Vive la culture!

Ranskalle on helppo nauraa, mutta se jatkaa urheasti kulttuuripoliittista taisteluaan. Ja olisiko sittenkin niin, että se parhaiten nauraa joka viimeksi nauraa? 


Kaikki osaavat pilkata Ranskaa, mutta minä olen siinä erityisen hyvä.

Suomen taitavimmat ja maanisimmat Ranskan-pilkkaajat opiskelevat Helsingin ranskalais-suomalaisessa koulussa. Siellä pilkataan ranskalaisia opettajia, jotka eivät osaa suomalaista kulttuurikoodistoa, ranskalaisvaikutteisia opetustapoja, joilla ei koskaan ole PISA-tutkimuksissa menestytty, Ranskan sotahistoriaa, erityisesti säälittävää la résistancea, ja tietenkin ranskalaisten englanninaksenttia ja epätoivoista taistelua englannin maailmanvalloitusta vastaan.

Itse opiskelin koulussa 1990-luvun lopussa, joka oli mitä herkullisinta pilkka-aikaa: tuolloin muu Eurooppa omaksui kovaa vauhtia internetiä ja sähköpostia, mutta Ranska takertui kynsin hampain vanhaan ylpeyteensä, Minitel-päätelaitteeseen.

Minulle Ranska-pilkka on ollut vastareaktio maassa viettämääni vaikeaan vaihto-oppilasvuoteen. Yleisempi syy Ranskalle naureskelulle on maan arrogantti, itsetietoinen ja vastahankainen kulttuuripolitiikka.

Mutta nyt, vuonna 2014, joudun tarkistamaan kantani. Olen alkanut pohtia, ovatko ranskalaiset olleetkin koko ajan oikeassa.


Toki Ranskan Akatemia perustettiin jo vuonna 1635 ja toki Aurinkokuningas Ludvig XIV vietti hyvin kultturellia hovielämää. Nykyisen kaltainen kulttuurimaa Ranskasta tuli kuitenkin vasta, kun koko kansaa alettiin valtiojohtoisesti ruokkia kulttuurilla.

Ranskan kulttuuriministeriö perustettiin 1959. Ensimmäinen kulttuuriministeri oli gaullistinen kirjailija-intellektuelli André Malraux, jonka mielestä valtion oli tuotava kulttuuri kansalaisten ulottuville ja taiteilijoiden taas piti saada kansalaiset rakastamaan sitä. (Näkemystä vastusti kyllä muun muassa koko bourdieulainen teoria sosiaalisen luokan vaikutuksesta yksilön makuun.) Niinpä ministeriö alkoi tarmokkaasti demokratisoida siihen asti yläluokan etuoikeudeksi laskettua kulttuuria. Perustettiin kirjastolaitos, alueellisia ja kunnallisia museoita, teattereita, kulttuuriverkostoja ja -komiteoita. Vuonna 1959 pantiin pystyyn myös ranskalaisen kulttuuripolitiikan keskeinen elementti: elokuvatuki, joka rahoitetaan verottamalla elokuvateatterikäyntejä, tv-kanavia ja myöhemmin myös videoteollisuutta.

Presidentti François Mitterrand nimesi vuonna 1981 kulttuuriministeriksi Jack Langin. Lang johti ministeriötä kahteen otteeseen yhteensä miltei vuosikymmenen ja muistetaan Ranskan mahtavimpana kulttuuriministerinä. Hänen aikanaan ministeriön budjetti kasvoi parista miljardista frangista melkein 14 miljardiin. Hänen mukaansa on nimetty la Loi Lang, Langin laki. Sen mukaan kustantaja määrittelee kirjalle kiinteän hinnan ja vähittäiskauppojen on pidettävä siitä kiinni. Lain tarkoitus on suojella itsenäisiä kirjakauppoja isojen ketjujen hintakilpailulta. Langin ministerikaudellaan Ranskassa alettiin viettää jokakesäistä musiikin juhlaa, la fête de la musique, jonka rinnalla 2010-lukulaiset ravintolapäivät kalpenevat. Langin aikana myös perustettiin ja yksityistettiin useita tv-kanavia, otettiin uusia taiteenaloja julkisen rahoituksen piiriin ja rakennettiin erityisesti Pariisiin näyttäviä kulttuurirakennuksia: Kansalliskirjasto, Bastillen ooppera, Louvren taidemuseon lasipyramidi ja Cité de la musique -konserttiareena. Ranska oli 1980-luvulla eurooppalaisen kulttuurin ja sivistyksen kiistaton mahtimaa, ja se halusi valaa asemansa betoniin, teräkseen ja lasiin.

