AVOIN KIRJE YLEISRADION JOHDOLLE JA A-STUDION TUOTANTOTIIMILLE

Pelosta ja toivosta

Tämän vuoksi emme voineet tulla keskustelemaan A-Studioon 4.9.2015

Maailmassa on kaksi vahvaa asiaa: pelko ja toivo. Tällä hetkellä tuntuu, että meitä kaikkia koko maailmassa pelottaa paljon. Toivon ja epätoivon raja Euroopassa on hauras, mutta vielä hauraampi se on Lähi-idässä. Ja traagisesti niiden rajalla se on kaikkein haurain, harmain. Se on pelottavaa. Toisinaan toivon ja pelon rajaa ei näy, se on häilyvä, laveerattu. En meinaa ajoittain enää tunnistaa, toivonko vai pelkäänkö. Ja silti haluan toivoa, en pelätä. Mitä sinä olet pelännyt viime päivinä? Oletko jaksanut toivoa?

Minä, Marjaana, sain Kallion seurakunnan pastorina kutsun tämäniltaiseen A-Studioon. Aihe oli kiinnostava: millaisia uhkia, mahdollisuuksia, rikkauksia ja ongelmakohtia on siinä, kun ihmiset nyt eri puolilla Suomea majoittavat turvapaikanhakijoita kodeissaan tai harkitsevat sitä. Tarkoitus oli pohtia eri toimijoiden rooleja, niiden risteyskohtia ja sitä, mitä meidän pitäisi tehdä.

Aihe kuitenkin vaihtui lennosta, eikä asiasta ilmoitettu minulle haastateltavana mitään. Asia selvisi, kun etsin muiden vieraiden taustoja Googlesta. Huomasin, että heidän pelkonsa ja toivonsa olivat johtaneet heidät erilaisten kysymysten äärelle kuin omat pelkoni minut. He eivät olleet kiinnostuneita siitä, mihin täällä olevat ja tänne väistämättä tulevat turvapaikanhakijat sijoittuvat. He keskittyivät vastustamaan vastaanottokeskuksia. Alkoi tuntua, että keskustelun kysymys oli vaihtunut. Se oli ennen: mitä voimme tehdä? Uusi kysymys oli: pitääkö jotakin tehdä?

Marjaanan kieltäydyttyä minua, Mirkaa, pyydettiin ruohonjuuritason toimijana ja kotimajoitusasiaa aktiivisesti eteenpäin vieneenä kansalaisena ohjelmaan mukaan. Kieltäydyin samoista syistä kuin Marjaana. Puhuin toimittajan kanssa puhelimessa ja sain kuulla, että asetelma oli edelleen sama. Päätin, etten mene keskusteluun, sillä se olisi ollut tekona moraaliton minulta. On rasistinen valinta mennä tuollaiseen keskusteluun. Silloin minä sanon, että ”juuri tästä pitää keskustella”. Ei pidä. Ei pidä keskittyä meihin, jotka kutsutaan studioon, vaan heihin, joilla ei ole kattoa päänsä päällä.

En ymmärrä asetelmaa, jossa valkoihoiset kantasuomalaiset, eli me, jotka tässä maailmantilanteessa saimme lotossa seitsemän oikein ja lisänumeron vaikkemme edes lotonneet, keräännymme televisioon ja journalisti laittaa meidät kilpailemaan siitä, kuka meistä on uhri, marttyyri, sankari tai radikaali. Meistä kukaan ei ole uhri. Uhrit ovat Välimeren pohjassa. Me olemme kaikki samalla puolella: meillä kävi tuuri.

