Täysin automatisoitu pakofantasia

… some deep, inescapable sense of the fragility of the lives that we’re leading — that we really do die, that we really do wound each other, that the earth really is finite, that there aren’t any other planets out there that we know of that we can live on, that escape-velocity is a deadly fantasy …
Donna Haraway, Cyborgs at Large

Sain vihdoin ja viimein luettua loppuun kirjan Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi. Lukukokemus herätti minussa ensin hitaasti nousevaa ärsyynnystä; sitten arkaa naurua, nautintoakin. Ennen pitkää juiliva ärtymys palasi eikä ottanut liikahtaakseen. Teoksen loppua lähestyttäessä tunnekirjo purkautui hiljalleen hiipuvaan surumielisyyteen.

Laskettuani Tikkurilan kirjastosta aiemmin viikolla noutamani opuksen pöydälle katsoin sitä pitkään.

Kannen mustassa tilassa kelluu valkoinen ihmishahmo, kaavakuvamaisena, kasvottomana ja ilmeettömänä. Sisältä figuuria kyllästävät kultakimalteiset voimaverkot ja sateenkaarisävyiset hermorihmat, ulkopuolelta sitä saartaa musta avaruus: tyylikkään minimalistinen, painostava tyhjyys vailla ilmaa, kasveja, eläimiä, maata.

Alanurkassa kelluu rivi kullanhohtoisia symboleita: suihkukone, öljytippa (vaiko kenties vettä?), työkaluja, aurinkolasit, aurinko, ginimartini, tietokonekaiutin, täysi akku, rahapussi ja viisisakarainen asteriski. Nämä edustanevat kuvajaisen toimintamahdollisuuksia. Siinä leijuvat ikonit, joiden kautta kirjan hahmottelema luksus materialisoituu olennon elämään.

Katselin hahmoa. Se pysytteli vaiti.

Ilmeisestä vauraudestaan huolimatta se tuntui pyytävän jotain.

Äkkiä tajusin, kuinka pieni otus kirja on.

Huuto avaruuden äärettömässä erämaassa.

Huomasin, että olin pettynyt. Tiedostamattani olin odottanut teokselta jotain, mitä se ei voinut tai halunnut tarjota: voimakasta, varteenotettavaa ja kokonaisvaltaista poliittista jäsennystä. En ollut tajunnut, kuinka ohut, moniaalle hosuva ja ennen kaikkea eksyneen tuntuinen kokonaisuus kirja lopultakin minulle oli.

Lukukokemustani sävytti ennen kaikkea levottomuuden, ahdistuneisuuden ja haurauden tuntu, josta oli vaikea sanoa kuuluiko se minulle vai itse tekstille. Haavoittuvuuden kokemus tuntui intiimiltä ja henkilökohtaiselta — mutta ei se tietenkään ole mitään yksityistä. Hämmennyksensekainen hauraus lienee tämänhetkisen länsimaisen olemassaolon yleinen, vain ohuelti peitelty perussävy.

Kirjoitan siitä kenties joskus jotain.

Mutta ensin hieman muuta.

. . . . . .

Avaruus ei ole kuva tulevaisuudesta, vaan menneisyydestä.

Nostalginen, 50-luvun technicolor-unelmista varastettu.

Me emme ole matkalla sinne.

Mitä pitemmälle 2000-luku etenee, sitä hankalammaksi viime vuosisadan tiedeuskovaisten haaveiden realisointi tuntuu käyvän. Viime aikojen SpaceX-hypetyksen varjoista on ruvennut kuulumaan kummia: aivan tiedeyhteisön valtavirtaa lähellä olevat äänet ovat alkaneet huomautella, ettei avaruuden kolonisointi välttämättä ole millään järkevällä mittapuulla tai aikataululla toteutettavissa. Samalla kun Elon Muskin henkinen (ja taloudellinen) syöksykierre syvenee syvenemistään kohti paranoidia psykoosia, nettimeemeistä tutuksi tullut amerikkalainen astrofyysikko Neil deGrasse Tyson on ykskantaan ilmoittanut, että Marsin kolonisointi on kerta kaikkiaan mahdotonta: lähinnä vaarallinen haaveuni.

Marsin olosuhteet ovat Tysonin mukaan ihmiselämälle niin vihamieliset ja vieraat, että vähäänkään suuremman hominidilauman toimittaminen planeetan kamaralle eloaan järjestämään on etupäässä harhainen fantasia. Käsityksessään Tyson ei ole yksin. Useat tieteelliset analyysit — eivät siis insinöörien kaavakuvat saati start-up-yrittäjien näyt — alkavat hiljalleen konvergoitua tiettyyn suuntaan.

Lyhyesti yhteenvedettynä:

Ihmiset eivät voi elää Marsissa.

Ihmiset eivät selviä kovinkaan pitkiä aikoja ulkoavaruudessa.

Ihmiset eivät voi laajassa mittakaavassa poistua aurinkokunnastamme — etenkään asuttamaan toisia planeettoja.

– Jopa eräs teknoakselerationismin arkkiatreista, scifikirjailija Kim Stanley Robinson on esittänyt hyvin perustellun, uskottavan ja ennen kaikkea koviin luonnontieteisiin pohjaavan analyysin siitä, miksi ihmiselämän siirtyminen aurinkokunnan ulkopuolelle on käytännössä mahdotonta. Robinson käy läpi avaruuskolonisaatioprojektin fysikaaliset, biologiset, ekologiset, sosiologiset ja psykologiset reunaehdot ja toteaa niiden kasaavan interstellaarisen projektin tielle nopeasti ylitsepääsemättömiksi äityviä esteitä. Ihmisen rahtaaminen pois telluksen pinnalta tarkoittaisi nimittäin viime kädessä, että käytännössä koko planeetan biosfäärin ja sen elämälle suotuisien olosuhteiden olisi seurattava mukana. Mikäli siis hengissä halutaan selvitä. Ja moinen projekti on loppuviimeksi mahdoton.

The tremendous increase in our knowledge of biology has taught us that human beings are much more complicated than we thought, being in effect complex assemblages interpenetrated with larger ecologies.
These and other findings make a contemporary evaluation of the starfaring plan rather startling: one begins to see it can’t be done.

Ihmisolento kun ei ole ympäristöstään eristetty, minne hyvänsä rahdattavissa oleva postipaketti, vaan holobiontti — huokoinen, läpäisevä ja epäautonominen palanen laajempaa ekologista kontekstia. Inhimillinen elämä edellyttää jatkuvaa, vastavuoroista virtaamista elonkehän kanssa.

Ihmisen biofyysinen olemus ei kerta kaikkiaan siedä pitkäaikaista kotomaailman ekosysteemeistä irtautumista. Jo viime vuosikymmeninä teollisissa yhteiskunnissa tapahtunut lievä eristäytyminen maaperän bakteeristosta lämmitettyjen kerrostalojen uumeniin on aiheuttanut laajamittaisen ja vakavan immuunisairausongelman: kun ruumiilla ei ole jatkuvaa yhteyttä immuunijärjestelmiä stimuloiviin bakteerikantoihin, alkavat kehon defenssijärjestelmät kääntyä itseään vastaan. (Pääasiassa tästä johtuvat vaikkapa Suomen allergia- ja astmaepidemiat.) Ja mitä eristäytyneempi ympäristö, sitä hurjempia pulmia on luvassa. Avaruudessa ne mitä luultavimmin riistäytyisivät käsistä.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa, että olemassaolomme repiminen irti ekologisesta ja evolutiivisesta kontekstistaan ei ole kovinkaan yksinkertaista. Itse asiassa se on tuskin mitenkään mahdollista.

Myös yksilötasolla ja lyhyemmillä aikajänteillä avaruus on etupäässä ja ennen kaikkea vaarallinen, elämälle vihamielinen ympäristö. Vähääkään pitempi oleskelu painottomissa tiloissa aiheuttaa radikaalia lihasatropiaa ja luukatoa. Kansainvälisellä avaruusasemalla vain muutaman kuukaudenkin viettäneillä astronauteilla on erittäin suuri vaikeuksia sopeutua maan painovoimakenttään; tukiranka ja lihakset eivät ota palautuakseen. Pitempiaikainen nollapainovoimalle altistuminen aiheuttaisi todennäköisesti sydänlihaksen seisahtumisen tai kehon tukirangan surkastumisen olemattomiin. Ihmiskunnan maapallon syleilystä vapautuminen tarkoittaisi puolestaan, että epäinhimillisten olosuhteiden kanssa eivät kamppailisi vain yksittäiset ihmiset, vaan kokonaiset sukupolvet imeväisineen, vanhuksineen; sairaineen ja synnytyksineen.

Kaikki tämä viittaa yhteen suuntaan: ihmislajin biologian ja ekologian adaptatiivisuudelle on olemassa käytännöllisesti katsoen ylitsepääsemättömiä rajoja. Avaruuteen siirtyminen on eräs niistä.

– Ja mikäli nuo rajat olisivatkin tilapäisesti ylitettävissä, elämä niiden tuolla puolen (kuten radioaktiivisen säteilyn pommittamassa, hermeettisesti suljetussa ja ankarasti hallinnoidussa Mars-koloniassa) olisi todennäköisesti etupäässä hobbesilaista: nasty, brutish and short.

Toisin kuin meitä opetetaan tolkuttamaan itsellemme, kaikki ei olekaan mahdollista.

