Sinäkin olet tutkija
Tutkimustiedon arvostuksen lasku yhdistetään siihen, että tieteellisen metodin tuottama tieto asetetaan julkisessa keskustelussa yhä useammin samalle tasolle kokemuksien kanssa. Oikeastaan, juuri tämä vastakkainasettelu luo ongelmia. Ei nimittäin ole kahta kilpailevaa tapaa rakentaa luotettavaa tietoa. Ihminen rakentaa tietoa aina tieteellisen metodin kautta. Joskus hyvin, joskus huonosti.
Tieteellinen metodi on ihmisen koko lajinkehityksen ajan hioutunut, itseään korjaava, luova ongelmanratkaisumenetelmä. Sen tuloksena saadaan luotettavaa tietoa. Luotettavan tiedon avulla voidaan paremmin ymmärtää maailmaa ja luoda ratkaisuja, jotka siinä toimivat. Hyvä tiedonrakennus perustuu sellaisiin ajatteluntaitoihin, joita jokainen meistä luontaisesti käyttää yrittäessään ymmärtää ja selittää maailmaa, kuten havainnointi, hypoteesien rakentaminen ja testaus, toisten tuottamaan tietoon perehtyminen ja tiedon kyseenalaistaminen. Tieteellistä metodia ei sovelleta vain yliopistossa. Menetelmä kuuluu kaikille, ja kuka tahansa voi sitä hyödyntää.
Ehkä kannattaisikin lopettaa tieteestä puhuminen arkiajattelusta erillisenä asiana, tai vaihtoehtoisena tiedonrakennuksen menetelmänä. Tieteellinen metodi on ainoa tiedonrakennuksen menetelmä. Voisiko tämän asian suora viestiminen olla keino vähentää epä-älyllisyyden ihannointia? Jos vaikkapa television keskusteluohjelmissa sanottaisiin suoraan, että tänään maailman toiminnasta meille esittävät väitteitä ihminen, joka on rakentanut tietoa siitä hyvin ja ihminen, joka on rakentanut tietoa siitä huonosti? Tai, kun poliittisia päätöksiä tehtäisiin mutulla uutisoitaisiin, että ministerit ovat tänään tehneet puutteelliseen ja laiskaan tiedonrakennukseen pohjautuvia, jokaisen kansalaisen elämään suoraan vaikuttavia ratkaisuja?
Aina ei tietenkään kannata rakentaa luotettavaa tietoa. Se on paljon aikaa ja energiaa vievää puuhaa. Jos kokemus on tärkeä, ei sillä tarvitse olla mitään tekemistä tiedonrakennuksen kanssa. Voi vaikkapa kokea todella merkityksellisenä muiston kalareissusta edesmenneen isän kanssa, pysäyttävästä kauneuden kokemuksesta auringon noustessa ja pikkuhiljaa värjätessä sileän tummansinisen merenpinnan syvänoransseilla sävyillä, vaikka tietää millä tavoin aivojen muistijärjestelmät toimivat. Tai kuinka yleisiä valemuistot ovat.
Havainto tai kokemus voi siis olla ihmiselle mittaamattoman arvokas, mutta ei kuitenkaan ole vielä hyvää tietoa. Jos on kiinnostunut tiedosta ja erityisesti jaetusta totuudesta, pitäisi nähdä hieman enemmän vaivaa, esimerkiksi perehtymällä aiemmin hyvin luotuun tietoon tai etsimällä vaihtoehtoisia selitysmalleja sille, johon on oman kokemuksen myötä päätynyt. Esimerkiksi, vaikka on ylivoimaisen paljon näyttöä siitä, että homeopatia ei toimi, miksi koen että kohdallani siitä on apua? Onko kyse siitä, että suhteeni hoitajaani on hyvä ja sen aiheuttaman mielialan kohentumisen myötä myös oireeni lievittyvät? Onko kyse sattumasta tai spontaanista parantumisesta? Voisinko saada samaa jostain muualta ilman, että minun täytyy käyttää satoja euroja homeopaattisiin lääkkeisiin, jotka ovat vettä? Vai pystynkö elämään siten, että samaan aikaan hyväksyn sekä tieteen osoittaman, jaetun totuuden, että oman kokemukseni merkityksellisyyden?
Jos oma kokemus on ristiriidassa hyvin luodun tiedon kanssa, tarvitaan ennen kaikkea ristiriitojen sietokykyä, ei luotettavan tiedon tai kokemuksen arvon hylkäämistä.
Kyse ei siis ole joko-tai-tilanteesta. Ei ole kilpailevia näkemyksiä, tarinoita tai selitysmalleja, vaan hyvää tai huonoa tiedonrakennusta, viitseliäisyyttä tai laiskuutta. Aina ei ole tarpeen rakentaa luotettavaa tietoa. Asiat ovat usein arvokkaita siitä riippumatta. Joskus paras tapa koskettaa ihmisiä on toimia kokemuksen tasolla. Jos kuitenkin haluaa väittää jotain jaetusta totuudesta, rakentaa tässä maailmassa toimivia ratkaisuja, tai vaikkapa tehdä hyviä poliittisia päätöksiä, kannattaa soveltaa tieteellistä metodia ja olla perillä siitä miten maailma näyttäisi tämän hetken luotettavimman tiedon valossa toimivan.
