Mihin media menee seuraavaksi: Neljä isoa ennustusta vuodelle 2018 (ja viisi pientä)

Jussi Pullinen
11 min readDec 27, 2017

Vuoden lopuksi on tapana ennustaa, joten ennustan — journalismin ja median lähitulevaisuutta, luonnollisesti. Ja koska ennustan, kyse on arvauksista. Mukana on tietoa, mutta suurin osa kaikesta pian lukemastasi menee luonnollisesti päin honkia.

Tarjolla ei ole vain yhtä vaan useampi ennustus. Niitä kaikki hallitsee kuitenkin yksi teema, josta ei pääse yli eikä ympäri: sosiaalisen median seuraava iso muutosaalto, joka jo tuntuu ilmassa.

Vuodesta 2018 tulee vuosi, jolloin feedit (virrat, syötteet, miten vain) alkavat muuttua joksikin muuksi. Median julkaise-jaa-promoa-aikakausi alkaa päättyä, ja tilalle tulee vähintäänkin yhä lisää videota, kenties isompiakin muutoksia. Sosiaalinen media kasvaa yhä, mutta kasvu keskittyy vanhempiin käyttäjiin. Nuoremmat etsivät vaihtoehtoja entistä useammin rasittavaksi, uhkaavaksi tai aikasyöpöksi koetulle somelle. Tällä on omat vaikutuksensa koko mediaympäristöön.

Ilmassa on myös jotakin tätäkin suurempaa: läntisessä maailmassa on jo vuosia eletty hähmäisen kontrollin menetyksen tunteen kanssa. Tämä tunne ajaa politiikkaa ja aktivismia uusiksi kaikilla laidoilla, eikä vauhti vuonna 2018 varmaankaan hidastu. Kenen sanoilla puhumme, kenen tulevaisuuteen uskomme, kenen uhkakuva on oikea, kenen ihmiskuva on totta? Lietsotaanko tätä erimielisyyttä ulkopuoleltakin? Media on tämän väännön keskeinen areena, ja tällä on iso vaikutus siihen, mitä media tässä ajassa voi olla.

Median käyttötavat ovat tavalla tai toisella aina olleet myös sidoksissa elämäntapaan tai yhteiskuntaluokkaan. Maksumuurien ja somen käytön jakautumisen vaikutukset alkavat myös näkyä yleisössä ja mediatuotteissa: kirjalliseen kulttuuriin sitoutuva yleisönosa valitsee verkossa tilausmedian ja ehkä vähentää sosiaalisen median käyttöään. Yksi mahdollisuus on, että ilmainen media, sen yleisö ja sosiaalinen media kietoutuvat entistä vahvemmin yhteen kun taas osa tilausmediasta ja sen yleisö kulkevat eri suuntaan. Verkon maksullisen journalismin aikakausi lännessä kukoistaa ja luo loistavaa journalismia.

Pidemmällä aikavälillä yhteiskunnallisesti ydinkysymyksiä on, tuleeko maksujournalismista koko yhteiskunnan lävistävä ilmiö (kuten sanomalehdistä aikanaan etenkin Pohjoismaissa) vai keskittyykö sen käyttö hyvin toimeentuleviin. Maksajia medialle kuitenkin näyttää löytyvän, mikä on hyvä asia.

Siirrytään tarkempiin arv- ennustuksiin: ne alkavat pienemmistä ja kasvavat vähitellen maailmaa syleileviksi.

1. Syötteet uusiksi, median Facebook-jakoluuppi rakoilee

Ilmassa on syöteväsymystä, feed fatigueta. Koukuttavien uutisvirtojen jatkuva vahtaaminen väsyttää osaa käyttäjistä, ja jopa tekniikkapiirit ovat itse alkaneet parjata omaa luomustaan.