Avaruus — ja käsitteen sisään voi laskea Marsin, kiertoradalla elämisen ja kaikki mahdolliset eksoplaneetat — on mitä suurimmalla todennäköisyydellä periaattellisesti katsottuna ihmiselämälle saavuttamaton horisontti. Ilman telluksen määrätynlaisia, hyvin kapealle sektorille asettuvia ympäristöolosuhteita ihmisorganismi ei kerta kaikkiaan selviä. (Eikä itse asiassa mikään muukaan toistaiseksi tunnettu, vähääkään kompleksisempi organismi.)

Maapallo on meidän ainut kotimme.

. . . . . .

Filosofi Ed Regisin mukaan ajatus tähtienvälisestä siirtokuntailusta onkin ennen kaikkea esimerkki patologisesta teknologiasta: teknologiasta, jonka reaaliset riskit ja kustannukset ylittävät reippaasti kaikki siitä mahdollisesti saatavat hyödyt — mutta joka silti kantaa ympärillään selittämätöntä innostuksen auraa. Regisin nimitys patologista teknologiaa ympäröivän pöhinän ja hypetyksen auralle on osuva: “the Delirium”. Harhan huumassa patologiseen teknologiaan — kuten esimerkiksi maailmansotia edeltäneeseen saksalaiseen zeppeliiniteknologiaan — syydetään varoja, työtä sekä aikaa riskejä kaihtamatta, tolkusta riippumatta.

Patologisen teknologian säteilemä häikäisevä symboliarvo sulkee silmät kaikenlaisen kohtuuden ja järkevyyden varoituksilta. Tässä ei sokaistuta ei niinkään ratiolta, laskelmoivalta järjeltä, vaan käytännön järkevyydeltä, sofrosyneltä, jonka pitäisi kertoa, minkä pyrinnön toteuttaminen on inhimillisesti tai yhteisöllisesti ylimalkaan mielekästä. Patologisen teknologian pauloissa puntaroiva järki kääntyy irvikuvakseen.

Tere Vadén lähestyy viimeaikaisessa kolumnissaan samaa ilmiötä fossiilihybriksen nimellä.

Mielenkiintoisella tavalla sääntelemättömän hybriksen huippu näyttää vastaavan täsmälleen luonnontiedevetoisen teknologian huippua. Unelmat muutosta Marsiin tai maapallon ilmastomuokkaus (geoengineering) ovat yhtäältä luonnontiedeteknologian kaikkein järkevin ja kaunein lupaus, toisaalta hybrisen teiniuhon lapsellisin ilmaus. Mikään muu kuin hybrinen huumaantuminen ei selitä tällaista järjen ja sokeuden sekamuotoa.

Sitä paitsi: yhden ainoan ihmisruumiin sinkoaminen kiertoradalle, siis vain noin 400 kilometrin päähän maan pinnasta vaatii enemmän työtä, resursseja, energiaa ja vaivaa kuin keskikokoisen yliopistokampuksen rakentaminen. Ihmiskunnan pakoa elämämme kehdosta jonkin aikaa ennen kuolemaansa advokoinut Stephen Hawkingkin tunnusti, että maapallolta poistuminen olisi vain “muutaman tuhannen ihmisen” asia. Mistään demokraattisesta prosessista lienee tässä yhteydessä siis turha puhuakaan.

Oli miten oli, minulle on ainakin piirtynyt selväksi yksi asia: minä — eikä kukaan minun koskaan tuntemani ihminen — tule koskaan nousemaan tähtitarhoihin.

. . . . . .

Ei voi olla totta!

Niinpä niin. Tajunnan peräkammareissa pääosin tiedostamatta pyörivän avaruusoopperakuvaston kyseenalaistuminen aiheuttaa nykyihmisessä lähinnä epäuskoa ja hämmennystä, tyrmistyksensekaisista kieltoreaktioista puhumattakaan.

Minunkin oli aikanaan vaikea sovittautua oivallukseen interstellaarisen elämän perinpohjaisesta saavuttamattomuudesta — olenhan itsekin kasvanut aikuiseksi Star Trekin ja -Warsin, avaruusmatkailua rutiininomaisena retkeilyharrasteena kuvaavien kirjojen, pelien ja sarjakuvien ympäröimänä. Olen uneksinut dilithium-kristalleista, fuusiomoottoreista ja takyonisuojuksista. Mutta jonakin päivänä, eikä niin kauaakaan sitten, se viimein valkeni: eiväthän galaksikuvastot oikeastaan ole muuta kuin kuvia näyttöpäätteillä ja kirjoitusmerkkejä paperilla. Määrätynlaisen historiallisen yhteiskuntamuodon symbolista eritteistöä. Tulevaisuus, sellaisena kuin se nyt omalla vuosituhannellamme tuntuu ekologisten ja teknologisten kehityskulkujen myötä realisoituvan, tulee olemaan tyystin muuta.

Uskoa teknologisen “edistyksen” ennen pitkää mukanaan tuomaan kosmiseen ekspansioon on kuitenkin sangen vaikea ravistaa nykylänkkäristä ulos. John Michael Greeria mukaillen, vaste on sama kuin jos “yrittäisi kertoa keskiaikaiselle talonpojalle ettei taivasta Jumalineen, kaikkine pyhimyksineen ja enkeleineen olekaan olemassa”

Nyt ei nimittäin puhuta tiedosta, hyvin perustellusta uskomuksesta, ei oikeastaan minkäänlaiseen empiriaan pohjaavasta otaksumasta: avaruusmielikuva on uskonnollinen, myyttinen kuva. Enemmän kuin mistään muusta se kertoo läpeensä fossilisoidun, energiahuumaantuneen kulttuurimme mytologisten syvävakaumusten luonteesta.

Voisi peräti väittää, että avaruus on oman kapitalismilla höystetyn teknologia- ja edistysuskontomme viimekätinen eskatologinen horisontti: onhan sekulaariksi insinööripulmaksi maskeerattu uskonkysymys tähtitarhoihin raketoitumisesta onnistunut viimeisen vuosisadan mittaan ainakin osaltaan syrjäyttämään teologiset kysymykset taivaasta, lunastuksesta ja viimeisestä tuomiosta. 1900-luvun ajan rautaesiripun molemmin puolin viljellyt näkymät avaruussukkuloista ja kansoitetuista tähtitarhoista ovat tulkittavissa osiksi Lännen laajaa, pitkäikäistä siirtymää kristinuskon määrittämästä teosentrisestä maailmankuvasta kohti tieteen, valistuksen ja edistyksen nimiin vannovaa modernia antroposentrista konstellaatiota. Edistyksen myytti ja siihen tiiviisti kytkeytyvä ajatus kumuloituvasta teknologisesta “kehityksestä” kantaa väistämättä mukanaan omaa pelastushorisonttiaan.

Nykymuodossaan avaruusfantasiointi on lähinnä 1800-luvun mittaan tuottunut uskonnollisluonteinen psykorakenne, jonka syntyä on ennen kaikkea ollut edesauttamassa fossiilisten polttoaineiden suoma energiapurskaus — yhdistettynä eurooppalaisten monoteististen valtauskontojen ruumis- ja maailmapakoiseen metafysiikkaan. Fossiilisen modernin perusvakaumuksena kun on sama vanha judeokristillisen transsendessin virsi: totuus ja elämä ovat toisaalla, horisontin takana, maa-ilman tomumajojen ja sotkuisten, syntisten elämien tuolla puolen.

Utopiassa. Ei-paikassa.

Tämä tuo meidät sen kysymyksen äärelle, kuinka sekulaari länsimainen yhteiskuntamuoto oikeastaan onkaan.

Mutta se veisi jo sivuun itse asiasta.

. . . . . .

Tässä kohdin lukijalle lieneekin tullut selväksi, mikä TAAHLK:ta lukiessani minua niin kovasti hiersi. Kokemani ärsytys ja raivo syntyi etupäässä juuri modernismin masentavimman ja kirjaimellisesti tyhjimmän lupauksen — avaruuden — ottamisesta ilmeisen tosissaan.

Teoksen omituinen, löysä heittely “uusista planeetoista”, “avaruuteen karkaamisesta” ja niin edelleen tuntui paitsi epäkypsältä, myös vastenmielisen piittaamattomalta suhteessa kotoisen ekologisen katastrofimme vakavuuteen. Sivilisaatiomme ja biosfäärimme perustat ovat murenemassa. Viitsiikö joku tosiaan vielä elätellä noinkin intomielisiä käsityksiä fututeknologian siunaavista potentiaaleista? Soitella kuolevan fossiilikapitalismin epävireisiä urkuja, yhä edelleen? Uneksia itsetuhoaan kohti rymisevän teknojärjestelmän omia unia? — Etenkin kun tarkoitus olisi kaiketi tarjota ohjenuoria mahdolliselle vastarinnalle.

Tekisi mieli huutaa: luojan tähden! Ei avaruushaaveilu voi millään viitoittaa tietä ulos fossiilisen elämänmuodon umpikujista! Sehän on itsessään niiden keskeinen rakennuspalikka!

Erityisen vaaralliselta minusta tuntuivat akselerationististen, jopa millenaristisiksi äityvien sanankäänteiden käyttäminen. “Yhden planeetan elinpiiristä vapautuminen” ei totisesti tunnu innostavalta tulevaisuudenvisiolta; mieleen tuli lähinnä patologinen, elämänpakoinen harha. Sanamuotohan suorastaan halveksuu elonkehää, Gaian lajirikkautta ja monimuotoisuutta — niitä elämän edellytyksiä, jotka maapallon ohuella ja hauraalla kuorella lienevät galaktisestikin uniikkeja. Ikään kuin maan, ilman, veden, kasvien ja eläinten ympäröimänä eläminen olisi jotenkin rajoittavaa! Ikään kuin ainoasta tuntemastamme elinkelpoisesta ympäristöstä pitäisi jotenkin päästä vapautumaan!

