4080 km

Päätin kirjoittaa itselleni vaikeasta aiheesta, eli työttömyydestä. En ole puhunut tästä kovinkaan paljon kovin julkisesti enkä vastaa satunnaisiin ”mitä kuuluu” -kysymyksiin, että hajottaa, kun työtä ei löydy. Tämä johtunee siitä, että Suomessa työttömyys on häpeä, joten en ole halunnut tuoda sitä esille. Eilen kuitenkin meni rikki neljästuhannes kilometri, ja kamelin selkä taittui, joten tässä muutama sana (akateemisesta) työttömyydestä tämän päivän Suomessa.

Olen hakenut oman alani töitä koko Suomesta, koska omassa maakunnasani Pohjois-Karjalassa työtilanne näyttää lohduttomalta. Oman alani töitä ei ole juurikaan ollut auki, ja kun olen hakenut töitä, joita osaisin tehdä ja tekisin ihan mielelläni, on hakemuksia usein ollut toista sataa. Täällä tuntuu olevan auki lähinnä henkilökohtaisen avustajan ja lähihoitajan paikkoja, mutta mielestäni on näiden ammattikuntien aliarviointia väittää, että jokaisesta työttömästä voisi tai pitäisi tulla lähihoitaja. Minulla ei ole minkäänlaisia edellytyksiä tuohon työhön, historioitsijan koulutus ei valmistanut hoiva-alalle. Moniin toimistotöihin hakiessani olen myös saanut kuulla olevani ylikoulutettu.

Otsikon kilometrimäärä on se, jonka olen täna vuonna matkustanut työnhakumatkojen takia. Olen hakenut töitä ja perheemme on ollut valmis muuttamaan työn perässä mm. Helsinkiin ja Rovaniemelle. Haastatteluissa minulta on kysytty mm. ”mitä sinusta tulee isona?” (joka on todella järkevä kysymys kolmekymppiselle maisterille joka hakee vakituista virkaa) ja ”kuinka monta lasta teillä on?” (ihmetteleekö joku vielä, miksi olen feministi?). Olen kuullut, että tulin todella hyväksi kakkoseksi, mutta se lohduttaa vain vähän. Nyt viimeksi olin työhaastattelussa Paraisilla, jossa työkieli olisi ruotsi, ja siksi haastattelukin oli kaksikielinen.

Suomessa ongelma on se, että ihmisarvo liitetään liian vahvasti työhön ja menestykseen. Minä olen entinen yhteiskunnan ihannelapsi: suoraan lukiosta yliopistoon ja hyvillä arvosanoilla maisteriksi tavoiteajassa. Itse en ole tästä juurikaan hyötynyt. Kukaan ei halunnut palkata 25-vuotiasta maisteria vakituiseen työsuhteeseen, mutta ennen lasta löytyi kuitenkin aina määräaikaisia paikkoja. Pienen lapsen äitinä en enää kelpaa niihinkään.

Kun 19-vuotiaana aloitin opintoni, en myöskään osannut ennustaa lamaa enkä oman alani rajua ylikoulutusta. Kun valmistuin arkistonhoitajaksi, oli arkistoala se, joka työllisti historioitsijoita. Kun tänä syksynä hain paikkaa Rovaniemeltä, oli hakemuksia tullut yli 140, joista suurin osa oli päteviä. Aikaisemmin arkistoalalle pätevöidyttiin Arkistolaitoksen järjestämillä kursseilla, hankkimalla työkokemusta ja tenttimällä, kuten itse tein. Kymmenisen vuotta sitten koulutus alkoi siirtyä yliopistoihin. Historianlaitosten yhteyteen alettiin perustaa arkistolinjoja, ja kun valmistuneet työllistyivät hyvin iski vauhtisokeus, ja nyt arkistolinjoja on melkolailla kaikilla historianlaitoksilla (joita Suomessa on alan työllisyystilanteeseen nähden aivan liikaa). On päästy tilanteeseen, jossa Rovaniemelle on 140 hakijaa.

Lähdin opiskelemaan, jotta saisin uutta osaamista ja koska en kestänyt enää olla kotona odottamassa, että jostain löytyisi työ. En kuitenkaan ajatellut lopettaa työnhakua, mutta yllätyksekseni sain Rovaniemen reissun jälkeen tietää, etten enää olekaan oikeutettu te-toimiston matkatukeen, ja Rovaniemen reissu jäi itselle maksettavaksi. Tämän te-toimisto unohti minulle kertoa, vaikka muisti useampaan kertaan lähettää listan velvollisuuksia joita minulla heitä kohtaan on, jos lähden opiskelemaan. Oikeudet unohtuivat. Lopputulos on se, että aktiivinen työnhaku on pakko unohtaa, koska minulla ei ole varaa jatkuvasti ajella halki Suomen ja yöpyä hotelleissa. Tämä rajaa työnhakuni Pohjois-Karjalaan, joten lienee parempi keskittyä opintoihin.

Suomessa ajatellaan, että työttömät ovat laiskoja työnvieroksujia, jotka eivät oikeasti halua töihin. Työttömyys on oma vika. Te-toimistot ovat jonkinlaisia rangaistuslaitoksia, kun niiden pitäisi olla palveluntuottajia. Omassa tapauksessani te-toimisto on hankaloittanut työllistymistäni vähintään yhtä paljon kun edistänyt sitä. Ongelma on se, ettei työllisyysongelma ratkea tällä asenteella. Se, että leikataan ansiosidonnaista sadalla päivällä aiheuttaa sen, että kaltaiseni ihmiset joutuvat turvautumaan muihin sosiaalitukiin ja se energia, minkä voisi käyttää työnhakuun menee taloudellisesta tilanteesta stressaamiseen (joka kiitos kysymästä on tarpeeksi stressaavaa jo ansiosidonnaisellakin).

Itse näen, että omaan työllisyystilanteeseeni olisi voitu vaikuttaa paremmin esim. tasaamalla perhevapaita niin, etten olisi työnantajalle ihan niin suuri riski kuin nykyisessä systeemissä. Ensisijaisesti pitäisi kuitenkin pohtia sitä, kuinka paljon millekin alalle kannattaa ihmisiä kouluttaa. Uudelleen kouluttautumista pitäisi helpottaa ja kannustaa liikkuvuteen työn perässä. Jokatapauksessa en näe, että omassa tilanteessani ansiosidonnaisen lyhentäminen auttaisi työllistymistäni millään tavalla. Minun terveiseni hallituksen setämiehille ja kaikille teille, jotka kauhistelette laiskoja työttömiä on tämä: olen matkustanut 4080 km työn perässä. Olen päättänyt opiskellla trigonometriä funktioita, mekaniikkaa, tietoverkkojen toimintaa ja koodaamista. Olen valmis työskentelemään ruotsin kielellä. Sellainen laiska työnvieroksuja minä olen.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.