Toisaalta syötteet alkavat olla täynnä. Facebook on Suomessakin jo yli 10 vuotta vanha ilmiö, eikä Twitterin älämölö tai suoranainen ahdistelu näytä täällä olevan muuta maailmaa vähäisempää. Sortovaltioiden some-vaikuttaminen, räyhäävä valemedia ja erityisesti Facebookissa näkyvä somen muutos henkilökohtaisen viestinnän areenasta poliittiseksi taistelutantereeksi (itsenäisyyspäivän alpakkatapauksen voisi veikata olleen jonkinlainen henkinen taitepiste) lisäävät väsymystä.

Jo joitakin vuosia näkynyt jakautuminen yhteiskunnalliseen yleissomeen ja suljetumpaan yksityiseen viestintään jatkuu. Myös nettiyhtiöt vastaavat kuvioon ja muuttavat palvelujaan, ja muutoksen voisi veikata alkavan toden teolla vuonna 2018.

Pohjalla on jo iso muutos: 2017 oli Instagram-storyjen läpimurron vuosi: niiden käyttö ohitti keväällä Snapchatin, josta Facebook muodon nappasi. Vuorokaudessa katoavat kuvasarjat vastasivat monen tarpeeseen päivittää jotakin henkilökohtaista, mutta niin, että se katoaa.

Vielä isompaa voi olla tulossa, kun yhtiöt etsivät henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen sisällön sopivaa sekoitussuhdetta.

Facebook aloitti lokakuussa yllättäen testin, jossa se poisti kaikki FB-sivujen postaukset käyttäjien uutisvirrasta kuudessa eri maassa ja siirsi ne omaan erilliseen osioonsa. Yksittäisen käyttäjän virrassa ei näissä maissa siis näkynyt firmojen, kauppojen, yhdistysten tai median viestejä lainkaan, ellei näkyvyydestä ollut maksanut Facebookille. Median ja muiden sivujen viestejä saattoi mennä seuraamaan erilliselle välilehdelle, mutta harva meni.

Uutissivustojen Facebookista saama liikenne testissä mukana olleessa Slovakiassa väheni selvästi ja esimerkiksi kansalaisjärjestöt hätääntyivät, kun niiden viestit eivät enää saavuttaneetkaan seuraajia.

Lisää vettä myllyyn löi marraskuun lopussa Snapchat, joka ilmoitti tekevänsä saman. Yhtiö siirsi mediayhtiöiden tarinat omaan osioonsa, erilleen käyttäjien kavereista. “Snapchat erottaa toisistaan sosiaalisen ja median”, yhtiön toimitusjohtaja Evan Spiegel julisti.

Yhtiöiden kannalta yrityksissä työntää uutisia etäämmälle käyttäjien kavereista on tavallaan paljonkin järkeä (kirjoitin aiheesta tuoreeltaan englanniksi täällä).

Facebook, Google ja Twitter ovat ajatuneet ongelmiin sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa palveluissa levinneiden valeuutisten vuoksi. Sama ilmiö toistuu ympäri maailmaa: hallitukset, hallitusten vastustajat ja lähes kaikki muutkin sumuttavat omiaan ja vieraita sumeilematta valeuutisilla Myanmarista Venäjälle ja Turkkiin saakka. Luvassa on palveluja suitsivia lakeja, ja ongelman ytimessä ovat nimenomaan uutiset (kirjoitin tästä laajemmin HS:ssä marraskuussa). Tässä tilanteessa yhtiöiden voisi olla järkevää itsekin alkaa rajoittaa uutisten välittämistä palveluissaan ylipäänsä, pelkää myös Oxfordissa toimivan Reuters-instituutin johtaja Rasmus Kleis Nielsen tuoreessa kirjoituksessaan.

Ratkaisut eivät välttämättä ole näin rajuja: yritykset voivat myös säätää algoritmejaan suosimaan luotettavaa sisältöä (Facebook käyttää jo ulkoa ostamaansa faktantarkistusta sisällön arviointiin, ilmeisesti vaihtelevin tuloksin). Lisäksi yhteisöissä luontevasti omana itsenään toimivat journalistit luovat uudenlaista vuorovaikutusta, joka parhaimmillaan parantaa median asemaa.