Se, että meillä kävi tuuri, ei tarkoita etteikö meitä kaikkia pelottaisi. Tahtoisimme panna maapallon hetkeksi tauolle, kaiken elämän pauselle. Yhtä pelottaa Välimerellä: hukkuuko lapseni vai jaksanko pidellä hänestä kiinni? Toista pelottaa Suomessa: tuleeko Lähi-idän väkivaltainen konflikti nyt minun maahani? Kolmatta pelottaa kaiken kaoottisuus ja oma kykenemättömyys vaikuttaa asioihin: hän toivoo, ettei sekoa ahdistuksesta. Eräs pelkää, ettei näe enää koskaan pakolaisleirillä kadonnutta äitiään. Yhtä pelottaa, osaako sanoa mitään uusille, ihan vieraan näköisille naapureille. Toinen pelkää, että kamalat Karjalan evakkomatkan muistot palaavat nyt uniin. Jotakuta pelottaa, että oma uskonto tulee sotatuksi: maalaako radikalismi sen väkivaltaisin ottein. Mutta eniten pelottaa heitä, jotka joutuvat kokemaan kaikkein suurimman pelon: Kuolenko minä? Kuoleeko lapseni?

Haluan sulkea silmäni ja sanoa: seis. Mutta niin ei voi tehdä. Se keskustelu meni jo. En ehtinyt vastata siihen, pitäisikö meidän auttaa. Nyt on vain kysymys: miten autamme?

Tässä tilanteessa Yleisradio oli vastuullisena ja merkittävänä yhteiskunnallisena toimijana rakentanut tuhansista vaihtoehtoisista haastateltavista mielestämme vastuuttoman asetelman. Ensinnäkään neljän hengen keskustelussa kotimajoituksesta ei aiottu kuulla häntä, jonka elämää asia eniten koskee eli turvapaikanhakijaa itseään. Toisekseen keskusteluasetelma oli käsittämätön. Meidän allekirjoittaneiden lisäksi olisi mukana ollut yksi ”puolustaja”, joka on majoittanut turvapaikanhakijaperheen kotonaan ja kaksi ”vastustajaa”. He eivät tahdo muunmaalaisia, tavallisia ihmisiä kotikaupunkiinsa, vaikka näillä olisi hätä. Heistä on väärin, että me suomalaiset kärsimme taloudellisesti siitä, että toisten ihmisoikeuksia toteutetaan.

Sitten etsitään ”keskitietä”. Tällainen oli teidän journalistinen vastuunkantonne ja valintanne. Se on surullista. Olette tehneet voimakkaan päätöksen: pelosta, epävarmuudesta ja kylmästä päättelystä nousevaa rasistista retoriikkaa saa käyttää Yleisradion prime time -lähetyksessä. Rakentavan väittelyn ja tuloksellisen keskustelun sijaan päätitte kutsua studioon ihmisiä, jotka eivät olisi puhuneet edes samasta aiheesta. Halusitte asettaa meidät tavalliset ihmiset toisiamme vastaan.

Mutta meidän ajatuksemme ei edusta ääripäätä. Meidän kantamme on, että ihmisen on parempi olla, jos hänen perheensä on hengissä eikä kuollut. Meidän kantamme on, että kylmällä ilmalla on parempi nukkua sisällä kuin ulkona. Eikö se ole tavallista maalaisjärkeä, normaalia? Emmekö elä todella huolestuttavia aikoja, jos julkisen viestimen mielestä on jonkinlainen ”mielipide”, että kärsimys täytyy kohdata ja kärsivää pitää auttaa? Kuinka meistä kahdesta tavallisesta: Rossossa syövästä, telkkua sohvalla katselevasta savolaisesta luterilaisesta ja koiran kanssa lenkkeilevästä parisuhteesta haaveilevasta lestadiolaisesta opiskelijasta on tullut median asetelmissa radikaaleja ääri-ihmisiä? Miksi te maalaatte kaikki suomalaiset, ne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset, jotka nyt ottavat meihin yhteyttä ja haluavat antaa kotinsa, talonsa, seurakuntasalinsa ja kesämökkinsä ”ääripääksi” tai ”vastakohdaksi”? Mille?

Turvapaikan hakemisesta ja myöntämisestä määrätään kansainvälisillä sopimuksilla ja laeilla. Suomi on niihin sivistysvaltiona sitoutunut. Oman ja toisten hengen suojeleminen on puolestaan ihmisoikeus. Se ei ole ääripää. Suomen perustuslakivaliokunta on todennut, että turvapaikanhakijoiden materiaalisen tuen vähentäminen tässä tilanteessa, jossa maailmassa nyt ollaan, ei olisi enää perustuslain mukaista.

