuoleni takia aina patriarkaalisen vallan kohde, mutta monella tavalla olen myös etuoikeutettu. Moni muu joutuu kohtaamaan arkipäivässään paljon moniulotteisempaa syrjintää. Suomessa on yleistä, että muualta tulevia syrjitään työnhaussa, että pyörätuolissa liikkuva ihminen ei pääse vaivattomasti julkiselle paikalle, että sukupuoltaan vaihtaneet kohtaavat armotonta stigmatisointia, ja niin edelleen. Se ei ole oikeudenmukaista eikä tasa-arvoista, vaan kieroutunutta. Feminismi on olemukseltaan kriittistä valtarakenteita kohtaan, ja siihen kuuluu olennaisena eriarvoisuuden monisäikeisyyden ymmärtäminen. Jos haluaa vastustaa yhtä syrjinnän muotoa, on vastustettava niitä kaikkia.

Mihin tarvitaan feminististä politiikkaa?
 
Suomea väitetään usein tasa-arvon mallimaaksi. Tasa-arvoa hehkutetaan kotimaassa ja sillä brändätään Suomea ulkomailla. Tällainen retoriikka on äärimmäisen vahingollista, sillä se saa ihmiset sulkemaan silmänsä ongelmilta. Miten maa, jossa naisten ja miesten palkkaero rehottaa, raiskauksista langetettavat tuomiot ovat naurettavan pieniä, abortti ei ole vapaa, transsukupuoliset pakkosteriloidaan, vastuu kotitöistä ja lasten kasvattamisesta ei jakaudu tasaisesti sukupuolten kesken, työmarkkinat ovat voimakkaan sukupuolieriytyneet ja jonka sukupuolittunut väkivalta on EU-tasolla asti noteerattu ongelma, voi ylpeillä tasa-arvolla? Se on ongelmien vähättelyä.

Maassa, jossa vallitsee kansallinen myytti toteutuneesta tasa-arvosta aikana, jona rasistiset ja naisvihamieliset äänenpainot ja vihapuhe ovat vahvistuneet, feministinen politiikka on enemmän kuin ajankohtaista. Feministinen ajattelu ei hyväksy keinotekoisia erotteluja ihmisten välillä, jakoa “meihin” ja “heihin” syrjivän politiikan oikeuttamiseksi. Feminismi on ihmisoikeuksien puolustamista. Joku voisi tietysti todeta syrjintää kokeville: “Älä välitä siitä. Sellaista tapahtuu.” Vaan jos ihmisen yksilöllisillä oikeuksilla ei ole väliä, niin millä sitten? Kyse on kuitenkin siitä, kuka saa oleskella julkisessa tilassa ja osallistua julkiseen elämään, tulla edustetuksi päätöksenteossa ja lopulta olla olemassa. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa naisten ja vähemmistöjen tila ja mahdollisuudet osallistua ovat tiukasti rajatut. Feministinen politiikka pyrkii rikkomaan näitä rajoja.

Lähdin mukaan Feministiseen puolueeseen, sillä haluan olla mukana tekemässä feminististä politiikkaa. En ole tyytyväinen asioiden vallitsevaan tilaan ja haluan muutosta. Feministinen politiikka on työtä yhdenvertaisemman ja avoimemman Suomen eteen. Asioita on muutettava niin, että kaikilla olisi parempi olla.

Like what you read? Give Heidi Ahola a round of applause.

From a quick cheer to a standing ovation, clap to show how much you enjoyed this story.