Våga tala!

Näin ruotsalaisuuden päivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa muutaman sanan suhteestani ruotsin kieleen, joka ei ole ihan yksinkertainen. Ehkä voisi puhua viha-rakkaus -suhteesta. Historioitsija aloittaa tietenkin kronologisesti.

Lapsena meillä oli elokuva Pekka Töpöhäntä VHS-kasetilla. Rakastin kyseistä elokuvaa, ja katsoin sitä sen verran usein, että lopulta nauha alkoi olla aika kulunut. Ruotsin kielen kannalta tärkeäksi muodostui yksi kohta: perhe istui ruokapöydässä, ja isä pyysi ojentamaan “sokratesta”. Veljeni, joka on varmasti unohtanut koko asian, kertoi minulle, että sokeri on ruotsiksi sokrates. Tämä jäi vuosikausiksi mieleeni varmana tietona.

Ruotsin opiskelu alkoi yläasteella. Englanti oli ollut bravuuriaineeni, joten luulin olevani hyvä kaikissa kielissä. Olin innoissani. Ensimmäisellä tunnilla opettaja kysyi tietääkö joku yhtään ruotsin kielen sanaa. Viittasin innoissani, osasinhan jo laskea kymmeneen ruotsiksi. Ja sitten menin sanomaan ääneen vuosia hellimäni tiedon: sokeri on ruotsiksi sokrates. Opettaja piti onnistuneesti pokkansa ja totesi, että itseasiassa se on socker. Olin hämmentynyt ja vähän nolo. Myöhemmin samana vuonna luin Jostein Gaarderin romaanin Sofian maailma, jossa kerrataan filosofian historiaa. Törmäsin ensimmäinen kerran Sokratekseen, ja tajusin mikä opettajaa oli hymyilyttänyt. Kiitin onneani siitä, etteivät luokkakaverini olleet perehtyneitä filosofiaan.

Myöhemmin paljastui myös, ettei ruotsin oppiminen ollutkaan yhtä helppoa kuin englannin. Englantia kuuli ja näki joka paikassa, mutta nuoruuteni Mikkelissä ruotsia ei kuullut juuri koskaan. Yritin katsoa FST:tä, josta tuli varsin hyvä talk show Bettina S. ja maailmanpolitiikkaa seuraava ajankohtaisohjelma 360 grader. Kyllä, olin aikamoinen nörtti. Ehkä ohjelmista oli jotain hyötyä, koska sain kuullunymmärtimisistä hyviä pisteitä vaikka kielioppi tuntuikin kivireeltä. Ylioppilaskirjoitukset olivat kuitenkin puolellani: ensin oli kuullunymmärtiminen, jonka pisteet olivat selvillä jo ennen kirjallista koetta. Menin kirjoittamaan rennolla mielellä, koska pisteitä puuttui hyvin menneen kuullun jälkeen enää kuusi, ja kirjoitin yli odotusten vahvan magnan.

Ehkä pään seinään lyöminen on minulle tyypillistä. Yliopistossa halusin tehdä gradun 1600-luvusta, ja koska aineistot ovat kirjoitettu vanhalla ruotsilla, päätin lähteä vaihtoon Ruotsiin. Tajusin, että voisin samalla opiskella sivuaineeksi museologian, jolla saisin pätevyyden museoalalle. Ajattelin, että vuoden jälkeen osaisin ruotsia sujuvasti. En osannut. Ruotsalaiset vaihtoivat kieltä aina, kun teki yhdenkin virheen. Joskus siihen riitti sekin, että puhui suomalaisella aksentilla. Sen sijaan saksalaiset osasivat ruotsia puolen vuoden jälkeen sujuvasti ilman minkäänlaista pohjaa. Olin pettynyt ja ärsyyntynyt, kun tallasin yliopistolta kotiin pimeässä ja kylmässä. Mietin, että olisin voinut mennä Espanjaan tai Kreikkaan. Olin varma, ettei ruotsista tule olemaan koskaan minulle mitään hyötyä. Myöhemmin huomasin, ettei museoalalla arvostettu ulkomaisia opintoja, joten koin ponnisteluni täysin turhiksi. Siitä huolimatta, että vaihto-opiskelu oli monella muulla tapaa huippuhauskaa.

Suomeen palattuani pariuduin ja muutimme Helsinkiin. Asunnot olivat tiukalla, emmekä meinanneet löytää sopivaa. Yksi asunto näytti mukavalta, mutta ilmoitus oli ruotsiksi. Päätimme siis kysyä sitä ruotsiksi. Paljastui, että asuntoa vuokrasi Helsingfors svenska bostadstiftelse, ja asunnon saadakseen piti olla vähintään kaksikielinen. Mieheni totesi, että puhumme kyllä molemmat ruotsia, ja sopi näytön. Seuraavalla viikolla sain puhelun, ruotsiksi: “kyllä te täytätte nämä ehdot, jos haluatte, saatte asunnon”. Niinpä saimme mukavan asunnon kohtuuhintaan, ja aloimme kutsua itseämme kaksikielisiksi. Ensimmäistä kertaa ruotsin kielestä oli ollut minulle hyötyä.

Toinen kerta olikin sitten isompi. Paraisten kaupungilla oli auki työpaikka, joka tuntui kaikin puolin houkuttelevalta. Toki Paraisilla on enemmistö ruotsinkielisiä, joten työssä joutuu käyttämään ruotsia. Mutta koska olen puoliksi pohjalainen en yleensäkään anna turhan itsekritiikin sanella toimintaani, vaan hain paikkaa. Myönnettäköön, että olin vähän yllättynyt kun minua pyydettiin haastatteluun ja varsinkin kun sain tietää että tulin valituksi. Olin hetkeä aiemmin kirjoittanut melko turhautuneen kirjoituksen työttömyydestä, ja nyt koko homma kääntyi aivan ylösalaisin. Tunnen itseni lottovoittajaksi: vakituinen oman alan virka alle kolmekymppisenä. Lopulta ruotsin osaaminen ja valmius käyttää sitä olivatkin “salainen aseeni” työmarkkinoilla.

Ja näin pääsemme tarinaan opetukseen: uskalla puhua. Sekä ruotsia että muita kieliä. Ikinä ei tiedä, milloin se osoittautuu hyödylliseksi taidoksi. Suomessa jaksetaan aina jauhaa siitä, miten kouluissa pitäisi opettaa ääntämistä. Tietysti pitäisi. Ongelma vain on siinä, että samalla meidät opetetaan häpeämään “rallienglantia” ja suomalaista aksenttia. Mutta entä jos kerron, että ihan kaikilla kansoilla on oma aksenttinsa? Ruotsalaiset eivät muuten osaa ääntää englannin J:tä, vaan lausuvat sen kuten ruotsissa. Häpeääkö kukaan? No ei. Kun mainitsin tästä muutamalle ruotsalaiselle tutulle, he kuulivat siitä ensimmäistä kertaa. En ole itse oppinut espanjassa ja kreikassa käytettävää kurkkuhoota ikinä, enkä usko että opin. Silti olen molemmissa maissa pärjännyt paikallisella kielellä varsin hyvin. Mielestäni Suomessa pitäisikin panostaa siihen, että kielten tunneilla puhuttaisiin niin paljon, ettei vieraan kielen puhuminen pelota tositilanteessakaan. Ääntämisen oppii siinä samalla. Mokatkaan eivät kaada maailmaa, tuskin kukaan muu kuin minä edes muistaa sokrates-mokaani. Ainakaan pahalla.

Like what you read? Give Ilona Sidoroff a round of applause.

From a quick cheer to a standing ovation, clap to show how much you enjoyed this story.