“Kansaa” ei todella löydä uutisten kommenttipalstalta — Näin uutisia oikeasti kommentoidaan ja tällaisen uuden valta-asetelman se luo

Suomessa ajatellaan yhä verkkokommentoinnin tai sosiaalisen median uutiskeskustelun edustavan laajasti yleistä mielipidettä, mutta tästä on vain vähän todisteita.

Viime viikolla julkaistiin läntisen uutismaailman merkittävimpiin vuotuisiin tutkimuskatsauksiin kuuluva raportti, Reuters-instituutin Digital News Report.

Yksi raportin anneista kertoo siitä, kuinka suomalaiset kommentoivat ja jakavat uutisia. Varmaankin innokkaasti, kansan äänihän kuuluu keskusteluosioissa ja somen uutisjaot ja kohut heiluttelevat politiikkaakin.

Esimerkkiä kommenttien voimasta ei tarvitse hakea kuin keväältä, Suomi 100 -juhlarahan ympärille syntyneestä äläkästä. Somesta alkanut kohu teloituskuvan sisältäneestä juhlarahasta kasvoi tunneissa mittoihin, jonka perusteella valtiovarainministeri veti kolikon pois.

Kommenteissa ja twiiteissä kuului kansan tahto! Sen oikean kansan!

No ei.

Ai miten niin ei?

Katsotaanpa aluksi Reutersin kyselyaineistoon perustuvan raportin Suomen osiosta löytyvää tuloskuviota:

Määrällisesti uutisia kommentoimassa ja jakamassa ei siis ainakaan ole koko kansa. Uutissivustoilla uutisia kommentoi vuosittain noin seitsemän prosenttia suomalaisista — murskaava vähemmistö. Kommenttien kirjoittaminen uutisten alle on siis koko kansan mittapuulla melko epätavallista puuhaa.

Uutisia jakaa sosiaalisessa mediassa jo hieman useampi, noin 18 prosenttia suomalaisista. Somessa uutisia kommentoi noin 13 prosenttia. Enemmän, mutta ei läheskään koko kansa.

Pienet prosentit eivät kuitenkaan todista lopulta paljoakaan. Seitsemän prosenttia yli 15-vuotiaista suomalaisista — siis suunnilleen uutisten kommentoijat — tarkoittaa noin kolmeasataatuhatta ihmistä. Kolmisensataatuhatta suomalaista, noin puolitoista Vantaata, kirjoittaa kommentteja uutissivustoille joka vuosi.

Se on paljon.

Kirjoittajien jakautumisesta ei ole kyselyssä tietoa, mutta oletettavasti suuri osa kirjoittaa suosituimmille sivustoille, esimerkiksi iltapäivälehtiin ja muihin päämedioihin. Kommentointi sinällään on luonnollisesti hyvä asia: se rakentaa parhaimmillaan suhdetta median ja lukijan välille — ja ennen kaikkea lukijoiden yhteisöä, jossa yleisö aktivoituu median antaman aiheen ympärille. Esimerkkejä laadukkaasta keskustelusta löytyy monelta uutissivustolta.

Voi siis olla, että seitsemän prosenttia on hyvinkin edustava otos kansasta. Tai sitten ei. Tietoa Suomesta on vähän, mutta jos kansainväliset kyselyt antavat suuntaa, vastaus on luultavasti juuri ei.

Kommentoijien ja uutisen jakajien taustatietojen selvittäminen ei ole aivan yksinkertaista (palstojen nimimerkkejä on lähes mahdotonta jäljittää), mutta asiaa on selvitetty maailmalla eri tavoin, tosin ei missään läheskään tyhjentävästi. Suuntaa-antavia selvityksiä kuitenkin on.

Yksi tulos on ainakin melko selvä: kommentteja kirjoittavat useammin miehet kuin naiset. New York Timesin kommentteja vuosilta 2013–2014 läpi käynyt selvitys totesi naisten kirjoittavan noin 25 prosenttia lehden nettikommenteista, vaikka lukijoista naisia oli 44 prosenttia.

University of Texas at Austinin kyselytutkimus taas totesi vuonna 2016 amerikkalaisista uutisten kommentoijista näin: “News commenters are more male, have lower levels of education, and have lower incomes compared to those who read news comments.” (Yliopiston raportin mukaan tulos ei tosin ole ihan suoraviivainen.)