Se oli kuitenkin varuillaan. Pian se siirtyikin aggressiiviseen puolustukseen ja alkoi määrätä eräänlaisia tulleja ulkomaiselle kulttuurille.


Kielikiintiöt ovat markkinatalouden vastaisia mutta myös aikuisen arvostelukykyä loukkaavia, protektionistisia määräyksiä. Vuonna 1990 Ranskassa säädettiin asetus, jonka mukaan tv-kanavien on tuettava 3,2 prosentilla liikevaihdostaan eurooppalaisia tv- tai elokuvatuotantoja ja niiden on esitettävä 60 prosenttia ohjelma-ajastaan eurooppalaisia tuotantoja, joista 40 prosenttia on oltava ranskalaisia. Vuodesta 1994 alkaen 40 % ranskalaisradioissa soitetusta musiikista on täytynyt olla ranskankielistä.

L’exception culturelle française, ranskalainen kulttuuripoikkeus, tuli tutuksi koko maailmalle 1990-luvulla GATT-neuvotteluissa. Toisen maailmansodan jälkeen solmitussa tulli- ja kauppasopimuksessa oli määritelty sääntöjä, joiden avulla jäsenvaltiot pystyivät suojelemaan esimerkiksi elokuvateollisuuttaan Hollywoodin paineelta. Yhdysvallat halusi kulttuurituotteita koskevat poikkeukset pois sopimuksesta. Ranska pääministerinsä Edouard Balladurin johdolla harasi vahvasti vastaan. Se korosti ranskalaista perusajatusta: Kulttuurituote ei ole mikä tahansa kauppatavara, se on poikkeus. Sen merkitys yksilön ja yhteisön kehityksessä on niin suuri, ettei sitä voida jättää täysin markkinavoimien armoille.

Vuonna 1999 Ranska sai tahtonsa läpi, ja kulttuuri rajattiin pois vapaakaupan piiristä. L’exception culturelle sai heti huonon kaiun. Vaikka Ranskan vilpitön tarkoitus saattoikin olla vaalia kulttuurista monimuotoisuutta koko maailmassa — vastustamalla amerikkalaista hegemoniaa — sen toiminta näytti juuri päinvastaiselta: nurkkakuntaiselta itseriittoisuudelta, patrioottiselta protektionismilta.

Kun presidentti Jacques Chirac vielä määräsi Mururoan ydinkokeet toteutettaviksi vuonna 1995, Ranskan kansainvälinen epäsuosio saavutti lakipisteensä.

Samaan aikaan kun Suomi Neuvostoliiton hajottua kääntyi kohti länttä, katseli Music Televisionia, Forrest Gumpia ja Melrose Placea ja kuunteli Whitney Houstonia ja Guns N’ Rosesia, Ranska kietoutui yhä enemmän itseensä.


Ranskassa minä aloin käyttää makaronien kanssa ketsuppia. Ihan vain ärsyttääkseni. Mielestäni ranskalaiset täysin lapsellisesti vastustivat kaikkea, mikä vähääkään viittasi Amerikkaan.

Vietin vaihto-oppilasvuotta 1990-luvun puolivälissä Ranskan maaseudulla, ja nenäkkäänä kaupunkilaisteininä tunsin suurta ylemmyyttä näitä juntteja kohtaan. Ne eivät tienneet mitään angloamerikkalaisesta populaarikulttuurista. Ne eivät osanneet sanoa englanniksi edes päivää. Niiden lapset katsoivat telkkarista ranskaksi dubattuja jenkkisarjoja eivätkä tienneet, millainen ääni Marge Simpsonilla oikeasti on. Ne maksoivat ostoksensa shekeillä. Ne olivat täysin jälkeenjääneitä, julistin.