Psykoanalyyttisesti tulkittuna fraasin voisi ymmärtää kielivän jonkinlaisesta kulttuurin syvärakenteeseen jumittuneesta äitiruumiin pelosta, pimeään maaperään tukahtumisen kauhusta. Mutta tällainen lähestymistapa ei liene muodikas.

Kirjan älykäs ja hauskakin kirjallisuusessee modernin kiihtyvästä juuriltaanmenosta ja eksistentiaalisesta disorientaatiosta (“Tornadon keskellä”) päättyy puolestaan kuvaan, jossa “kaasutetaan avaruusraketilla tornadon läpi toiselle puolelle”. Kohdan lukiessani tunsin lähinnä tuskansekaista hämmennystä. Utopistinen metaforiikka yltyy jo esoteerisiin korkeuksiin. Retorinen ratkaisu elinolosuhteita ja elämänmuotoja hajalleen repivään tuhojärjestelmään löytyy transsendenssin lupauksesta, komposiittisymbolista, jossa avaruuden mustaa taustaa vasten sulautuvat yhteen ikuinen toisto (pyörre) ja suora “paon viiva” (avaruusraketti). Alkemistinen yin-yang, hieros gamos: kaaos ja edistys, spiraali ja suora yhdessä.

Symboli syntyy aina tarpeeseen. Tässä tarve on ilmeinen: pakenemisajatuksen myötä postmodernin sietämätön ahdistus laantuu. Ulospääsy on olemassa. Tottahan faustinen raketilla kaasuttelija vie viimeisen voiton: aina on löydettävissä jokin singulaariseen pakonopeuteen pohjautuva toispuoleinen ratkaisu.

Kohti äärettömyyttä — ja sen yli!

– julistaa jäyhäleukainen, muovinen leluastronautti Buzz Lightyear Disneyn tietokoneanimoidussa seikkailutarinassa.

. . . . . .

Mutta mutta! — Tässä kohdin alkaa sisäinen itsekriitikkoni heräillä. Enköhän ole nyt teosta kohtaan hieman epäreilu?

Eihän Avaruus ole suinkaan opuksen vaatimuksista tai väittämistä millään muotoa keskeisin. Pikemminkin kyseessä on jonkinlainen itseironinen, pop-sävytteinen scifimetafora, jonka tarkoitus on lähinnä avata poliittisen kuvittelun mahdollisuuksia, masinoida halua. Ei kai TAAHLK:n tarkoituksena ole suinkaan singota ihmiskuntaa kaikkinensa kiertoradalle, vaan valaa utooppista uskoa yhdessä tekemisen kommunitaarisiin potentiaaleihin? — Avaruus on mukana enemmänkin symboliarvon tähden.

Sitä paitsi: eivätkö kirjan ansiot ole voittopuolisesti toisaalla? Eikö se sisällä taitavia, älyllisesti stimuloivia kirjallisuus- ja pop-kulttuurianalyyseja? Eikö se tarkastele köyhyyden ja näköalattomuuden kokemusta samaistuttavalla, koskettavalla ja voimaannuttavallakin tavalla? Eikö se käännä ansiokkaasti katsetta yhteisöjen kollektiivisesti tuottamiin elämisen edellytyksiin? Eivätkö sen poliittiset vaatimukset — vaikkapa perustulosta ja vapaa-ajan lisäämisestä — ole kaikin puolin kannatettavia?

Toki, toki, toki. Kukapa olisin tätä kaikkea vastustamaan. Kirjan lukeminen herätti minussa tosiaan hersyvän mielihyvän tunteita, myös kaiken kokemani hankaluuden lävitse. Teoksen älylliset ansiot lienevät kiistämättömät.

Mutta silti, jokin jää hiertämään. Jostain syystä Avaruuden kuva ei jätä minua rauhaan. Se voi vaikuttaa teoksen ajatuskudelmassa näennäisesti perifeeriseltä seikalta; omassa lukukokemuksessani se saattaa kuitenkin koko TAAHLK:n projektin omalaatuiseen valoon. En millään pääse siitä irti. Siksi tämä essee – jonka voi toki ymmärtää etupäässä jonkin oman päähänpinttymäni ilmaukseksi.

Yhtä kaikki, Sosiologi Veikko Eranti tuntuu osuvan omassa kiittävässä kommenttipuheenvuorossaan oikeaan todetessaan, että Avaruus on TAAHLK:n aktivoimista visioista suurin ja “tärkein”.

Se on edistystä, lopullista luksusta, tulevaisuutta — suuria kollektiivisia projekteja, välttämättömästä kieltäytymistä, itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymistä.

Täsmälleen niin.

Ja juuri tämä jatkuvan edistyksen, nörttimaskuliinisen “itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymisen” hehkutus häiritsee minua. Massiivisen mobilisaation vaatiminen — teollisen modernin prometeaanisten mahtien symbolinen uudelleenaktivointi — vaikuttaa jonkinlaiselta oireelta. Ikään kuin se antaisi vihiä jostain, johon TAAHLK itsepintaisesti välttää katsomasta. Sen utooppinen ajattelu kieltäytyy ottamasta omia seuraamuksiaan vakavasti.

Jostakinhan silmämme kääntyvät pois, kun nostamme katseemme tähtitaivaalle.

. . . . . .

(Sivuun: en voi sille mitään, että ilmaisu “lopullinen luksus” kalahtaa korvaani pahaenteisesti. Kuin kiinni paiskautuva sellin ovi.

Tai sinkkiarkun kansi.

Menisin mieluummin vaikka lähimetsään mätänemään kuin suostuisin sinetöitäväksi “lopulliseen luksukseen“.

– Ja mitä vikaa olisi pienissä kollektiivisissa projekteissa, pyramidien rakentelun sijaan?)

. . . . .

No, mitä TAAHLK sitten väistelee? Ensimmäinen tarjokas löytyy nopeasti; probleeman on muotoillut takku.netin keskustelupalstan kommentoija nimimerkillä “jaahas”:

Kertokaa jos tässä on jotain uutta, mutta tää tekoäly/luksus/robotiikka uuh..aah.. tuntuu olevan aika irrallaan tuotantoteknisestä todellisuudesta ja ylipäätään siitä mitä täysautomatisoitu elämä on ja onko se edes millään tavalla tavoittelemisen arvoista? Onko siinä merkitystä?
Edelleen kysymys on siitä mistä tulee koko ketjun raaka-aineet ja mihin ne käytön jälkeen häviää.
(Olen mieluusti väärässä, mutta tässä vaan haiskahtaa vähän sellainen pääkaupunkikeskeinen omia pieruja haisteleva elitismi, jossa ollaan hip ja cool, mutta vakavasti otettavan yhteiskuntapohdinnan suhteen on vähän niin ja näin.)

Toden totta. Ekologisten kriisien kärjistymisen aikakaudella kysymys siitä, “mistä tulee koko ketjun raaka-aineet ja mihin ne käytön jälkeen häviää” ei ole mielenkiintoinen lisäpohdiskelun aihe poliittis-utooppisen tykittelyn lomassa, vaan itse asiassa se kaikkein tärkein kysymys, se jonka varassa jokainen yhteiskuntafilosofia joko seisoo tai kaatuu, oli kyseessä utopia tai ei.

Perustason Slush-teknofiilistelijälle energiaperustan ja luonnonvarojen rajallisuuden pulmaon tietty lähinnä kiusallinen sontakärpänen, joka käy korvaan surisemaan juuri kun visiointi on pääsemässä kunnolla vauhtiin. Niinpä se läntätään mieluiten alaviitteeseen ja käsitellään sivukysymyksenä jotta sen laajemmat implikaatiot eivät pääsisi leviämään itse teknovuodatukseen.

Ulkoisvaikutusten on pysyttävä ulkoisvaikutuksina. Älä sotke ympyröitäni!

TAAHLK:n ansioksi on luettava, että se sentään yrittää ottaa pulman vakavasti. (Kiitos myös siitä, että omiin, joskus esittämiini vastalauseisiin myös edes koetetaan löytää jonkinlaisia vastineita.) Kirja suomii (ohimennen) Vähämäen ja Virénin Seutu joka ei ole paikkaa ilmastonmuutoksen unohtamisesta sekä energiavirtojen poispainamisesta, Salmisen ja Vadénin Energiaa ja kokemusta kotvan verran referoiden.

Vähemmän yllättävää onkin sitten, että ekologinen ja materialistinen kritiikki solahtaa TAAHLK:sta kuin vesi öljytahraisen joutsenen selästä. Sen varsinaiseen yhteiskunta-ajatteluun ei katastrofaalisten ulkoisvaikutusten ja resurssirajojen kysymyksestä jää mitään sen syvempiä vaikutuksia. Käy kuten yleensäkin ympäristönäkökulman kanssa: asia mainitaan vain jotta se voitaisiin unohtaa. Edes ilmastonmuutos — tuo ympäristökatastrofeista yllättävää kyllä salonkikelpoisin — ei ole TAAHLK:lle sen enempää kuin Seutu joka ei ole paikalle tosiaankaan ilmiö, joka Naomi Kleinin jalanjäljissä “muuttaisi kaiken”. Etenkään panisi arvioimaan teknologia- ja luontosuhdetta radikaalisti uusiksi.