Turvapaikanhakijat ovat jo täällä ja lisää tulee, se on varmaa. Kukaan meistä ei halua sitä. Ei yksikään suomalainen, ei yksikään meistä neljästä kutsutusta keskustelijasta. Me tahtoisimme, ettei sellaista sotaa olisi, jonka vuoksi ihmisten täytyy jättää kotinsa. Mutta he ovat nyt meidän luonamme ja kysyvät: “mihin me menemme?” Se ei ole arvokysymys, vaan hyvin konkreettinen ja käytännöllinen ongelma, joka on ratkaistava pian. Sen sijaan, että käyttäisimme nuo arvokkaat minuutit lähetyksestänne siitä keskustelemiseen, miten tekisimme sen, te päätätte käyttää ne niin, että sallitte rasistisen keskustelun. Miksi? Onko se vastuullista journalismia?
Emme katso kohti keskustelemaan kutsuttuja ihmisiä, vaan kysymme teiltä, Suomen Yleisradion johto, miksi valitsette näin? On rasistinen teko paitsi puhua, myös hyväksyä keskusteluja, joissa rasistista retoriikkaa voi viljellä joko sanallisesti tai kuvailemalla rasistista toimintaa. Tämän vuoksi emme voineet tulla lähetykseen.

Mikä sitten olisi ollut parempi vaihtoehto? Hiljentää muut kuin he, jotka ajattelevat ”samalla tavalla” kuin Mirka ja Marjaana? Ei. Paras vaihtoehto olisi ollut, että meiltä neljältä olisi kysytty: mikä sinua pelottaa tänään? Jos me kaikki neljä olisimme uskaltaneet avata sydämemme ja kertoa peloistamme, olisimme voineet sanoa, että on kamalaa katsoa sivusta. Tai että on kamalaa olla katsomatta. Mutta vielä tuhannesti suurempi pelko on jossakin muualla. Se on pakolaisleireillä, merellä, metsissä, kuolemanjuoksussa.

Meistä pakolaispolitiikan tulisi olla hallittua: meidän tulisi uskaltaa nyt katsoa hallitusti ja yhdessä kohti pelkojamme. Kohdata ne ja sitten valita. Joko annamme niille sijan, tai sitoudumme toivoon. Me olemme kukin yhden ihmisen verran vastuussa. Emme maailman puolesta, mutta itsemme puolesta. Koko maailmaa ei voi muuttaa. Mutta me itse voimme muuttua: ahneudesta voi parantua. Rasismi meissä voi vähetä. Me voimme auttaa toisiamme pelosta pois.

Kun maailma meinaa mennä rikki, valtaa epätoivo. Ihmiset tulevat luoksemme sota-alueilta, jotka ovat tehneet heidän sieluilleen ja ruumiilleen pahaa, heidän henkiset ja fyysiset voimansa ovat lähes loppu. Monet heistä ovat rikki. Monet meistä ovat rikki. Kun maailma meinaa mennä rikki, ja tietoa tunkee joka tuutista koko ajan, on valittava: toivo tai pelko. Kumpaan minä tartun, kun en saa kummastakaan enää selvää? Me valitsemme toivon. Siksi tänä iltana emme istuneet televisiostudiossa, vaan kirkossa. Ja kun me kaikki polvistuimme ehtoolliselle, me kaikki erilaiset ihmiset, meillä oli pienen hetken ajan häivähdys toivosta.

Sanomme kumpikin omalla äänellämme: Minä valitsen toivon. Se on vaikeaa. Autathan sinä minua? Minä lupaan auttaa sinua. Valitaan toivo, valitaan se yhdessä.

Voimaa tärkeään työhönne.

Lämmöllä,

Marjaana Toiviainen
Pastori, Kallion seurakunta
Evakkojen lapsenlapsi
Helsinki

Mirka Seppälä
Opiskelija, vapaa kirjoittaja ja kuvittaja
Pohjois-Karjala