Äidinkielen tunneilla Ranskassa luettiin Victor Hugoa, Raymond Queneauta ja Charles Baudelairea. Se oli toki ylevää, mutta samaan aikaan ivasin koulun vanhanaikaista järjettömyyttä. Klassikkoja analysoitiin niin, että opettaja saneli valmiin analyysin oppilaille, jotka kirjoittivat sen ylös, opettelivat sanasta sanaan ulkoa ja toistivat kokeessa. Samalla lailla myös matematiikassa sinin, kosinin ja tangentin arvot opeteltiin ulkoa. Ajattelu oli ranskalaisessa koulussa kiellettyä kuin intissä.


Le Corbusierin Cité radieuse, Marseille.


Enää Ranskan vihollinen ei ole USA. Nyt se on GAFA. Opin termin ranskalaisesta Le Nouvel Observateur -viikkolehdestä. Se lausutaan gafa ja se tarkoittaa Googlea, Amazonia, Facebookia ja Applea.

Viime maaliskuussa Pariisin kirjamessuilla Ranskan kulttuuriministerillä Aurélie Filippettillä oli kivoja uutisia kirjakauppiaille. Hän lupasi kirjakaupoille yhdeksän miljoonaa euroa tukea tämän ja ensi vuoden aikana. Ja kesäkuussa hän lupasi vielä yhdeksän miljoonaa euroa lisää – tosin niistä seitsemän miljoonaa tulisi Ranskan kustannusyhdistykseltä.

Muistetaan nyt, että Ranskan talous on yhdessä historiansa pahimmista kriiseistä. Maan julkisen talouden velka on yli 90 % bruttokansantuotteesta, työttömyysaste on melkein 11 prosenttia, luottoluokitus on pudonnut kolmesta A:sta kahteen ja maa kävi alkuvuodesta 2013 taantumassa. Tässä taloustilanteessa kulttuuriministeri lupaa 11 miljoonaa euroa kirjakauppojen tarkemmin määrittelemättömiin talousvaikeuksiin.

Tai ei – Filippetti ei osoittanut rahoja talousvaikeuksiin vaan ”taisteluun Amazonia vastaan”.

Eli vuonna 2013 merkittävän demokraattisen, kapitalistisen länsimaan ministeri ilmoittaa julkisesti taistelevansa satojen miljoonien asiakkaiden suosimaa globaalia suuryritystä vastaan.

Eikä se ollut mikään lapsus. Noin Ranskassa puhutaan.

Maa on saanut tästä GAFA:sta jo useita erävoittoja.

Ranskassa – ja monessa eteläisemmän Euroopan maassa – on edelleen Langin lain mukainen kiinteä kirjan hinta, josta kauppias saa antaa alennusta korkeintaan viisi prosenttia. Verkkokirjakauppa Amazon on antanut ranskalaisasiakkailleen säännönmukaisesti viiden prosentin alennuksen ja lisäksi ilmaisen postituksen. Lokakuussa Ranskan parlamentti äänesti – yksimielisesti! – sen puolesta, että Amazon ei enää saa tarjota postitusta ilmaiseksi, mikäli se on jo alentanut kiinteää hintaa viisi prosenttia.

Ranskalaiset kirjankustantajat haastoivat seitsemän vuotta sitten Googlen oikeuteen, kun yritys alkoi digitoida vanhoja mutta vielä tekijänoikeuksien alaisia ranskalaisia kirjoja. Vuonna 2012 Googlen ja Ranskan kustannusyhdistyksen välille syntyi vihdoin sopimus, johon osallistumisesta kustantajat saavat itse päättää. Google sitoutui siinä osallistumaan ”sähkökirjan kehittämiseen Ranskassa”.