Jotakin voi päätellä myös palstojen sävystä ja sävyn jakaumasta. Tässä kysymys edustavuudesta on laadullinen: Vastaako kommenttien ilmapiiri muun yhteiskunnan ilmapiiriä?

Brittilehti Guardian selvitti vuonna 2016 tilastollisesti, miten sen sivuille vuoden 2006 jälkeen jätetyt noin 70 miljoonaa kommenttia jakautuvat suhteessa kirjoittajiin — ja erityisesti näiden sukupuoleen ja etniseen taustaan. Tulos: “of the 10 most abused writers eight are women, and the two men are black”.

Guardianin mukaan sen analyysi osoitti, että naisten kirjoittamat artikkelit saavat osakseen huomattavasti enemmän häiriköintiä, oli aihe mikä tahansa. Tämä kertoo keskustelupalstojen yleisestä kulttuurista, joka ei ole Suomessakaan vieras.

Myös aihe vaikutti. Lehden mukaan erityisen asiallista ja rakentavaa keskustelua (mitattuna poistettujen kommenttien määrällä) käytiin ristikoista, kriketistä, laukkakisoista ja jazzista. Israelin ja Palestiinan konflikti, feminismi ja raiskaukset vastaavasti kirvoittivat Guardianissa paljon poistettuja kommentteja. Tämä keskustelujen kahtiajako kelvollisiin ja palavaa kaatopaikkaa muistuttaviin loukkausten ja pilkan erämaihin on monelle varmasti tuttu.

On vaikea sanoa, kuinka moni tuloksista oikeasti pätee Suomeen.

Jos pitäisi arvata, ainakin palstojen sävy kielii samoista ilmiöistä kuin maailmalla. Uutispalstan kulttuuri on monesti ärhäkkä, toisin ajattelevien ajatuksia liioitteleva ja vääristelevä ja ajoin vihamielinenkin (tosin ei läheskään aina). Usein kirjoittajat tuntuvat olevan liikkeellä lähinnä tukeakseen omakseen kokemaansa narratiivia tai stereotypiaa — siis kommentoidakseen — eivät käydäkseen aitoa keskustelua. Suomessa uutisten verkkokommenttien onkin todettu sisältävän aktiivisen julkisen keskustelun “ituja”.

Tähän voi olla syynsä motivaatioissa, jotka tuntuvat loogisilta: viime kesänä ilmestyneen amerikkalaisen kyselytutkimuksen mukaan uutissivustoilla kommentointia ennusti muun muassa halu jakaa tietoa, palautteen halu ja esilläolon tarve. Sosiaalisessa mediassa uutisten jakamista taas tässä kyselyssä ennakoi tarve pitää yllä sosiaalisia yhteyksiä, esimerkiksi ystäviin.

Tämä jako voisi selittää jotakin kommenttien eroista uutissivustoilla ja somessa, esimerkiksi Twitterissä. Toisissa haetaan yhteyttä, toisissa julistetaan.

Taustalla on myös tekniikka. Kommenttikentät ovat teknisesti hyvin erilaisia (kömpelömpiä) kuin sosiaalinen media. Siinä missä Twitter ja Facebook on rakennettu kertomaan omaan kommenttiin tai jakoon tulleista vastauksista, uutiskommenteissa tällaista logiikkaa on harvoin - tai ainakaan se ei ole palvelujen ytimessä. Keskustelun sijasta tämä rohkaisee monologeihin. Sosiaalisessa mediassa keskustelulla on myös yleensä “isäntä” — ihminen, jonka seinälle tai alkuperäiseen viestiin kommenttia kirjoitetaan. Isännän läsnäolo varmasti vaikuttaa myös sävyyn, jolla keskustelua käydään.

Toiseksi uutiskommenteissa oleellista on alusta, jolle ne kirjoitetaan. Kommenttien sijainti varsinaisen uutisen jäljessä antaa kommenteille oman automaattisen yleisönsä. Kommentin kirjoittajalle automaattinen yleisö taas tarkoittaa ainakin potentiaalista huomiovaltaa. Kommentti asettuu eräänlaiseksi jutun jatkeeksi, ikäänkuin verkon vastineeksi television tai painetun lehden tavallisten ihmisten toreilla tehdyille kiertohaastatteluille.

Periaatteessa tämä on hyvä asia: kommentit voisivat nostaa esiin ääniä, jotka eivät yhteiskunnassa tai uutisissa muuten pääse esille. Tämä edellyttää kuitenkin, että keskustelu olisi jollakin tavalla edustavaa tai monipuolista.