Joka tapauksessa 2010-luvun median Facebook-jakoihin perustunut jakelulogiikka on uhattuna. Julkaise-jaa-promoa-ketjun sijasta yleisön luominen ja sitouttaminen muuttuvat monimutkaisemmaksi prosessiksi, joka vaatii uudenlaista otetta sosiaalisesta mediasta sekä oman tuotteen viilaamista. Tähän etenkin maksumuurimediat ovatkin jo ryhtyneet. Jos uutisen asema tai toisaalta kysyntä sosiaalisessa mediassa vähenee, medioiden on sitoutettava käyttäjät omille sivuilleen. Suomessa medioiden omien sivujen asema onkin montaa muuta maata selvästi vahvempi. Silti täälläkin nojataan osin rakennelmaan, jonka kestävyyttä ainakin osa kuluttajista ja myös tuotteen tarjoajat itse näyttävät osin epäilevän.

Siis ennuste: uutisten ja somen suhteessa tapahtuu vuonna 2018 jokin merkittävä muutos.

2. Some vanhenee ja eriytyy lisää

Vaikka ensimmäinen ennustus puhui sosiaalisesta mediasta yleisesti, niin ei oikeastaan pitäisi tehdä. Somen yleisöt kulkevat eri tahtiin ja hakevat “someksi” lasketuista palveluista hyvin erilaisia asioita.

Somen käyttö Suomessa kasvaa yhä, mutta kasvu keskittyy suurimpiin ikäryhmiin. Alla Tilastokeskuksen tiedoista piirretty kuva eri ikäryhmistä somen käyttäjinä vuosilta 2014–2017 (tilasto on päivitetty marraskuun lopussa). Kuvio näyttää, kuinka suuri osa eri ikäryhmistä käyttää somea ainakin viikottain:

Somen käyttö ei nuorimmissa ikäryhmissä oikeastaan voi enää lisääntyä (vaikka TNS loppuvuodesta kertoikin alle 30-vuotiaiden suomalaisten mobiilin netin käytön lisääntyneen viime vuodestakin “huimasti”). Sen sijaan yli 50-vuotiaita käyttäjiä tulee yhä lisää: jouluna sukulaiset ovat luultavasti taas opastaneet joukolla ikäluokkaa vanhempiaan Facebookiin — ja nimenomaan Facebookiin.

Ikärakenteen muutos vaikuttaa paitsi palvelujen ilmapiiriin (mukaan tulee jatkuvasti käyttäjiä, jotka vasta totuttelevat keskusteluun netissä) myös siihen, miten media palveluissa toimii.

Siinä missä Facebook aiemmin on voinut näyttäytyä keinona tavoittaa perinteisten TV-uutisten tai paperilehden lukemista vähentäneitä nuoria, on palvelun käytön kasvu nyt vanhojen mediabrändien vanhempien ydinyleisöjen varassa. Nuoret eivät edelleenkään ole hylänneet Facebookia totaalisesti (käyttötavat tosin vaihtelevat), mutta heidän tavoittamisensa sieltä vaatii enemmän töitä — etenkin, kun samaa ryhmää tavoittelee moni muukin.

Nuorten “ison” somen paikasta kamppailevat yhä Instagram ja Snapchat, vaikka uusia yrittäjiäkin nähdään. Facebook osti vuonna 2017 nopeasti suosiotaan kasvattaneen TBH:n juuri estääkseen bisneksen pettämisen nuorista käsin (yhtiö yritti aikanaan ostaa myös Snapchatin).

Ei kuitenkaan ole selvää, miten tervetulleita mediabrändit näihin palveluihin ovat — ja millä tavoilla. Snapchatin päätös “erottaa sosiaalinen ja media toisistaan” kertoo omaa kieltään muutoksesta.

Toistaiseksi esimerkiksi Instagram-storyt ovat osoittautuneet myös median käytössä toimiviksi tavoittaa nuorempia IG-käyttäjiä. Tämä trendi voi jatkua.

Jos pitäisi veikata, 2018 voi kuitenkin olla myös sisällöllisen eriytymisen aikaa. Yksi mahdollisuus on, että Facebook ja Twitter jäävät “yhteiskunnalliseksi someksi” ja Instagram ja Snapchat joksikin muuksi.