Tästä sovusta huolimatta kulttuuriministeri Filippetti teki juuri joulun alla Googlelle arhinmäet: hän jätti menemättä Googlen Pariisiin perustaman kulttuurikeskuksen avajaisiin, joihin oli jo lupautunut.

Kysyn ranskalaiselta virkamieheltä, miten taistelu GAFA:a vastaan sujuu. Virkamies on kulttuuriministeriön kansainvälisten asioiden palvelupäällikkö Jean-Philippe Mochon. Taistelu GAFA:a vastaan on monsieur Mochonin mielestä epätarkka muotoilu.

”Kysymys kuuluu, millä lailla GAFA:n saa sisään systeemiin, osallistumaan luovaan tuotantoon eikä vain hyötymään siitä”, Mochon sanoo. ”Ne mullistavat jakeluketjun mutta eivät osallistu kustannuksiin.”

GAFA-yhtiöt eivät tunnetusti tykkää maksaa veroja maihin, joissa niiden asiakkaat asuvat. Tai ylipäänsä — eivät tykkää maksaa veroja.

”Tällä hetkellä meillä on muutama keino osallistaa niitä: verotamme internet-yhteyden tarjoajaa, ja jatkossa aiomme verottaa digitaalisen lukulaitteen ostajaa”, Mochon sanoo. Jälkimmäistä suunnitelmaa kutsutaan lehdistössä leikillisesti nimellä iTaxe. Jokainen iPadin, Kindlen tai vastaavan lukulaitteen ostaja Ranskassa maksaisi ostoksestaan arvonlisäveron lisäksi prosentin veroa, joka menisi kulttuurin tuottamiseen. Tämän ehdotuksen tuotti kulttuuriministeriön tilaama, keväällä julkistettu raportti Acte II de l’exception culturelle (Kulttuuripoikkeuksen toinen näytös), jossa selvitettiin kulttuurin edellytyksiä digiajalla.

Mochon osaa nauraa ranskalaiselle sääntelyinnolle.

”Välillä joudumme tekemään aika akrobaattisiakin temppuja, kuten se kun saatiin sähköisen kirjan alv laskettua seitsemään prosenttiin.”

Siitä tempusta Ranskalla (ja Luxemburgilla) onkin niskassaan haaste EU-tuomioistuimeen.

Mutta naureskelun lisäksi Mochon ja koko ranskalainen virkakoneisto osaa artikuloida GAFA:n uhan selkeästi ja populaaristi. Ministeri Aurélie Filippetti puhui viime huhtikuussa France2-televisiokanavan On n’est pas couché -keskusteluohjelmassa GAFA:n vaikutuksista lehdistöön:

”Ei ole oikein, että Googlen kaltaiset saitit, jotka aggregoivat toisten tuottamaa sisältöä, rikastuvat lehdistön kustannuksella. Siksi on ehdottoman reilua, että he osallistuvat lehdistön rahoittamiseen. Painettu lehdistö voi huonosti Ranskassa, Euroopassa, ja kuitenkin toimittajan työ on nyt tärkeämpää kuin koskaan.”

Sama koskee elokuvateollisuutta, hän lisäsi. Sitä ovat tähän asti Ranskassa rahoittaneet tv-kanavat, mutta ne menettävät nyt asemiaan netti-tv-palveluille.

EU neuvottelee paraikaa Yhdysvaltojen kanssa uudesta TTIS-vapaakauppasopimuksesta. Kesällä Ranska ilmoitti, että se tulee käyttämään veto-oikeuttaan koko sopimuksen kaatamiseen, jos se koskee kulttuuri- tai tarkemmin sanottuna audiovisuaalisia tuotteita. Presidentti François Hollande kutsui asiaa teatraalisesti Ranskan punaiseksi viivaksi, jonka yli ei astuta.

Un déjà-vu.


Mitä tapahtuu Suomessa sillä välin, kun Ranska taistelee GAFA:a vastaan?