TAAHLK ei esimerkiksi tunnu osaavan tehdä selkeää eroa luonnonvarojen absoluuttisen rajallisuuden — jota mielelläni nimittäisin arkkiniukkuudeksi — ja niiden yhteiskunnallisesta distribuutiosta aiheutuvan niukkuuden välillä. Kirjassa luonnonvaroja tunnustetaan paikoin olevan rajalliset määrät, toisaalta todetaan että juuri ja eritoten “kapitalismi tuottaa niukkuutta”. Teos huojahtelee epävarmasti esimerkiksi öljyvarojen kertaluontoisuuden ja energian “periaatteellisesti” mitattoman runsauden välillä.

Lopulta se tuntuu asettuvan kannalle, jossa kapitalismi ja “eliitit” ovat ainoita varsinaisia syypäitä mihinkään niukkuuteen, ja näin ollen ainoita joiden kulutustaso varsinaisesti muodostaa minkäännäköisen ekologisen ongelman; “alunperin” ja periaatteessa kaikkea on kaikille, rajattomasti.

Jollain tapaa kommunismi sitten ratkaisee kaiken.

Kaiketi tästä syystä teoksen on aika ajoin maalailtava horisonttiin erinäköisiä insinöörijärjen libidinaalilatautuneita haavekuvia: tulevia fuusioreaktoreita ja rajatonta energiaa tahkoavia massiivisia aurinkopurjeita. Teollisen sivilisaation synnyttänyt fossiilinen energiapurske kun ei voi olla luonnonhistoriallisesti ainutkertainen tapahtuma. Se ei saa olla! Jossain horisontin takana, aivan käden ulottuvilla on oltava eksergiajärjestelmän viisasten kivi, ehtymätön ja saasteeton vaurauden lähde, joka ratkaisee antroposentrisen ekspansion kiusalliset rajallisuuspulmat.

Tätä myöten piirtyy esiin eräs niistä symbolisista funktioista, joita Avaruus tekstissä toimittaa: pohjimmiltaan se on rajattomuuden kuva. Avaruushaaveen tärkeimpiä funktioita fossiilisessa mielikuvituksessa kun on juuri äärettömyyden, pohjattomuuden ja ehtymättömyyden fantasman ylläpitäminen. Länsimaisessa — spengleriläisittäin faustisessa — konseptiossa avaruus jatkuu aina tilana äärettömiin: sieltähän voi löytyä mitä hyvänsä! Mikä hyvänsä on edelleen mahdollista! Eritoten meille!

Avaruus onkin ollut länsimaisessa mielikuvituksessa aina juuri tätä: final frontier, Star Trekiä lainatakseni. Viimeinen tyhjä korpimaa, jonne työntyä, kun olo omissa ympyröissä alkaa käydä liian ahtaaksi; viimeinen rajaseutu, jota lähteä louhimaan, kun omat varannot ovat vaarassa ehtyä.

Näin saavutaan teknoutopismin — ja samantien monen muunkinlaisen utopismin — kovaan ytimeen: sen haluttomuuteen tunnustaa rajallisuutta. Kyvyttömyyteen luopua loputtomiin laajenevan sivilisaatioprojektin myyttisestä ideasta. TAAHLK kärsiikin juuri siitä fossiilisen modernin perussyndroomasta, jota Antti Salminen ja Tere Vadén nimittävät “eksergiaunelmaksi”: rajattoman ekspansion fantasmasta.

Siksi TAAHLK piirustelee olemattomia fuusioreaktoreita. Toimiakseen tämänkaltainen ekspansiivinen utopia tarvitsee jonkin poliittisesti korrektin Sammon; muutenhan teknosivilisaation unelmien unelmointi tekisi tenän heti alkuunsa. Avaruus onkin etupäässä symbolinen osa tätä ehtymättömien varantojen, rajattomuuden fantasian psykososiaalista konstellaatiota.

Ja se on puolestaan niin länsimainen kuin olla ja osaa.

. . . . . .

Otaksun tämän käsityksen länsiekspansion periaatteellisesta rajattomuudesta johtuvan osaltaan deleuzelaisesti luetun marxilaisuuden vaikutuksesta. Deleuze ja Guattarihan väittävät tunnetusti, että “kapitalismilla ei ole ulkoista rajaa”, tai että “kapitalismin viimeinen raja on kapitalismi itse”.

Huomattavasti vähemmän mediaseksikäs – joskin vastaavasti monella tapaa nöyrempi – teesi olisi todeta, että niin kapitalismilla kuin millä tahansa muullakin yhteiskuntajärjestelmällä on kuin onkin rajoja: ekologisia, energeettisiä. Yhteiskuntaformaationa, vaikka sitten kuinka hyperinnovatiivisena ja deterritorialisoivana, kapitalismi ei kykene liudentamaan kaikkia laajenemisensa tiellä olevia esteitä. Kapitalismi on tietyn telluksen pinnalla operoivan homidilajin kollektivisen organisaation muoto; elonkehän puitteissa toimiva energian ja materian virtauksiin perustuva järjestelmä. Se elää tietynmuotoisesta energianlähteestä, tietynkokoisessa ekologisessa lokerossa ja tietynpaksuisessa energeettisessä laskoksessa. Johonkin rajoihin se seisahtuu. Ennen pitkää.

Minkä tähden noiden rajojen ylittämisestä tulisi ekokriisin aikakaudella edelleen haaveilla?

Eikö voitaisi antaa näiden haaveiden viimein raueta; kääntää katse elämän edellytysten hoivaamiseen; sisään-, taakse- ja alaspäin?

Ajatella luontosuhde uudelleen, tällä kertaa kunnolla?

. . . . . . .

(Rajallisuus, mahdottomuus ja äärellisyys ovat tunnetusti länsimaiselle subjektiviteetille hankalia sulatettavia. Niihin törmääminen on suorastaan traumaattinen kokemus. 1900-luvun tieteen historia — Gödelin teoreemineen ja kvanttimekaanisine epätarkkuusperiaatteineen — on tästä hyvä esimerkki. Rajallisuuden tajun asteittaisen palautumisen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa mielekkyyden häviämistä; ei ainakaan mikäli loputtoman ekspansion fantasmasta voidaan luopua. Päinvastoin, tarpeettoman edistyksen unelmasta herääminen voi merkityksellistää todellisuuden yllättävällä tavalla uudestaan.

Rajallisuudesta, mahdottomuudesta ja tieteestä ks. John D. Barrow: Impossibility: The Limits of Science and the Science of Limits.)

. . . . . .

TAAHLK:n ideologisessa väistöliikkeessä ei toki sinänsä ole mitään ihmeellistä. Ekologiset rajat ovat — ja ovat aina olleet — länsimaisessa yhteiskunta-ajattelussa marginaalin marginaalissa. Materiaalien ja energian virrat ovat yhä edelleen poliksen pimeä kääntöpuoli, alavatsa jonne ei turhan pitkään haluta tuijotella: fiilikset kun voivat mennä piloille. Luonnon monimuotoisuus ja yhteiskuntaelämän ehdoton riippuvaisuus siitä ovat sitten jo aivan liian hankalia asioita tietoisuuteen nostettavaksi.

Materiaalisten tuotantovirtojen ja niiden ekologisten kytkösten hienovarainen sivuuttaminen — yhteyksien solmimatta jättäminen — on tietenkin poliittisesti kätevää: sen avulla luksuskommunisti voi toisella kädellä vaatia vaikkapa valtavia alueita luonnonympäristöjä suojeltavaksi ja kansainvälisiä kaivoslupia lakkautettavaksi (solidaarisuudessa alkuperäiskansojen maaoikeustaistelujen kanssa) ja toisella edellyttää kaikille 7 miljardille maapallon asukkaalle utopian, johon kuuluu lisää älypuhelimia, tietokoneita, droonikuriireja ja robotteja; kaikkea sellaista, joiden valmistamiseksi uusia kaivoksia jatkuvasti avataan…

Vaikka “luksus” koetetaan kirjassa säällisyyden nimissä määritellä pikemminkin ajankäytön kuin kulutustason kautta, jotenkin kummallisesti tuon vapautuvan vapaa-ajan täytyy olla läpikotaisin teknologia-avusteista… Mistään visioista ei pidä tinkiä! Älä sano “luopuminen”, alkaa jo ahdistaa!

. . . . . . .

(Muuten: käytän tässä esseessä termiä “teknologia” epätarkasti: oikeastaan pitäisi puhua fossiilisista teknologioista. Ovathan vaikkapa puuvene ja biodynaaminen viljelykin teknologioita, joskin erilaisessa energiaregiimissä syntyneitä, ja siten olemukseltaan eriluonteisia. Tärkeältä tuntuu kuitenkin korostaa, että käytännössä kaikki nykyisin käytössä olevat digitalisoidut huipputeknologiat — droonikoneet, avaruussukkulat, iphonet — ovat läpikotaisin fossiilisia teknologioita. Fossiilisia ne ovat paitsi materiaalisesti — sisältävät öljypohjaisia muovikomponentteja — myös energeettisesti; suurin osa nykyteknologiasta tulee toimivuutensa puolesta edellyttäneeksi sellaista yhteiskuntarakennetta ja energiainfrastruktuuria, jonka pyörittäminen onnistuu ainoastaan fossiilisilla polttoaineilla. Voittopuolisesti uusiutuvia energianlähteitä käyttävä (hypoteettinen) yhteiskuntarakenne ei näet kykene tarjoamaan paikasta ja ajankohdasta riippumatonta, tasajännitteistä ja yhtäjaksoista, halpaa energiansyöttöä. Näin ollen myös kaikki nykyinen käytössä oleva automaatioteknologia on fossiilista teknologiaa.