Siis ennustus (kieltämättä helppo): somen eriytyminen jatkuu.

3. Tilausmedia porskuttaa — ja luo uutta jakoa yleisöön

Tilausmaksuja havittelevalle uutismedialle vuosi 2017 on tuonut erinomaisia uutisia. The New York Times kertoo kvartaali kvartaalilta nopeasti kasvavista digitaalisista tilaajamääristä, Suomessa Helsingin Sanomat kertoi syksyllä ylittäneensä 60000 vain digitaalisista sisällöistä maksavan asiakkaan rajapyykin. Omia maksumuurejaan käynnistelevät nyt uusiksi myös maakuntalehdet. Kun kiertää Suomea, moni sanoo samaa: digitaalisissa tilauksissa tapahtuu jotakin.

Uutinen on journalismin kannalta luonnollisesti hyvä: laadukkaista sisällöistä ollaan valmiita maksamaan, ja kaiken lisäksi maksajissa on suhteellisen paljon nuoria, joiden perinteiset mediayhtiöt ovat pelänneet katoavan lopullisesti someen. Erityisen hyvä se on siksi, että isoja mainosrahoja havitteleva digimedia näyttää olevan yhä suuremmissa vaikeuksissa Facebookin ja Googlen edessä: kaksikko vie yhä kasvavan osuuden digitaalisesta mainospotista.

Samalla kannattaa pohtia hetki sitä, miten mediamarkkina verkossa nyt jakautuu.

Suomesta tietoa tilaajista ei laajemmin ole, mutta Yhdysvalloista sitä alkaa tulla. Yhdysvalloista ei kannata vetää johtopäätöksiä siitä, mitä Suomessa tapahtuu, mutta yhden skenaarion maa tarjoaa.

Yhdysvalloissa viime aikoina nähty digitaalinen tilausaalto on linkittynyt vahvasti nimenomaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, tarkalleen ottaen Trumpin vaalivoittoon ja sitä seuranneisiin poliittisiin jännitteisiin. Tämä näkyy tilaajissa: heistä moni on nuoria, mutta nimenomaan Trumpiin reagoivia nuoria, kertoi Politico lokakuussa.

Reuters-instituutin tutkija Nic Newman tiivisti ilmiön Politicon jutussa näin:

“The big boost we saw in subscriptions in the U.S. is driven by people on the left and younger people are more likely to be on the left. That is really a lot of what’s driving it: young people who don’t like Trump who subscribe to news organizations that they see as being a bulwark against him.”

Politiikan lisäksi kyse mediasta maksamisessa on siis identiteetistä ja jonkinlaisesta tuesta instituutiolle, jota haluaa kannattaa. Britanniassa Guardian kertoi vuonna 2017 keränneensä jo merkittäviä tuloja vapaaehtoisilla jäsenmaksuilla, jotka muistuttavat jonkinlaisen aatteellisen järjestön tukemista.

“Turbulentissa ajassa median on määriteltävä arvonsa ja periaatteensa”, kirjoitti lehden päätoimittaja Katharine Viner marraskuussa.

Niinikään Britanniassa popup-henkiseksi tarkoitettu brexit-äänestyksen tulokseen pettyneiden printtilehti The New European porskuttaa yhä.

Tiedonsaanti tai laadukkaan tiedon saanti ovat varmasti tilaussyitä, mutta tietynlaisen tiedon olemassaolo ylipäänsä saattaa olla rinnalla kulkeva motiivi — siis ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kaikkea niistä ei kannata oppia.
Tällä tiellä mediasta näet tulee lähinnä väline osoittaa, että oma maailmankuva on oikea.

Suomessa lähtötilanne on aivan toinen: täällä uutismedia on, toisin kuin anglosaksisessa maailmassa, ollut viime vuosikymmenet yleismediaa, joka ainakin periaatteessa puhuttelee lähtökohtaisesti “koko kansaa”. Vahvoja näkökulmia todennäköisemmin myyntikärjiksi valitaan Suomen ja Ruotsin kaltaisisten maiden mediayhtiöissä konsensushakuinen, kohti jonkinlaista ajatuksellista keskustaa hakeutuva uutismedia, joka (yrittää) ottaa mukaan mahdollisimman monen. Siellä on tilaa erityisesti kokoavalle, selittävälle ja kokonaisuuksia laajasti eri näkökulmista esittelevälle journalismille.

