Wesley Balten

Radikaali rakastaja

Ensimmäisessä sarjassani avaan oivalluksia, joita olen tähän asti saanut 4,5 vuoden avioliitosta. Olen itsekin vasta matkamme alkutaipaleella, enkä hallitse tätä hommaa täydellisesti. Olen tunnistanut kasvua omassa sydämessäni ja sen kautta ajattelussani ja käytöksessäni ja tämä on vienyt meitä eteenpäin. Haluan avata elämäämme, jotta meidän voittojen kautta voivat muutkin päästä omalla matkallaan eteenpäin, ehkäpä meitä nopeamminkin.

Minulla oli pitkään tietty mielikuva siitä, millainen on Jumalan mies, eikä mieheni vastannut tätä kaikessa. Ajattelin suunnilleen seuraavaan tapaan: mieheni tulisi lukea raamattua, opettaa sitä, johtaa ylistystä kotona ja mielellään seurakunnassa myös, opettaa raamattupiirissä ja johtaa aktio johonkin muuhun maahan. Olin ymmälläni Jumalalle siitä miksi hän oli niin selkeästi puoltanut ajatuksiani avioliitosta tämän miehen kanssa, kun hän tuntui olevan niin eri vesillä kuin minä itse. En kuitenkaan epäillyt liittoamme, mutta odotin ensimmäisen avioliitto vuoden toiveikkaana mieheni muuttumista. Rukoilin hänen puolestaan, mikä on hyvä, mutta myös vihjailin sekä kontrolloin hänen käytöstään haluamani kasvun suuntaan. Jätin esimerkiksi raamatun hänen murokupin viereen, jotta hän aamulla tarttuisi siihen. Kirja lähinnä keräili pöydällä pölyä. Ajattelin, että avioliiton todellinen täyttymys olisi yhteinen palvelutehtävä, jonka syntyminen oli minun vastuulla, kun mieheni oli liian passiivinen.

Ajan kuluessa tajusin, että odotukseni olivat aika huvittavia ja tietyn laatikon sisällä. Jumalan rakkaus on meille esimerkki todellisesta rakkaudesta. Jumalan rakkaus on ehdotonta, sillä hän on rakkaus itse. Hän ei voi kieltää itseään. Jumalan rakkautta ei voi ansaita, ei vähentää, eikä lisätä. Jumala kohtaa meidät siinä missä olemme, sellaisina, kuin olemme ja hyväksyy meidät ennen kuin muutumme. Minulla oli ja on edelleen paljon opittavaa todellisesta rakkaudesta!! Sydämessäni alkoi kuitenkin tapahtua. Sen sijaan, että odotin mieheni muuttuvan hyväksyäkeni hänet, aloin opetella hyväksymään hänet sellaisena, kuin hän on ja rakastamaan häntä prosessien keskellä.

Luovuttuani kontrollista, halusin kovasti kunnioittaa miestäni, mutta kamppailin sen kanssa, että kunnioitukseni ei ollut aitoa. Sisimmässäni oli kipua, jota en voinut kieltää. Se paistoi silmistäni, vaikka suuni pysyi vaiti. Halusin niin kovasti miehen, joka johtaa minua eteenpäin ja on minulle inspiroiva esikuva. Miten pystyisin aidosti katsomaan miestäni kunnioittaen silmiin, kun hän ei vastannut käsitystäni kunnioitettavasta miehestä? Silloin Jumala muistutti minua Heprealaiskirjeen kohdasta 11:1

“Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.”

Ymmärsin, että Jumala on innoissaan miehestäni ja siitä missä prosessissa hän on. Pystyin uskossa omistamaan miehen, joka ansaitsee kunnioitukseni, ei vain siksi mitä hän tekee, vaan siksi, kuka hän on. Kun katsoin miestäni, katsoin häntä jälleen Jumalan rakkauden läpi ja näin jotain samaa, kuin Jumala. Toivomani mies tuli minulle jo todelliseksi uskoessani Isän hyvään työhön ja tämä näkyi katseessani. Jumala saa aikaan kasvun ja hän on luvannut saattaa päätökseen meissä aloittamansa hyvän työn. Sain rauhan olla yksilönä ja parina keskeneräinen. Miehessäni alkoi myös tapahtua muutosta. Hän rohkaistui olemaan oma itsensä, joka on jotain paljon ihmeellisempää, kuin omat kuvitelmani unelma miehestä. Hyväksyntä vapauttaa meidät olemaan se, kuka olemme, kun meidän tarvi pusertaa itse. Silloin me oikeastaan alamme todella kasvaa ja pääsemme eteenpäin.

Myöhemmin, oltuamme noin kolme vuotta naimisissa keskustelimme kerran yöllä ja törmäsimme erilaiseen ymmärrykseen Jumalan hengestä. Vaikka kunnioitin ja rakastin miestäni, odotin edelleen, että sitten kun meillä on palvelutyömme, olemme jotain. Olin alkanut käymään kärsimättömäksi. Tuona yönä itkin jälleen Jumalalle kipuani. Yllätyksekseni Jumala vastasi lauseella, joka muutti elämäni:

“Mesi, juuri nyt en itke sinun kanssa.” Kyyneleeni loppuivat kuin seinään.

Ymmärsin, että olin noussut korokkeelle, jonka perusta oli ylpeys. Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Hieman kärjistettynä minä olin surkutellut onnetonta tilaani, jossa itse pyhänä vaimona en päässyt hengellisesti eteenpäin, kun mieheni oli erilainen. Mutta Jumalalla ei itseasiassa ollut meistä minkäänlaista hätää. Hän oli ja on sata prosenttisesti sitoutunut meihin ja avioliittoomme. Jumala muistutti minua siitä, miksi olin alunperinkin uskaltanut sitoutua. Isä tietää keitä oikeasti olemme, sen, mikä on totuus meistä. Hän tietää keneksi me olemme kasvamassa ja on innoissaan sen matkan jokaisesta askeleesta. Jumala laajensi ajatteluani onnistuneesta avioliitosta ja siitä, miltä se näyttää käytännössä. Siksi myös minä pystyn hyväksymään meidän yhteisen prosessimme. Uskallan kasvaa meidän näköiseksi pariksi ja kulkea meille valmistettua tietä. Kykenen radikaalisti rakastamaan miestäni ja avioliittoamme.