No, minä olen ostanut 2000-luvulla kymmenkunta Applen laitetta ja rakastanut niitä kovaäänisesti. Roikun kymmenen tuntia päivässä Facebookissa ja odotan innokkaasti, mitä kaikkea internet, ilmaisuus, digitaalisuus, some ja demokraattinen tiedonvapaus tuovat mukanaan.

Samaan aikaan pelkään kuitenkin työpaikkani puolesta. Pelkään lehtien puolesta. Olen huolissani siitä, haluaako kukaan enää maksaa riippumattomasta journalismista. Kohkaan lakkaamatta ystävieni kanssa siitä, kuinka kurjaa on, että Suomen laskeva kirjamyynti keskittyy vain Finlandia-voittajiin ja Jari Tervoon. Että Suomalainen kirjakauppa pitää valikoimansa niukkana ja että itsenäisiä kirjakauppoja suljetaan jatkuvasti kannattamattomina.

Enkä taida olla ainoa. Joulukuun alussa Helsingin Sanomat kirjoitti, että eurooppalaiset menestyselokuvat pääsevät Suomessa harvoin edes teattereihin. Pudistelin päätäni tätä kulttuurista alennustilaa vastaan.

Suomessa kytätään kulttuuriministerin osallistumista erilaisiin avajaisiin ja väitellään siitä, pitäisikö sinfoniaorkestereiden rahoittamiseen menevät verovarat suunnata vanhustenhoitoon ja sairaaloiden rakentamiseen. Netissä samaa arvokeskustelua on laittaa Ylen HBO-sarjamainos ja kuva keskoskaapista vierekkäin.

Kauhistelemme Yhdysvaltojen — ja hyvänen aika, Ruotsin — vakoilukoneistoa ja epäilemme Microsoftia, Googlea, Yahoota ja Applea yhteistyöstä NSA:n kanssa. Että eikö kukaan voi noille suuryrityksillekään mitään?

Nokiakin meni.

Keskellä tätä media- ja kulttuurialan synkintä kriisisyksyä 2013 matkustan pitkästä aikaa Pariisiin.




Kirjakaupan ulkopuolella on sisäänheittolaari. Molièrea, Racinea, Baudelairea, Kafkaa. Sisällä seinät on vuorattu kirjahyllyillä lattiasta kattoon. Jokaista kirjaa on hyllyssä yksi tai korkeintaan muutama kappale. Hyllyihin on kiinnitetty lappuja, joihin on kirjoitettu käsin ”esseet”, ”runous”, ”dekkarit”, ”käännöskirjat”. Keskellä huonetta on pöytiä, joista ei näy kuin korkeita kirjapinoja. Vierekkäisissä pinoissa on Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat ja viime vuoden Goncourt-voittaja, Jérôme Ferrarin Le sermon sur la chute du Rome. Kirjoissa on aina pehmeät ja useimmiten kuvattomat valkoiset kannet. Yhtäkään mainosjulistetta ei näy missään. Ei taustamusiikkia. Kysyn kahta pienilevikkistä aikakauslehteä kirjastotädin oloiselta myyjältä. Toisen niistä hän kaivaa pöydän alta. Toisesta hän sanoo:

”Se löytyy kollegaltani, kadun toiselta puolen.”

Tosiaan, saman ketjun kirjakauppoja on kaksi suoraan vastapäätä. Tämän kaupan markiisissa luki ”taide ja esseet”, toisella puolella tietä ovat ”lasten ja nuorten kirjat” sekä ”matkakirjallisuus”.

Maksettuani ensimmäisen lehden ylitän kadun ja menen matkakirjakauppaan. Kysyn jälleen lehteä.

”Meillä oli sitä kyllä, mutta onkohan enää…” hän mutisee ja harppoo kaupan takaosaan.

”Valitettavasti sitä ei nyt ole, mutta haluatteko että tilaan sen?”

Ei kiitos, etsin muualta, vastaan. Sitten myyjä neuvoo minut parin korttelin päässä sijaitsevaan kilpailevaan kirjakauppaan, heillä luultavasti on lehti.

Samanlaisia romanttisen pölyisiä, sivistystä huokuvia ja kodikkaita kirjarakastajan luolia on Pariisin jokaisessa kaupunginosassa, tuhka tiheään.