Uusiutuvan energian rajoitteista ks. esim. http://www.inclusivedemocracy.org/journal/vol3/vol3_no1_Trainer_renewable_energy.htm )

. . . . . . .

Paikoin teoksessa — eritoten esseessä “Toisenlainen maailmanloppu on mahdollinen” — lähennytään kylläkin ajatusta, että eräs läntisen tulevaisuuden- ja edistysuskon perustekijä on ollut voimakas talouskasvu, joka puolestaan on pohjimmiltaan perustunut fossiilisille polttoaineille, eritoten öljylle. Kuten hyvin perstuntumalta tiedämme, tämä talouskasvu on nyt hiipumassa eikä merkkejä uudesta noususta näy. Mikäli tämä teesi otettaisiin vakavasti; mikäli hyväksyttäisiin, että nykyinen taloudellisen tulevaisuudettomuuden tila on ensisijaisesti ja pohjimmiltaan fossiilisten energianlähteiden käyttöön perustuneen talouskasvun asteittaisen seisahtumisen liitännäisilmiö, olisi tunnustettava että mikä tahansa poliittinen visiointi tai toiminta ei tässä tilanteessa auta.

Uutta yhteiskuntaa, uutta mytologiaa ja tulevaisuusnarratiivia hahmotellessa tarvitaan, edelleen Salmisen ja Vadénin sanoin, “uskottava energiaperusta”. Sitä hidastamisen, supistamisen, paikallistamisen ja kohtuullistamisen hylkäävillä akselerationistisilla visioilla — luksusavaruuskommunismi mukaanlukien — ei ole.

. . . . . . .

Ilmastokriisi on “mielikuvituksen kriisi”, nykyään kuulee toisteltavan. Fraasin voi tulkita kahdella tavalla. Voi joko pysytellä hyvätapaisen Yle-journalismin sisällä ja ymmärtää fraasin tarkoittavan, että tilanne on päässyt äitymään niin vakavavaksi, että tarvittaisiin äkkiä tosipaljon hyviä idiksiä. (Joita ei kuitenkaan tunnu tulevan riittävästi, mikähän siinäkin on?)

Vaihtoehtoisesti voi astua läntisen innovaatiomentaliteetin ulkopuolelle ja riskeerata ajatuksen, että kriisi piileekin ehkä mielikuvituksessa itsessään: se “edistykseen” pohjaava ideaalisen utopiakuvittelun moodi, joka yhteiskunnallista toimintaa on moderniteetin mittaan voittopuolisesti ohjannut, on kenties itsessään “ongelma”. Läntinen, teknis-utooppinen mielikuvitus unohtaa toistuvasti jotain. Ehkäpä luovuuteen, ekspansioon, valoon ja vapauteen pohjaava utopiarakenne onkin sinänsä hybrinen.

Katastrofi ei kenties synnykään mielikuvituksen puutteesta, vaan sen liiallisesta, harkitsemattomasta ja yksipuolisesta käytöstä. Planetaarisen ekologian näkökulmasta yhteiskunnallisen mielikuvituksen ongelmana ei totisesti ole, että viime vuosisadan modernististen utopioiden henki olisi päässyt sammumaan. Pikemminkin se loistaa edelleen aivan liian kirkkaana: jokaisessa öljykentän kaasusoihdussa, jokaisessa älypuhelimen näytössä…

. . . . . . .

Eräs ainoa TAALHK-keskustelussa vastaan tullut järkevänpuoleinen kommentti tulee Katri Immoselta, Laura Hallikkaalta ja Lauri Punamäeltä. Voiman nettisivuilla hiljattain julkaistun tekstin mukaan

Ruumiillisuuden pitää olla keskeistä, kun visioidaan elinkeinoja ja taloudellisia suhteita. Millaisia asioita ruumiimme tarvitsevat, ja miten valmistamme tarvitsemamme asiat kollektiivisesti niin, että se ei ole pois muiden ihmisyhteisöiden, eliöiden tai ekosysteemeiden tarpeista?
Ruumiina olemme riippuvaisia ympäröivästä materiaalisesta maailmasta, ja viime kädessä hyvinvointimme riippuu niistä ekosysteemeistä, joiden osana elämme. Ekosysteemit mahdollistavat keskinäisen huolenpidon, ja ekosysteemeistä huolehtiminen on keskeinen osa kaikkea ihmisistä huolehtimista. Kaikilla ihmisillä joka puolilla maailmaa pitää olla yhtä suuri oikeus elää ja huolehtia muista ympäristössä, jossa esimerkiksi maa, ilma ja vesi ei tee sairaaksi.

Toisin sanoen, kirjoittajat nostavat keskiöön — aivan oikein — ruumiillisuuden ja hoivan.

Tärkeää tässä on havaita, että keskinäisriippuuvuus ja hoiva eivät nimenomaan rajoitu sosiaaliseen sfääriin. Laajimmassa mittakaavassa kaikkein välttämättömintä “hoivatyötä” tekee — pääosin näkymättömissä — itse elonkehä. Se pitää meitä yllä uudistaessaan maaperän ravinteet, varjellessaan lajien monimuotoisuutta, kasvattaessaan ja pitäessään elossa sieniä, marjoja, puita ja mehiläisiä. Tämä ekosysteemien “pimeä työ” edeltää kaikkea inhimillistä tuotantoa, kaikkea kulutusta, kaikkea kehitystä (ja taantumusta), kaikkea hoivaa ja uusintamista. Se jos mikä tapahtuu täysin automaattisesti. Ja toden totta, siihen meidän olisi viimein käännettävä katseemme.

. . . . . . .

Mutta tokihan TAAHLK puhuu hoivasta! minulle vastattaneen.

Kyllä, aivan niin.

Ja siksi tuntuukin niin kummalliselta, että se tarvitsee teknologiaperusteista visiointia, “suuria kollektiivisia projekteja” ja “itsetarkoituksellisen vaikeaan ryhtymistä”. Mikäli löysä teknoutopismi riisuttaisiin teoksesta pois, jäljellä olisi samaistuttava, monitahoinen ja itsetietoisessa joutilaisuudessaa kertakaikkisen miellyttävä esseeteos, jonka nykyolemiseen kohdistuviin analyyseihin voisi ottaa moninaisia suhteita. Esseen “Sairaus ja voima” masennuskuvaus tulee iholle, ja muutenkin poliittisten, taistelevien subjektiviteettien kuvauksesta voi poimia paljon.

Mutta teoksen utopismi tuntuu ylimääräiseltä, pakonomaiselta lisäkkeeltä. Se vaikuttaa pakokeinolta; kielii pikemminkin haluttomuudesta seisahtua, altistua, pysähtyä, ajatella ja aidosti vastustaa fossiilista modernia.

Minä koen samaa haurautta ja huteruutta, samaa neuroottisuutta jota tekstissä kuvataan. Mutta minun ratkaisuni on toinen. Minä ajattelen, että fossilisen neuroosin voi häivyttää; yliteknologisesta addiktiosta voi parantua.

Ja suunta josta etsin vastausta on allapäin.

. . . . . . .

TAAHLK etsii kuin etsiikin jotain perustaa. Ja löytääkin sen: sille “kommunismin materiaalinen pohja” on “tuotannon jakamisessa”. Mutta rivien välissä käy selväksi, että puhe on tuotannon jakamisesta nimenomaan ihmisten kesken. Yhteiskunnallisen olemisen perusta ei sittenkään paikannu biosfääreihin — siihen, mitä Salminen ja Vadén kutsuvat asubjektiiviseksi “eloksi”. Ja tässä alkaa paljastua jokaisen uudenkin marxilaisuuden äärimmäinen raja: elämän ilmiö.

Elämä itsessään on se alkuperäisen hoivan matriisi, josta me — paitsi yksilöinä myös yhteisöinä — olemme nousseet.

Eivätkö metsät ole jo meidän “täysin automatisoidut” hiilenpoistojärjestelmämme? Eivätkö mikrobikannat ole jo meidän “täysin automatisoidut” ruoansulattajamme? Näistä “järjestelmistä” huolehtimisen tulisi nykyisessä katastrofaalisessa tilanteessamme olla ensisijaisia prioriteettejamme; ei uusien, monimutkaisten ja hauraiden energia-, teknologia-, ja huoltointensiivisten verkostojen rakentelu metallista, hiilikuidusta ja muovista.

Hoivaa tulee korostaa. Se ei kuitenkaan saa harhauttaa luulemaan, että hoivan perusta olisi pohjimmiltaan mitään ihmislähtöistä tai ihmisen hallintaan sulkeutuvaa. Elonkehän järjestelmät eivät ole mitään yhteisomaisuutta. Ne eivät kuulu kenellekään, eivät edes kommunistiselle väelle. Elonkehän kutsuminen omaisuudeksi — edes jaetuksi sellaiseksi — on harhaanjohtavaa ja vaarallista.

“Yhteisen” rikkauden ja runsauden — siis ihmisolentojen nautinnan alueeseen kuuluvaksi mielletyn ympäristön hedelmien — taustalla velloo vielä jotain toista, vielä vähemmän kenellekään kuuluvaksi muotoutuvaa: vierasta, kuhisevaa, ei-hyödyllistä-eikä-hyödytöntä, aidosti autonomista. Myös mielipuolista, satunnaista ja vaarallista; mutta juuri sellaisena elämälle välttämätöntä. Tai oikeammin, elämää itseään.