Suomessa identiteettiasemaa rakennetaan politiikan sijasta erityisesti suhteessa valemediaan ja esimerkiksi somen terveystietoon: tilausmedia tarjoaa tosin tässäkin viitepistettä, jonka kautta myös mediaympäristöönsä voi vaikuttaa. Klikkaus on ympäristöteko, joka vaikuttaa myös muihin — ehkä sitä ovat muutkin mediavalinnat.

Yleisön uusjakoon liittyy myös se, mihin suuntaan maksuton uutismedia Facebookin ja Googlen puristuksessa kehittyy. Suomessa käytetyin verkon uutislähde ovat iltapäivälehdet ja erityisesti niiden etusivut. Yle taas on panostanut vahvasti sosiaaliseen mediaan, josta sen ei tarvitse ohjata yleisöjä eteenpäin — toisin kuin kaupallisen median. Tämä sekoitus luultavasti riittää monelle.

Vuoden 2018 suuria kysymyksiä kuitenkin on, miten raha sekoituksen sisällä jaetaan.

Ei siis olisi yllätys, jos Ylen rahoituskuviot nousevat jälleen tavalla tai toisella esille — etenkin, kun julkista rahaa on kaivattu pelastamaan myös STT:tä. MTV:n uutiset sai oman tukipottinsa valtiolta juuri joulun alla. Liikenne- ja viestintäministeri Anne Berner odottelee yliopistoilta kevääksi selvitystä Suomen mediakentän tilasta. Kovin kummoinen ennustus ei ole, että selvityksen valmistumisen jälkeen jotakin alkaa tapahtua.

Koska tavanomainen uutisvirta näyttää joka tapauksessa jäävän ilmaiseksi, alkavat maksulliset journalistiset tuotteet muuttua. Tässä muutoksessa fokus ei nyt ole uutisvirran runsaudessa vaan siinä, millä ilmaisten uutisten virrasta erottaudutaan. Esimerkiksi The New York Times kertoi syksyllä palvelujournalismin (eli lifestyle-aiheiden) olevan tärkeä keino tilaajien pitämisessä tilaajina — ja tähän lehti aikoikin panostaa.

Vuonna 2018 uutismedian on siis helppo ennustaa siirtyvän entistä selkeämmin kohti isoja omia selvityksiä, tutkivaa ja selittävää journalismia ja lifestyle-viritteistä kerrontaa. Positiivinen ennustus voisikin todeta maksumedian kulkevan kohti maailmaa, jossa sisältöä on hieman vähemmän mutta se on parempaa.

4. Some on uusi televisio ja Gutenbergin galaksin paluu

Tarkkanäköinen lukija huomaa, että kaikkien ennusteiden yhteinen nimittäjä on tavalla tai toisella eriytyminen. Yleisöjen, some-kanavien, mediatuotteiden. Yksi iso eriytyminen — ja julkein ennustus — liittyy jakoon siinä, millainen sisällön muoto eri yleisöjä puhuttelee. Väitän, että jako hitaampaan kirjalliseen kulttuuriin ja nopeampaan visuaaliseen (tunne)kulttuuriin on nyt jylläävä keskeinen jako, johon erityisesti maksumedian on pakko ottaa kantaa. Se on myös jakolinja, johon lukukansana itseään pitäneet suomalaiset eivät ole tottuneet.

Perustelut voisi aloittaa kysymällä, millainen ympäristö sosiaalinen media oikeastaan on — ja millainen ympäristö siitä on tulossa. Videon aikakaudesta on puhuttu pitkään, mutta nyt sosiaalinen media näyttää muuttuvan entistä nopeammin omanlaisekseen pienoistelevisioksi. Lyhyiden videoklippien rinnalle sekä Facebook, Google että Twitter kehittelevät omia ohjelmaformaattejaan, joilla ne haluavat sitouttaa ihmiset palveluihin ja imuroida mainosrahaa mainostelevisiolta. Facebook esitteli kesällä Watch-televisiopalvelunsa, joka on Yhdysvalloissa jo oma osionsa sovelluksessa.