Ranskassa on, Amazonista huolimatta, maailman tihein kirjakauppaverkosto. Kirjakaupat ovat liittoutuneet ja luoneet omia nettikirjakauppoja (lalibrairie.com, leslibraires.fr), joissa toimituksen voi tilata lähimpään kirjakauppaan. Maassa järjestetään joka viikonloppu keskimäärin kolme kirjallisuustapahtumaa. Ranskalaisista 54 prosenttia osti viime vuonna ainakin yhden kirjan. Se on suhteessa huomattavasti vähemmän kuin Suomessa (77 prosenttia viime tutkimuksessa viisi vuotta sitten), mutta ostettuina kirjoina valtavan paljon enemmän.

”Emme me ole mitenkään pessimistisiä”, sanoo Centre National du Livren tiedottaja Sébastien Bizet ja ihmettelee synkkyyttäni. CNL on kulttuuriministeriön alainen kirjallisuudentukisäätiö, joka myöntää vuosittain 42 miljoonaa euroa tukea kirja-alalle: kääntämiseen, kirjallisuustapahtumien järjestämiseen, kirjailijoiden työhön, residensseihin. Myös kulttuuriministeri Filippettin myöntämä kirjakauppojen taistelutuki kulkee CNL:n kautta.

CNL:ää vastaavat valtion rahan jakajat on olemassa myös elokuva-alalle, teatteri- ja tanssitaiteen alalle, musiikille, sirkukselle ja niin edelleen.

Toki talouskriisi näkyy kulttuuriväen Ranskassakin: viime vuonna kulttuuriministeriön budjetti pieneni kaksi prosenttia ensimmäisen kerran koko sen historian aikana. Tänä vuonna budjetti on jälleen kaksi prosenttia edellisvuotta pienempi: 7,26 miljardia euroa.

Suomessa mietitään, voisiko kulttuurin terveysvaikutuksia jotenkin mitata, jotta siihen uhrattuja varoja olisi helpompi perustella. Ranskassa kulttuuriministeri Filippetti sanoi France2-televisiokanavalla keväällä näin:

”On lakattava ajattelemasta, että kulttuuri on subventoitua. Ei, ranskalainen kulttuuri tuottaa rahaa. Toki siihen investoidaan, mutta ne ovat todistetusti kannattavia sijoituksia. Ei meillä ranskalaisilla ole kovin monta alaa, jolla olemme todella loistavia ja kansainvälisesti tunnustettuja.”

Samaa viestiä korostaa vastikään perustettu France créative -lobbausjärjestö, joka onkin palkannut Ernst & Young -konsulttiyritykseltä selvityksen niistä todisteista. Selvityksen mukaan kulttuuriteollisuus (radio, musiikkiteollisuus, peliteollisuus, elokuvateollisuus, televisio, kuvataide, esittävä taide, lehdistö ja kirjallisuus) työllistää Ranskassa 1,2 miljoonaa ihmistä, ja sen tuotannon arvo vuonna 2011 oli 61,4 miljardia euroa. Kulttuuriteollisuus on Ranskassa näin ollen jopa suurempi ala kuin autoteollisuus (60,4 miljardia euroa). Ranskalla on maailman toiseksi suurin elokuvavienti ja toiseksi esitetyin musiikkirepertuaari. Ranskalla on maailman suurin levy-yhtiö Universal Music Group, kuudenneksi suurin kirjakustantamo Hachette ja viidenneksi suurin pelifirma Ubisoft.

Jean-Noël Tronc, lobbausjärjestön perustaja ja Sacem-tekijänoikeusjärjestön toimitusjohtaja, sanoi marraskuussa Le Nouvel Observateurin haastattelussa:

”Sen jälkeen kun Eurooppa on antanut telekommunikaatio- ja elektroniikkateollisuutensa tuhoutua, kulttuuriteollisuus on ehkä ainoa immateriaalinen ponnahduslauta, jonka avulla Ranska voi vielä kilpailla ’soft powerin’ jättiläisten kanssa.”