. . . . . .

Jonkin aikaa sitten luin (jälleen kerran) erästä lempikirjailijaani, William S. Burroughsia. Billin 60-luvulla kirjoittamissa mainoissa esseissä — joita muuten luetaan nähdäkseni aivan liian vähän — törmäsin omituisiin teeseihin.

We postulate that man is an artifact designed for space travel.
What you experience in dreams and out of the body trips, what you glimpse in the work of writers and painters, is the promised land of space.

Lausumat jäivät vaivaamaan. Mistä tässä oli kysymys? Miksi Burroughs, jonka poliittiset mielipiteet ovat kuvailtavissa lähinnä äärianarkistisiksi, ja joka yleisesti ottaen oli erittäin skeptinen kaikkea sekä valtio- että korporaatiolähtöistä valtaa ja teknologiaa kohtaan, koki avaruuden “luvattuna maana”? Mistä Bill oikein täsmälleen ottaen fantasioi?

Vastaus purkautui esiin hiljalleen. Käsitin, että Burroughsin elämänmittainen haave oli paeta kaikenlaista hallintaa, kontrollia niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Burroughsille kaikenlainen riippuvuus, dependency, edusti pakkoa, kontrollia ja ulkopuolista invaasiota. Pitihän Bill jopa kieltä ja tietoisuutta sinänsä vieraslajeina tai viraalisina parasiitteina. Rajusti opiaattiriippuvaisena Bill haaveili koko ikänsä paikasta, jossa kaikki riippuvaisuus, kaikki hallitsemattomille ulkoisille voimille alistuminen viimein lakkaisi.

Ajatusmallit tähän pakenemisen projektiinsa hän poimi periamerikkalaisesta rajaseudun tematiikasta: eteenpäin ja ulospäin on ainoa suunta, jonne paranoidi burroughsilainen subjekti voi koskaan mielekkäästi pyrkiä. Pakeneminen, hinnalla millä hyvänsä. Loogisesti ajateltuna liike johtaa avaruuteen. Pakeneminen, aina vain pakeneminen, mihinkään kytkeytymättömän vapauden etsiminen, aineettomaan tyhjiöön saakka.

Avaruus edustaa siis burroughsilaiselle subjektille äärimmäistä emansipaatiota. Se on paikka, jossa kaikki riippuvuudet ja altistumiset ovat vihdoin rauenneet. Paranoidi irtautumisen haave muuntuu oikeastaan kuolemantoiveeksi: irrottakaa loputkin kiinnikkeet.

– Ironista tässä on tietenkin se, että avaruuteen siirtyminen tarkoittaa käytännössä täysin päinvastaista: avaruusmatkailuhan edellyttää de facto kaikkien paon ja kapinan mahdollisuuksien tukahduttamista, täydellistä kontrollille altistumista. Avaruusasemalla tai -aluksessa, jos missä, ihminen on täydellisen kytköksissä — täydellisen riippuvainen ympäröivästä teknisestä järjestelmästä; jäännöksettä insinöörien, suunnittelijoiden, ohjelmoijien ja tietokoneiden varassa; läpikotaisin tarkkailtu, läpikotaisin hallinnoitu…

Harvalla ihmisellä koko maailmanhistoriassa on ollut yhtä vähän liikkumavaraa kuin Juri Gagarinilla tai Neil Armstrongilla.

Vankilasta tai orjaplantaasilta voi sentään karata.

. . . . . .

Burroughsin paranoidi visio, jossa riippuvuuksia, pakkoja ja kontrollimekanismeja löytyy kaikkialta, ja jossa niitä kaikkia on ikuisuuksiin paettava, osoittautuu kääntöpuoleltaan mielipuoliseksi kykenemättömyydeksi altistua millekkään; osaamattomuudeksi sitoutua mihinkään keskinäisriippuvuuden verkostoon.

Pyrkimys paeta kaikkia riippuvuuksia onkin äärimmäisimmässä muodossaan pyrkimystä paeta kaikkia kytköksiä — kaikkia liitoskohtia subjektia ympäröivään elämänkuhinaan.

Mutta me riipumme peruuttamattomasti muusta elävästä.

Yhteis-elo on keskinäisriippuvuutta.

Avaruus on tämän keskinäisriippuvuuden vastakuva.

. . . . . .

Tietenkin ajatus ei-inhimillisiin ekosysteemeihin sitoutumisesta, niistä huolehtimisesta saattaa kuulostaa ahdistavalta: edellyttäähän se, että ihmissubjektin autonominen ja luova, harhaileva ja lorviva halu joutuu aina aika ajoin alistumaan jollekin itsensä ulkopuoliselle vaateelle. Pitää jättää kaikenlaista tekemättä. Puutarhaa täytyy kastella, kasvimaata kitkeä ja eläimiä ruokkia omista mielialoista ja toiveista huolimatta. Kuitenkin ekologisen keskinäisriippuvuuden ja -tarvitsevuuden vaalimisessa saattaa piillä jokin viisaus, joka automaatioentusiasteilta liihottaa ohitse.

– Sama pätee muuten kaikenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, kuten lasten-, vanhusten- ja vammaistenhoitoon. Vaikka sitä ei monen tekisikään mieli sanoa ääneen, lapsista huolehtiminen ei ole suurimman osan aikaa erityisen vapauttavaa tai välttämättä edes kivaa; mutta heidän hoivaamisensa pitää sisällään ehdottoman, ohittamattoman velvoitteen, jonka täyttäminen on ainakin omasta mielestäni itseisarvoista. (Sama koskee — voin myös omasta kokemuksestani kertoa — erityisesti vammaisten hoitotyötä.) Hoivaan sisältyy riippuvuuden ja vastuun muotoja, joihin asettuminen edellyttää ihmiseltä subjektiivista rajoittumista, lähikuvaan asettumista, luopumista, halujen vaivalloista uudelleenkalibrointia. Mutta joka myös antaa paljon.

Jokaisen eteen tarjoutuvan emansipaation kohdalla olisikin kysyttävä: minkä tähden — ja mihin — sitä ollaankaan vapautumassa?

. . . . . .

Ja tässä TAAHLK:n kuvaama haurauden ja riippuvaisuuden kokemus poikkeaa omastani. Minä koen olevani etupäässä luonnonolosuhteiden kannattelema elonkappale, hutera lihamöhkäle. Luksuskommunistinen ihminen ei tätä vastoin tunnu virtaavan lainkaan ulospäin toisiin lajeihin, eläimiin tai kasveihin, ei ylisukupolvisiin perinteisiin tai velvoitteisiin; hän ei yhdisty lähiluontoon, ei hetkeksikään sulaudu ekologiseen taustaansa. Hän pikemminkin etääntyy siitä edelleen, erilaisten teknologisten välineiden avulla — mieluimmin avaruuteen asti.

Juurtuneisuuttaan ekosysteemeihin luksusihminen tuntuu välttelevän, sitä olletikin taantumuksellisena jäänteenä pitäen. Maaseutua kohtaan hän tuntee lähinnä ylenkatsetta tai huvittunutta ivaa, mikäli yleensä mitään. Jos johonkin, hän perustuu kommunistiseen hoivaan ja jakaa olemisensa lähimpien kaupunkilaistoveriensa kanssa; elollisesta, ei-inhimillisestä ympäristöstä hänet on kuitenkin kokemuksellisesti leikattu irti kuin veitsellä, eikä elonyhteisöistä tai luontokokemuksesta puhuta luksusutopiassa halaistua sanaa — muuten kuin epämääräisen hävityksen dystooppisena maisemana. Jopa kysymys ruoan tuottamisesta jää kummallisen avoimeksi. Vegaaniherkut ja kaviaari ilmeisesti vain tulevat jostain…

(Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Engelskin katsoi Englannin perinteisen maaseutuväestön eläneen ennen teollista vallankumousta “ihmisarvotonta elämää”. Kylissä vuosisataista elämäntapaa noudattaneet ihmisryhmät olivat Friedrich-sedän mukaan “henkisesti kuolleita”, ääliömäisen tyytyväisiä “hiljaiseen kasvinelämäänsä”; ravinnon alkutuotantoon aikansa käyttänyt väestö ei oikeastaan “ollut ihmisiä ollenkaan, vaan pelkkiä työkoneita”…)

Myyttien kertomisessa ei sinänsä ole mitään vikaa. Omasta mielestäni on kuitenkin koko lailla ilmeistä, että jokaisen mielekkään fossiilikapitalismin jälkeisen utopian tulisi edes yrittää ajatella suhteensa vanhoihin käsityöläisteknologioihin ja “maalaisiin” elämänmuotoihin uudelleen. Esimerkiksi paikallisuuden, lähiruoan tuotannon, luomuviljelyn tekniikkojen ja hajautetun asuinrakenteen edut alkavat hauraan, fossiiliteknologisen infrastruktuurin yskähdellessä hahmottua yhä selkeämpinä esiin.

Valitettavasti TAAHLK tulee sittenkin toistaneeksi modernisaation ikiharmaata antroposentrista virttä. Kuten nuorelle Marxille, TAALHK:lle ihmisen “juuri” on sittenkin aina vain “ihminen itse”, ja tuotannon radikaali kommunistinen jakaminen tarkoittaa edelleen ihmisen itsensä — tuon luomakunnan yläpuolelle kohotetun puolijumalan — sosiaalisen itsetuotannon prosessia, johon ei-inhimillinen luonto pääsee mukaan vain raaka-ainesubstraattina.

Jos edes sellaisena.

. . . . . . .

