Mestarin haamut

Muhammad Ali kuoli perjantain ja lauantain välisenä yönä 74-vuotiaana. Hän oli kaikkien aikojen paras nyrkkeilijä, ihmisoikeusaktivisti, viihdyttäjä, hyväntekijä ja sanaseppo.

Ali ei kuitenkaan ollut kuuluisimpien sanojensa tehtailija.

Vuonna 2005 menehtynyt runoilija/koomikko Gary Belkin oli lavarunouden/spoken wordin klassikon, I Am The Greatest-albumin takana.

Ilmestymisvuotenaan 1963 Belkinin nimi luki tuottajien, eikä sanoittajien kohdalla. Kului 36 vuotta ennen kuin Belkin sai vihdoin nimensä oikeaan kohtaan. Lakiriidoista ja rojaltien viivyttämisestä huolimatta välit Aliin pysyivät kunnossa loppuun saakka.

Häntä raastoi kuitenkin kirjallisuuspiirien — David Remnickin, joka kirjoitti elämäkerran Alista— halu uudelleenkirjoittaa historiaa ja unohtaa Belkinin työpanos. Kirjallisuuspiirit kyllä siteerasivat Alin runoja, mutteivät myyttiä rakentaessaan halunneet ottaa selville taustoja. Totuuden iskiessä silmille he kieltäytyivät levittämästä sitä lukijoilleen.

“Kirjoittajien on syytäkin pysyä taka-alalla, se on osa työtäni,” Belkin sanoi New York Pressille vuonna 2002. “Ainoa halveksimani asia on lukeneiston itseriittoisuus. En välittänyt, kun Ali kertoi kirjoittaneensa runoni. Välitän, kun [aikakauslehti New Yorkerin päätoimittaja] David Remnick sanoo, etten ole olemassa.”

Toinen Alia runsaasti avustanut kirjailija oli Richard Durham, joka toimi 60-luvulla Muhammad Speaksin, Nation of Islamin sanomalehden toimittajana. Lehdessä työskentely johti tapaamaan entisen Cassius Clayn ja mies päätyi lopulta omaelämäkerran unohdetuksi toiseksi kirjoittajaksi.

Durham matkusti tarinan mukaan Ali kanssa kuuden vuoden ajan, jotta hän oppi tuntemaan mystisen ikonin perusteellisesti ja luomaan jokapäiväisistä kokemuksista — jos nyt maailman kuuluisimman miehen kokemukset voivat olla “jokapäiväisiä” — mielenkiintoisia, filmaattisia paloja tarinankerrontaa.

Se ei voinut tulla yllätyksenä, sillä Durham oli myös radio- ja tv-käsikirjoittaja, Ali-reissujen aikaan suositun tv-sarjan The Lone Rangerin teossa mukanakin. Mutta Alin sanojen ja tekojen vangitseminen omaelämäkertaan oli niin vakuuttavaa , että lukiessa on vaikea erottaa, mistä alkaa Durhamin kädenjälki ja mihin päättyy Muhammedin.

“Richard Durham on tehnyt ammattimaisen työn saadessaan Mestarin tyylin ja äänensävyn paperille”, kirjoitti Ishmael Reed vuoden 1975 New York Timesin arviossaan. Kieltämättä.

Tämän ei ollut tarkoitus vähätellä Alin perintöä, vaan pikemminkin huomauttaa, että suuruus — tapahtui se sitten kehässä tai haastattelussa — on usein enemmänkin yhteistyön kuin yliluonnolliselta näyttäytyvän yksilön tulos.