Juuri tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää, että uutiskommenteissa ei näytä kokoontuvan “kansa” edustavana otoksena vaan ilmeisesti jokin (varmasti palstalta toiselle vaihdellen) omalla tavallaan vinoutunut otos — syteen tai saveen.

Kukaan tuskin tulkitseekaan verkkokeskusteluja edustavana otoksena julkisesta keskustelusta, mutta somen suhteen on toisin. Siinä missä uutiskommentoijilla näyttää olevan lähinnä huomiovaltaa suhteessa toisiin uutisten lukijoihin, some tuottaa myös päättäjien ja median toimintaa. Vai onko joku joskus kuullut kommenttikohusta?

Somessa jakamiseen ja kommentointiin liittyvä valta ei varsinaisesti ole huomiovaltaa samalla tavalla kuin uutiskommenteissa. Somessa automaattista yleisöä ei ole, ellei seuraajia ole kerännyt valmiiksi aiemmilla julkaisuillaan. Somessa valta onkin nimen mukaisesti enemmänkin ryhmissä ja suhteissa. Valtavasti uutislinkkejä Facebookiin paahtava käyttäjä saattaa tavoitella samaa huomiovaltaa, jota uutiskommenteissa on tarjolla, muta Facebookin algoritmi ei sitä luultavasti ainakaan nykyiselleen linkkipaahtajalle suo. Tilanne on toinen, jos samaa linkkiä jakavat vaikkapa sadat ihmiset.

En ole nähnyt vakuuttavaa arvioita siitä, montako Facebook- tai Twitter-jakoa jokin uutinen tarvitsee, jotta se synnyttää toimintaa (somekohut tuntuvat viimeisen vuoden aikana muuten ylipäänsä harventuneen). Oleellista määrän lisäksi ovat yhteydet: jo yksittäinen huomio sosiaalisessa mediassa saataa saada vastauksen siihen liittyvältä päättäjältä, jos jakaja on oikeassa suhteessa tähän.

Oli mittarina sitten määrä tai yhteydet, on kuitenkin selvää, että myös somessa on tarjolla omanlaistaan huomiovaltaa, vaikka mekanismi ja kohteet (päättäjät, media) ovat erilaisia kuin uutiskommenteissa (muut lukijat). Juuri siksi olisi kiinnostavaa tietää esimerkiksi, mitä kautta laajaan jakoon päätyvät uutisaiheet viraaliutensa saavuttavat.

Lisäksi erityisesti vallanpitäjien suosimassa Twitterissä on omanlaisiaan vaikutusvallan portinvartijoita, joiden kysymyksiin tai uutisjakoihin vastataan muita herkemmin. Tämä on myös määrittelyvaltaa — kykyä vaikuttaa siihen, mistä ylipäänsä puhutaan. Kannattaa muistaa, että Reuters-instituutin kyselyn perusteella tämäkin vaikuttajien osuus suomalaisista on suhteellisen pieni (ja Twitterissä vielä paljon pienempi), vaikka iso ihmisjoukko onkin.

Lopuksi on syytä todeta, että keskustelu ja vuorovaikutus ovat ongelmistaan huolimatta erinomaisia työkaluja toimituksille. Ne yhdistävät lukijoita, antavat tilaa muuten sivuun jääville äänille ja voivat nostaa esiin uusia näkökulmia. Kommenttien logiikka, teknologian puutteet ja oikeaa keskustelua tukevat toimintatavat on vain syytä ymmärtää. Laadukas keskustelu ja yhteisöjen synnyttäminen edellyttää osallistumista ja raamien asettamista. Tämä on onnistunut Suomessakin monesti, ja onnistuu vastakin.

Laajemmassa uutisten ekosysteemin kontekstissa on puhuttu paljon Facebookin ja Twitterin algoritmien toiminnasta: siitä, mitä uutisia nämä yhtiöt yleisölle näyttävät ja mitä eivät. Tässä valta-asetelma on selkeä. Tämän lisäksi pitäisi hahmottaa myös niitä valta-asetelmia uutisten jakaminen ja kommentointi synnyttävät.

Ketkä kommentoivat? Ketkä jakavat? Vastaus ei ole selvä, mutta aika varmasti se ei ole “kansa”.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Jussi Pullinen’s story.