Pariisissa kukaan ei mainitsekaan minulle median murrosta tai printin kuolemaa. Mediatalot ovat kyllä käyneet yt-neuvotteluja eli PSE-neuvotteluja – plan de sauvegarde de l’emploi on ”työpaikkojen pelastamissuunnitelma” – siinä kuin suomalaisetkin. Niitä ei kuitenkaan aiheuta mikään median murros vaan yleinen taloudellinen kriisi, joka koskettaa kaikkia ja joka Ranskassa on monien arvioiden mukaan jo vakavampi kuin Italiassa tai Espanjassa.

Voi olla, että siinä konkurssissa ei paljon printin kuolemaa huomaakaan, mutta jos sellainen onkin Ranskaan tulossa, uudet digilehdet ovat jo yllättävän pitkällä kehityksessä. Esimerkiksi Mediapart-nimisellä maksullisella uutissivustolla on yli 80 000 maksavaa tilaajaa, ja se on ollut vuodesta 2011 alkaen voitollinen.

Ranskalaiset koululaiset lukevat edelleen Raymond Queneauta ja opettelevat ulkoa opettajan analyyseja. Se ei opeta ajattelemaan, mutta se opettaa arvostamaan sivistystä.

Tätä ei välttämättä arkipäivän elämässä huomaa.

Ranskan maaseudulla viettämäni vuoden aikana en muista kuulleeni kertaakaan, että joku olisi käynyt teatterissa tai konsertissa. Kukaan ei koskaan ostanut Le Mondea, Le Figaroa tai La Libérationia, korkeintaan paikallisen uutislehden La Montagnen. Siellä taisi myös olla hyvin paljon ihmisiä siitä 46 prosentin osuudesta, jotka eivät viime vuonna ostaneet yhtäkään kirjaa.

Kun CNL:n Sébastien Bizet’ltä kysyy, mikä hänen työssään on vaikeinta, hän kertoo enemmän kuin ehkä arvaakaan.

”Haluamme tuottaa ja myydä laatukirjallisuutta, mutta joskus on vaikea muistaa, että kansa ei ole yhtä kuin… ’kulttuurimaailma’. Ne ovat varsin kaukana toisistaan”, hän sanoo. Hänen on vaikea muotoilla ajatustaan, ehkä siksi, että hän tuntuu välttelevän sanaa eliitti.

Tapaamani maalaiset, joita minun oli niin helppo ylenkatsoa, olivat valtavan ylpeitä maansa kulttuuriperinnöstä. Aivan kuin — niin juuri, perussuomalaiset. Mutta ranskalaiset eivät myöskään koskaan väheksyneet sivistystä. Eivät edes sellaista taidetta, jota eivät itse ymmärtäneet.

La Rochelle

On vaikea uskoa, että Ranskassa voisi tapahtua sosiaalinen jytky. Että Ranskassa kiakkovieraat ryhtyisivät räkimään eliitin niskaan ja kyseenalaistamaan näiden arvoja ja puhumaan postmodernista tekotaiteesta.

Siinä Ranskan ja Suomen välinen epäsymmetria: Ranskassa sekä eliitti että rahvas ovat ylpeitä patriootteja ja arvostavat sivistystä. Suomessa eliitti arvostaa sivistystä ja rahvas on ylpeän patrioottista.


Enää en käytä ketsuppia, ja rakastan Victor Hugoa, ja tästä masentavasta kriisisyksystä alkaen ihailen Ranskaa ja suhtaudun varauksellisesti GAFA:an.

Ei Ranskan tie välttämättä vie voittoon, mutta ainakin ranskalaiset uskovat kulttuuriin ja uskaltavat taistella sen puolesta. Ja jos jossakin tuo uljas taistelu voi onnistua, niin itsepäisten, ylpeiden ja vanhanaikaisten ihmisten Ranskassa.


Teksti on kirjoitettu Suomen kulttuurirahaston järjestämällä kulttuurijournalismin mestarikurssilla.