Rakkauskirje tieteelle ja siitä tunteella puhumiselle

Puhe Suomalaisen Tiedeakatemian Rohkeus olla hiljaa -paneelissa, jossa keskusteltiin tieteestä ja tiedeviestinnästä.

Hyvä yleisö,

minusta tiede on kaunis keksintö.

—

Tieteen avulla voimme oppia uutta ja parhaiten ymmärtää sitä, mikä tässä yksinäisessä elämässä on jaettua.

Tieteen avulla voimme rakentaa ongelmiin sellaisia ratkaisuja, jotka jaetussa todellisuudessamme oikeasti toimivat.

Tieteen avulla voimme löytää totuuden, tai ainakin jotain hyvin läheltä liippaavaa, siitä, mitä, missä, milloin ja miksi me olemme.

—

Tiede on syntynyt ihmisestä. Se on inhimillisen luovuuden, uteliaisuuden, epäileväisyyden ja sinnikkyyden yhdistelmä.

Tiede on ihmisten. Kaikki ihmiset tekevät tiedettä, vaikka eivät sitä ehkä huomaakaan: tehdessään havaintoja ympäristöstään ja itsestään, muodostaessaan oletuksia, ja testatessaan näitä oletuksia, kaikki ihmiset toistavat tieteen metodin ytimessä olevaa ajatuskulkua.

Tiede on ikiaikainen. Vaikka kaikki sen tuottama tieto tuhoutuisi, olisi tieteen siemen silti edelleen olemassa ajattelussamme.

—

Tiede on kuitenkin hauras. Tieteellinen metodi ja sen synnyttämä tieto nimittäin kehittyvät vain, jos ne elävät ihmistenvälisessä vuorovaikutuksessa.

Tuntuu, että nykyään yhä harvemmin tieteelle on ihmismielissä ja vuorovaikutuksessa tilaa. Tuntuu siltä, että tieto ei hetkauta. Muut asiat ovat arvokkaampia.

Tiedonrakentamisen sijaan arvostetaan ehkä enemmän varmuutta, oikeassa olemista, oman joukon hyväksyntää.

Tieteellä on siis vihollisia. Näitä ovat pelko, epävarmuus, merkityksettömyys ja välinpitämättömyys.

—

Tutkiminen, eli tiedon rakentaminen tieteellisen menetelmän avulla, ja tiedeviestintä ovat kaksi eri asiaa.

Osin samat, osin erilaiset inhimilliset ominaisuudet ja kyvyt auttavat onnistumista tieteen teossa ja tiedeviestinnässä.

Hyvä tiedonrakentaminen edellyttää syvällistä perehtyneisyyttä, ongelmanratkaisukykyä, nopeaa oppimista, epävarmuuden sietokykyä, pohdintaa, pitkäjänteisyyttä, tarkkuutta, rohkeutta, luovuutta ja kykyä osallistua kansainvälisen tutkijayhteisön vuorovaikutukseen.

Hyvä tiedeviestintä edellyttää niin ikään perehtyneisyyttä, tarkkuutta, rohkeutta ja luovuutta, mutta myös kykyä puhua tieteestä tunteella, ja kykyä löytää tapoja, joilla tiede voisi koskettaa muitakin kuin tutkijoita.

—

On outoa ajatella, että yhdessä tutkijassa pitäisi olla taitoja kaikkeen tähän.

Koska ihminen on yksin vajavainen, tehdään tutkimusta toisten kanssa. Yhdessä ajatellen voidaan torjua ajattelun vinoumia ja paikata toisten virheitä.

Tiedeviestintää puolestaan tehdään näennäisesti yksin. Yhtä tutkijaa haastatellaan, yhden tutkijan ääni kuuluu. Tiedeviestinnässä esiin tulee ihminen, jolla on näkökulma ja tarina. Tiedeviestijä on inhimillinen rajapinta tiedon ja kuulijan välillä.

—

Jotkut tutkijat eivät pidä tiedeviestinnästä. He ajattelevat, että tieteen popularisointi vähentää sen arvoa. He kenties pelkäävät tieteen karnevalisointia.

Joitain tutkijoita tiedeviestintä ei vain kiinnosta.

Oli syy mikä tahansa, mielestäni ei ole mitään syytä vaatia, että kaikki tutkijat tekisivät tiedeviestintää, tai että medianäkyvyys olisi tarpeellista kaikelle tutkimukselle.

—

Sitä mieltä kuitenkin olen, että tiedeviestintää tarvittaisiin enemmän.

Ihmiset nimittäin puhuvat niistä asioista, jotka koskettavat ja ihmiset puolustavat sitä, mikä tuntuu tärkeältä.

Tiede ei tunnu tärkeältä, ellei se kosketa. Ja sitä vahvempi siitä tulee, mitä useampaa se liippaa läheltä.

—

Meidän pitäisi osata kertoa laajemmin, miten tiede toimii, miksi se tarvitsee ihmistä ja miksi ihminen tarvitsee sitä.

Koskettava, kiinnostava, jopa räikeä tiedeviestintä voi toimia syvällisen, pohtivan ja vetäytyvän tieteenteon puolustajana yhteiskunnassa.

Jos tiede koetaan yhteiseksi asiaksi, mahdollisuuksia monenkaltaiseen tieteen tekemiseen syntyy yhteiskunnassa enemmän.