Elämää ei ole mahdollista tuottaa teknologisesti. Edes yhden elollisen solun valmistaminen ei-elollisista elementeistä on tällä haavaa teknologisen järjestelmän ulottumattomissa, ja jokin minussa toivoo, että se tulee sitä olemaankin.

Kaikki elävän aineksen “tuottaminen” on joka tapauksessa aina vain jo olemassa olevan elämän manipulaatiota. Jokaisen ekosysteemin, biomin, lajin, yhteiskunnan, myös oman teknologis-kapitalistisen organisaatiomme olioituvat hahmot nousevat jo ennalta olemassa olevasta elämän kudoksesta. Se on meidän pimeä juurakkomme, tausta josta kohoamme ja johon ennen pitkää vajoamme takaisin.

Elämän ilmiö on meille yhä mysteeri, niin tieteellisesti kuin taiteellisesti ja ennen kaikkea poliittisestikin. Tuota ilmiötä meidän tulisi, aina edelleen, kuunnella, hoitaa ja hoivata.

Kuvitelma siitä, että teknologinen yhteiskunta — kommunistinen, kapitalistinen tai mikä hyvänsä muukaan — voisi münchausenilaisittain nostaa itsensä ylös ambivalentin, monihaaraisen elollisuuden suosta on harha.

Toki se on suosittu ja sangen yleinen harha… Enkä sinänsä lainkaan ihmettele TAAHLK:n ympärille kertynyttä kuhinaa. Totta kai on helpompi kiinnittää ihmisten katseet sinne, minne ne jo vuosikymmenten mittaisen kulttuurillisen ehdollistamisen myötä on suunnattu — avaruuteen, robotteihin ja luksuselämään — kuin sinne, mitä yhteiskuntarakenteemme jatkuvasti työntää syrjään sitä häikäilemättömästi höykyttääkseen. Metsiin, soihin, niittyihin, tuntureihin, vesistöihin.

Marginaaliin eivät teknosivilisaation piirissä painu nimittäin vain masentuneet, vähemmistöt ja syrjäytyneet, vaan näitäkin ennen ja — anteeksi nyt vain — näitä verrattomasti tärkeämpinä primaariset elonyhteisöt: sienet, kasvit, eläimet, bakteerit, sammalet. Kerta toisensa jälkeen unohduksiin, pois näkökentästä katoavat ne bioottiset ennakkoehdot, joiden varassa kaikenkarvaiset visiomme ja unelmamme lepäävät. Tätä unohdusta, poispainamista ja vähättelyä TAAHLK — syyntakeettomana kenties, naiivin kosmonautin katsein, mutta sitäkin brutaalimmin — edelleen jatkaa.

Haluaisin kokea toisin. Haluaisin olla väärässä. Mutta en voi olla aistimatta, kuinka tekstissä kaikuvat pohjimmiltaan vanhat tutut Vuoden 1844 käsikirjoitusten antroposentriset perusjäsennykset. Nuorelle Marxille ihmisen ja luonnon “aktuaalinen”, varsinaisesti vaikutusvaltainen ja tosi suhde on “teollisuus”. Ounastelen, että useimmat uusvasemmistolaiset visiot tuntuvat minusta niin kovin ahdistavilta eritoten siksi, etteivät ne yritä vakavissaan kuvitella mitään tämän tilalle.

Eipä toisaalta kommunismi — missään lukuisista variaatiostaan — ole ikinä varsinaisesti yrittänytkään kehittää mitään vaihtoehtoista tapaa luonnonelävien kanssa olemiseen.

. . . . .

Kirjaa voi todella vilpittömästi kehua sen kepeästä, teoreettista ja henkilökohtaista yhdistävästä tyylistä .

Silti sitä lukiessa pistää sydämeen, ja syynä tähän on juuri mainitun kepeyden alkulähde: TAAHLK haluaa kovasti olla voittajien filosofiaa. Ja siinä se on loppujen lopuksi onnistunutkin.

Kaikesta sarkastisesta kapitalismikritiikistään huolimatta se on kuin onkin fossiilisen modernin korkeimmalla huipulla ratsastavien visionäärien kyvykästä, voimannuttavaa ja stimuloivaa ajattelun virtaa, jonka eräänä tarkoituksena on todistaa ennen kaikkea jonkinlaisesta post-nietzscheläisestä, seitsemään kertaan ironisesti kielletystä mutta silti hyvinkin maskuliinisesta voimasta. Ekspansiosta, valovoimaisuudesta, joutilaisuuden mukanaantuomasta vapaaherran luovuudesta.

Ja sitten päin vastoin: sitoutumisesta, keskinäisestä huolenpidosta, riippuvaisuudesta, elämänvarjelusta, kunnioituksesta, kohtuudesta tai luopumisen etiikasta se puhu juuri mitään. Ajatus paikallaan pysyvistä, ylisukupolvisista ja paikallisista, itseään rajaavista ja ekosysteemejä kunnioittavista elämänmuodoista on sille anathema. Sen on päästävä ennen pitkää karkuun.

Niinpä sen esittelemä avaruusutopia likeneekin kaikista hienoista ja kannatettavista poliittisista avauksistaan huolimatta fossiilimodernin hyväksikäyttämiä, retusoituja ideaalikuvia. Se on vaarassa ajautua jatko-osan jatko-osaksi sille eksergiselle, laajenevalle länsimaiselle utopiaprojektille, jota Ursula Le Guin kutsuu osuvalla nimellä the big yang motorcycle trip. Kieltäytyminen, laiskottelu ja pakeneminen kun kääntyvät kovin helposti solaarisen laajenemisvimman, kyvykkyyden ja lorvehtivan voiman ihailuksi.

Utopia has been Yang. In one way or another, from Plato on, utopia has been the big yang motorcycle trip. Bright, dry, clear, strong, firm, active, aggressive, lineal, progressive, creative, expanding, advancing, and hot.

Esimerkiksi: kirjan Slush-esseen itsetietoisen ironian ja kritiikin läpi tihkuu rahtunen aitoa riemua siitä, että on saanut olla huipputapahtumassa mukana. Että tavalla tai toisella on päässyt koskettamaan tulevaisuutta — sellaisena että siihen voisi ehkä tosissaan uskoa. On päästy mukaan isojen poikien pöytiin. Kyllähän transhumanistiset startupparit lopulta ymmärtävät kapitalismin uusimpia muotoja ja tulevaisuutta paremmin kuin ekonihilistit ja sen sellaiset.

Kaiketi Slush on kommunistin silmissä monella tapaa ongelmallinen; mutta ei tapahtumaa esseessä suinkaan kehystetä tuhoon tuomitun, ylivelkaisen ja globaalisti yhä rankemmaksi äityvän ympäristö- ja sosiaalikuormituksen alla kamppailevan tuhojärjestelmän viimeiseksi epätoivoiseksi yritykseksi pitää tsemppihenkeä yllä. Ei, TAAHLK:lle Slush todella edustaa edistystä, apatiasta poispäin vievää liikettä. Ainakin kaikkialla sen ulkopuolella “tulevaisuus on peruttu”.

Luksuskommunistin tehtävänä lienee sitten transponoida Slushin transhumanistiset ja -planetaariset visiot sosiaalisesti oikeudenmukaisiksi, emansipatorisiksi joutenolon välineiksi. Näin TAAHLK on pohjimmiltaan Slushin peilikuva, sen immanentti korrektiivi — innovaatioliikkeen sisäistä kritiikkiä.

Antti Nylén toteaakin, toisessa yhteydessä mutta silti viiltävän osuvasti:

Epäilemättä kunnianhimoisimmille nuorille vasemmistolaisille pohdiskelijoille onkin luvassa melko mukavat oltavat ideoiden heittelijöinä uudessa merkitystaloudessa, joka tarvitsee tauotonta hyvien pointtien, visioiden, “rohkeiden avausten” energiansyöttöä.

En toki väitä, että tämä olisi se paikka, jota TAAHLK tahtoisi joutua pelaamaan.

Mutta siihen se, paha kyllä, on vaarassa ajautua.

. . . . . .

Ei, minä en ole avaruushomoluksuskommunisti. Ehkä haluaisin olla. Mikäli minulla olisi enemmän teoksen intomielisesti hehkuttamaa nietzscheläistä kyvykkyyttä ja voimaa, en kenties murehtisi niin paljon. Kenties voisin unohtaa meditaatio- ja hiljenemisharjoitteet, luopumisen ja vähentämisen praktiikat, kamppailut eläimellisen tiedostamattoman pimeissä syövereissä.

Saattaisihan jostain olemukseni perukoilta olla kaivettavissa vielä aktiivinen usko siihen, että energiahuumaantuneen yhteiskunnan unelmat eivät ole vielä uneksuttu loppuun; että ne voi tosiaan vielä transponoida uudeksi vapautumisen aalloksi, yhteisen tekemisen suunnattomaksi vimmaksi.

Saattaisin olla fiksumpi ja kyvykkäämpi. Kenties kirjoittaisin kaikesta herpaantuneesta laiskottelustani huolimatta enemmän kirjoja. Tekisin kiinnostavampaa taidetta.

Kuka tietää?

Mutta en minä pysty siihen.