Kulttuurinen muutos on kuitenkin potentiaalisesti isompi.

Loppuvuoden kovimpia sovellushittejä oli HQ, noin vartin mittainen globaali suorana lähetettävä juonnettu tietovisa, joka pyörii ainoastaan matkapuhelimissa. Suorassa lähetyksessä mukana olevien pelaajien määrä on kasvanut nopeasti satoihintuhansiin. Jotakin ajasta kertoo se, että kisassa kuhunkin kysymykseen on aikaa vastata 10 sekuntia (vähemmän kuin googlaamiseen kuluu). Välissä vitsaillaan, lopussa joku voittaa rahaa.

Snapin kuvaviestittely tai Instagramin storyt ovat samanlaisen nopeudeltaan äärimmäiseksi viritetyn kuvaviestinnän muotoja. Aikaa prosessoida on sekunteja, sitten tulee seuraava kuva. Välissä otetaan muutama itse.

Museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén todella taisi olla vuonna 2011 enemmän oikeassa kuin tiesikään, kun totesi televisiossa näin: “Takanamme on viisisataa vuotta Gutenbergin galaksia, jossa painettu sana on ollut hegemoninen vallan väline. Nyt seisomme visuaalisen vuosisadan kynnyksellä ja vanha Gutenbergin galaksi horjuu jalkojemme alla.”

Totaalinen käänne tai ei, vaikutukset näkyvät eri tavoilla.

Syksyllä Suomessa käytiin läpi jonkinlainen aikaa kuvaava keskustelu luku- ja kirjoitustaidon tilasta. Alaluokilla kasvaa lapsia, jotka ovat tottuneet viestimään somessa pelkästään kuvilla, videoilla ja ääniviesteillä, HS:n juttu totesi. “Kirjakieli on lapsen ensimmäinen vieras kieli koulussa”, “kokenut helsinkiläis­opettaja” totesi jutussa.

Oli asetelmasta mitä mieltä tahansa, se tuskin poistuu kokonaan. Kuvavetoinen, henkilöitä instituutioiden ja tunteita tai tarinoita tiedon sijaan korostava viestintäympäristö tuskin katoaa.

Nyt jakolinja mediayleisöissä piirretään yleensä “nuorien” ja muiden mediankäyttäjien väliin. Tässä ajattelussa kuva nuorista on usein yksioikoinen: siellä ne somettavat, tubettavat, snäppäävät ja pitäisikö sinne nyt sitten mennä? Tällainen ajattelu päättyy usein jonkinlaiseen karikatyyriin kokonaisista ikäluokista.

Entä jos jakolinja mediatuotteissa piirrettäisiinkin toisin, kirjallisen kulttuurin rajalle?

Se kertoo esimerkiksi miksi perinteisen median tuottamat meemit, selfiet tai emojien käyttö tuntuvat usein irrallisilta: ne kuuluvat toiseen viestintäkulttuuriin. Se selittää myös miksi vaikkapa The New York Timesin ei kannata yrittää kopioida suoraan Buzzfeedin videoita: traditio on toinen ja tuloksena on helposti vain tyylirikko.

Kukaan nuorikaan ihmisenä tuskin kuuluu puhtaasti jompaan kumpaan ryhmään, joita tässä ennustuksen vuoksi hieman väkisin luon. Jotakin median muotokielestä jako kuitenkin kertoo. Ei ole sattumaa, että maailmalla menestyvät uudet maksulliset pienmediat nojaavat nimenomaan pitkään kirjalliseen ilmaisuun.

Vuoden lopun ilmiöitä oli äärikirjallisen New Yorkerin julkaiseman #metoo-aikaan osuneen Cat Person -novellin muuttuminen viraali-ilmiöksi: äärikirjallisesta mediasta tulikin yhtäkkiä somen suosituinta sisältöä.