Minä olen liiaksi kiintynyt. Kiintynyt omaan keholliseen rajallisuuteeni; kiintynyt väsyvään, toipuvaan, biologiseen ja kuolevaiseen itseeni; kiintynyt ja sitoutunut omaan perheeseeni, vanhempiini, lapseeni, kumppaniini, omaan sukuhistoriaani; kytkeytynyt henkisesti minulle tärkeiden paikkojen lähiluontoon; olen aivan liian riippuvainen biofysikaalisesta paikastani näissä konkreettisissa keskinäisen riippuvuuden verkostoissa voidakseni hylätä kaiken “paikallisuuden”, voidakseni vetää naapurigalakseihin ulottuvia “paon viivoja”, voidakseni tuosta noin hylätä oidipaalisen isäsuhteeni purkamisen mälsyyden ja “tehdä jotain aivan muuta”.

Olen kokenut liian voimakkaasti pyhyyttä lapsuuteni luonnonympäristöissä; liiaksi kasvanut kiinni tunteeseen, että minussa virtaa katkeamatta sama elo, joka on virranut vanhemmissani ja esivanhemmissani, ja heidän kauttaan kaikissa planetaarisen elämämme — ainoan tuntemamme elämän— aikaisemmissa sukupolvissa halki evoluution rihmastojen, läpi lintujen, nisäkkäiden, mustikoiden ja rahkasammalten jaettujen esihistorioiden aina ensimmäiseen protoplasmaan saakka.

Eikä näistäkään kiintymyksistä mikään tule kestämään, se on selvää. Irtipäästäminen on jossain mielessä välttämätöntä — sillä me kaikki muutumme, vanhenemme ja kuolemme. Jok’ikisestä luettelemastani asiasta minun tulee ennen pitkää luopua, tulevathan ne katoamaan kuten kaikki elollinen ja ajallinen. Ennen pitkää tulen päästämään irti kaikista kiintymyksistäni ja juurtumisistani, se on selvää.

Mutta minä aion harjoittaa luopumista niin, etten kaipaa tilalle yhtikäs mitään, en yhtään droonia enkä robottia.

Minun maailman-, ei, minun elämänkuvani perustuu tämän ymmärtämiselle; elonkehään sitoutumiselle, hiljenemiselle, irtipäästölle, luopumiselle, kokonaisuuksien tunnistamiselle ja niistä huolehtimiselle, niin pitkään kuin se on mahdollista. Minusta ei ole vapautumaan yhden planeetan tyranniasta; minusta ei ole uskomaan tulevaisuuteen, jossa kaikilla on 3D-tulostimet ja jossa luonto on ensin aidattu lainausmerkkeihin ja sitten lopullisesti unohdettu, automatisoitu tai sulautettu kyborgijärjestelmään.

Minä jään maan pinnalle.

. . . . . .

Pari viikkoa sitten tätä tekstiä luonnostellessani satoi lunta. Poikkeuksellisesti Helsingin nykyoloihin nähden se pysyi kerrankin maassa, lämpötila kun roikkui täpärästi nollan alapuolella. Tällaiset taianomaiset päivät ovat tätä nykyä sangen harvinaisia, ja harvinaisemmiksi käyvät; jokaista pääkaupungin täyttä talvipäivää arvostaa nykyään lähes pyhänä, tietäen että se voi vallan hyvin olla viimeinen.

Lähdin siis kävelylle lähistölle Kumpulaan, vanhoihin lapsuudenmaisemiini; niihin pieniin kaupunkimetsiin, joiden kupeessa olen viime vuosina onnistunut asumaan. (Kuinka kauan se nousevien tonttivuokrien ja gentrifikaation paineessa on mahdollista, kukapa tietää.)

Keskellä Kumpulaa nousee hyvinvointivaltion huippuvuosina, 60-luvulla rakennettu Kätilöopisto. Runsas vuosi sitten tuo valtava rakennelma, koko lapsuuttani kehystänyt massiivinen hoivan monumentti tuomittiin perinpohjaisesti homehtuneeksi ja määrättiin purettavaksi. Nyt tuo likaisenruskea valtiollisen hyvinvoinnin muistomerkki seisoo tyhjillään, ikkunat mustuuttaan kiillellen.

Harhailin Kätilöopiston taakse, vanhalle Kättärinmäelle ja sen metsiin. Kuljin pitkin niitä harvoja metsännokareita joita Helsingin alueella vielä on jäljellä — hyvin tietoisena siitä, että nämä pikku läntit ovat eteläsuomalaisesti katsottuna viimeisiä jäänteitä kerran niin runsaista ja monimuotoisista metsäekosysteemeistä; hyvin tietoisena siitä, että joka kaavoituskierroksella näitä pieniä kaupunkimetsikköjä kavennetaan kaupungin kasvuvaateiden tyydyttämiseksi; hyvin tietoisena siitä, kuinka eräätkin luksuskommunistisesti asennoituneet sielut ovat somekeskusteluissa nimittäneet näitä pääkaupunkiseudun viimeisiä pikku luontolaikkuja “ryteiköiksi”, joiden kaataminen ihmisasutuksen tieltä on kerrassaan “jees”. Edistyksen nimissä kaikenlainen lieneekin sallittua.

Poikkesin lumen pehmustamassa metsikössä polulta; nietokset vaimensivat ympäröivän kaupungin kumun. Hetkisen aikaa saatoin ajatella taivaan harmaan kaaren sulkeutuvan ylläni kupoliksi.

Liikenneväylien äänet etääntyivät kuulumattomiin. Metsikön keskelle aukeni äkisti paikka, jonka saattoi hetkisen verran kuvitella olevan kenties ainoa maailmassa. Lumipeitteiset oksat sulkivat näkymän ulommas; puurivistöjen ja oksastojen rivit tuntuivat jatkuvan päättymättömiin.

Äkkiä olin tilassa, joka oli taianomaisesti irtaantunut ympäröivästä fossiilihurrikaanista. Se kellui jossain muistojen, haaveiden ja maaperään tallentuneiden muinaisten maisemien välillä. Olin metsänpeitossa; toisaalla.

Silloin ymmärsin jotain: minä tarvitsen tätä paikkaa. Tätä paikkaa, tätä fantasiaa yhä jäljelle jäävästämetsästä — kuvitelmaa elonyhteisöstä, joka pitää hiljaa ja huomaamatta itseään yllä katastrofista huolimatta. Tämän voimalla minä pysyn käynnissä olevassa kosmisessa mielettömyydessä mukana.

Siinä seistessäni kuvittelin taivaalle, jonnekin pilvipeitteen taakse avaruusraketin — sen, jolla huristetaan “tornadon läpi toiselle puolelle”.

Paikkansa kullakin.

Ja kukapa minä loppujen lopuksi olisin kritisoimaan sitä, mitä kukin oman henkisen pärjäämisensä kannalta tarvitsee.

. . . . . . .

Jostain alkoi kuulua rytmikästä, kumeaa ääntä. Naputtelua. Terästin aistejani. Alas hankeen leijaili kaarnankappale.

Lopulta ymmärsin katsoa ylös.

Se oli palokärki. Komea, lihava ja puuhakas. Ensimmäiseni.

(Olen lähimetsissäni tutustunut viime vuosina useisiin käpytikkoihin. Eräskin tuttu, eloisa yksilö asustelee kelohongassa Metsälän ja Oulunkylän välisessä pienessä kuusikossa. Mutta palokärkeä en ole onnistunut Helsingissä vielä näkemään.)

Vaikka palokärki onkin Suomessa rauhoitettu, ei se ole erityisen harvinainen tai vaarantunut: lintutietokannan mukaan niitä on Suomessa kolmisenkymmentätuhatta pesivää paria. Saman verran ihmisiä tulisi TAAHLK:n mukaan keskittää yhdelle neliökilometrille asumaan, mikäli paikasta halutaan muovata eloisa, valovoimainen, rihmastoinen ja jännittävä Great American City.

Tikka loikki petäjän latvuksissa. Siellä se ratkaisi elämää omalla tavallaan, minusta piittaamatta. En saanut ilmiäni otuksesta irti. Sen rapistelun rytmit poukkoilivat siirtolapuutarhan aidoista, lopulta hankeen vaimetakseen.

Huomasin itkeväni.

. . . . . .

Minun on helppo samaistua TAAHLK:sta huokuvaan haavoittuvuuteen, epävarmuuteen ja prekaariuden kokemukseen. Ne minä tunnistan ja ymmärrän.

Sen avaamia visioita minun taas on vaikea pitää ominani.

Kirja tuntuu uneksivan kuolevan fossiilikapitalismin unia. Niistä on tuskin kovinkaan kestäviksi rakennuspalikoiksi tulevalle kasvun ja konsumerismin jälkeiselle energiakrapulaiselle elämälle; elämälle ilmastosekasorron keskellä, lajiköyhällä ja vaurioituneella planeetalla.

Mutta mitä sitten, jos ei avaruusraketteja?

En minä tiedä. Varmuutta ei ole mistään. Tuskin tiedän sitäkään, miksi kirjoitan tätä. Olen yhtä eksynyt ja olosuhteiden riepoteltavissa, yhtä kapitalistiselle hurrikaanille altis kuin kuka hyvänsä muukin. Ja kristallipalloni lienee yhtä sumea ja naarmuinen kuin kenen hyvänsä.

Joka tapauksessa tulevaisuus on todennäköisesti jotain aivan toista kuin mikään kuvittelemamme.

Mutta yhä jokin vie minua kohti lähimetsää.

Enkä tällä hiljalleen köyhtyvällä maaperällä edelleenkään muuta osaa kuin kysyä Ursulan mukana:

What would a yin utopia be?

Ja sitten kuunnella, kun Ursula vastaa:

It would be dark, wet, obscure, weak, yielding, passive, participatory, circular, cyclical, peaceful, nurturant, retreating, contracting, and cold.