Kiinnostavasti myös podcastit kiinnittyvät samaan hitaan kerronnan perintöön: vuoden ilmiö oli S-Town, radiodokumentista jonkinlaiseen lyyriseen kerrontaan kurkottava mestariteos. Ei ole sattumaa, että äänikirjatkin menestyivät: Suomessa niiden myynnin kerrottiin kolminkertaistuneen. Kirjallisen kulttuurin journalismin ja pitkään kuunteluun perustuvien podcastien kohdalla on leikkauspiste, jota Suomen journalismikaan ei ole täysin onnistunut hyödyntämään (vaikka alle 35-vuotiaista noin viidennes on niitä kuunnellut).

Erityisesti maksuton media voi pelata molempia pelejä. Erityisen vahvoilla ovat Facebookiin ja muihin nettialustoihin vapaammin nojaavat yleisradioyhtiöt. Vuoden 2017 amerikkalaisia mediailmiöitä oli vaikeuksiin ajautuneiden nettimedioiden “pivot to video” — suomeksi saneeraus, jonka tuloksena panoksia siirrettiin somevideoihin. Videoille voi kyllä ennustaa isoja yleisöjä, mutta rahanhankinta Facebookilta ja Youtubelta voi olla työn takana. Kiinnostavampi kysymys on nyt nousevan maksullisen journalismin kohdalla.

Sen osalta ennustus on oikeastaan kaksiosainen: toisaalta mediat omaksuvat visuaalisen käänteen piirteitä ja tekevät journalismia, jossa kuvaa ja videota käytetään uuden visuaalisen kielen ehdoilla. Toisaalta taas kirjallinen kulttuuri on niille myyntivaltti: pitkä, laadukas teksti paitsi puhuttelee myös tekee selvän eron someympäristöön, joka on leimallisesti ilmainen. Se taas houkuttelee kuluttajia, joille kiinnittyminen kirjalliseen kulttuuriin on jo identiteettikysymyskin. Onko jopa ajankohtaisfiktio New Yorkerin malliin maksumuurin takana seuraava villitys?

Mikä ennustus siis tarkalleen ottaen on? Ehkä se, että vuonna 2018 Gutenbergin galaksi tekee tavalla tai toisella vastaiskun.

5. Bonus: viisi liian spesifiä ennustusta

Loppuun asti jaksaneille edellisten pohjalta viisi spesifiä ennustusta, jotka menevät takuuvarmasti pieleen. Esitän ne silti!

1. Facebook tekee jättiuudistuksen
Yhtiö tekee nimikkosovellukseensa ulkoasu- ja toiminnallisuusuudistuksen, joka korostaa entisestään videota ja kavereiden päivityksiä. Uutisten merkitystä algoritmissa vähennetään, samalla uutisille tehdään oma osio.

2. Yksittäisestä podcastista tulee Suomessa ilmiö
Joku onnistuu lopulta lyömään podcastit valtavirtaan: tekijät voivat löytyä opiskelijoista, näyttelijöistä, kirjailijoista tai muualta perinteisen median ulkopuoleltakin.

3. EU mätkäisee nettiyhtiöille yllätyssääntöjä
Euroopan unionissa on käynnissä useita nettiyhtiöiden ja median suhdettaa liippaavia lakihankkeita. Joku niistä toteutuu odotettua ankarampana: muutos liittyy vihapuheeseen, tekijänoikeuksiin tai molempiin.

4. Yllättävä lehti tekee supertekstin
Jokin lehti, ehkä aikakauslehti, tekee verkkouudistuksen, joka korostaa pitkää tekstiä. Yksittäisestä kirjoituksesta tulee megahitti.

5. Kännykkä on uusi televisio
Ihmetellään, miten ohjelmia ei ennen katsottu Facebookista (tai Snapchatista) ja miten kuva oli vaakatasossa.

--

--

Jussi Pullinen

Visiting professor in journalism (2017–2018) at Tampere Uni, News editor at Helsingin Sanomat. Finland. Digital media, digital news ecosystem and storytelling.