Puhutaanpa partituurista, osa 1

Partituuriin, tuohon säveltäjän ajatusten tallennusvälineeseen, kannattaa suhtautua sen vaatimalla kunnioituksella. Tasapainoisesti taitettu partituuri voi olla todellista silmäkarkkia. Kun malttaa satsata vielä tiettyjen perusasioiden kuntoon laittamiseen, palvelee partsikka esittäjiä — ja esitystä suunnittelevia—monipuolisena työkaluna.

“Yllättävän moni hyväkin säveltäjä aliarvioi materiaalin merkityksen tärkeimpänä kontaktina muusikoiden kanssa.” — kapellimestari Susanna Mälkki

Aiemmassa kirjoituksessa on todettu entisaikojen partituurikansien olevan parhaimmillaan hienoja taideteoksia. Nykyään lähestymistapa on enemmän käytännönläheinen: jos kuvituksen lisääminen on paikallaan, sellainen saatetaan laittaa, muuten mennään lähinnä perusfonteilla. Onpa tietyillä kustantamoilla omat standardikantensa. Ne tuovat pitkän perinteen tuulahduksen modernimmankin sävelteoksen julkaisuun.

Edition Peters, Boosey & Hawkes, Breitkopf & Härtel

Kun partituurin avaa, tulee ensimmäisenä vastaan nimiösivu, eli ensimmäinen tekstisivu. Se kertoo teoksen perustiedot ytimekkäästi. Säveltäjän nimi, teoksen nimi, lisämääre(et) jne. sekä mahdolliset revisiotiedot yms. esitetään nimiösivulla.

Teoksesta kertomisen kieli kannattaa valita heti alussa ja pitäytyä siinä. On toki tilanteita, joissa baabelin tornin mieleen tuovalla kielten sekamelskalla on paikkansa, mutta useimmiten yksi kieli on parempi.

Mitä tarkemmin tiedot partituurissa antaa, sen helpompi esittäjien on saada tietoonsa tietyt keskeiset seikat.

Mikäli teos on revisoitu, kannattaa tieto siitä laittaa nimiösivulle. Mikäli teoksesta on rinnakkaisia versioita, kannattaa etenkin tuo versiotieto merkitä nimiösivulle vallan erinomaisen yksiselitteisellä tavalla. Mikään ei ole tuskallisempaa kuin huomata orkesteriharjoitusten alkaessa, että nytpä onkin väärä versio lavalla. Sellaistakin tiedetään sattuneen.

Mikäli teos vielä elää, mutta on jo päätynyt esityskäyttöön, myös partituurin painamisen/ tulostamisen päivämäärän voi merkitä nimiösivulle.

Vauhdilla toimivissa ammattiorkestereissa partituuri on usein primääri tiedon lähde, jonka perusteella suuri pyörä lähtee pyörimään — jos on lähteäkseen. Siitä katsotaan monet käytännön seikat, kuten

• teoksen kesto (osana konserttikokonaisuutta)
• teoksen osat (käsiohjelmaa varten)
• mahdolliset teoksen omistukset tai muut huomionarvoisat seikat (viestintä, käsiohjelma)
• soitinkokoonpano (soittajien määrä) + sivusoittimet (ketkä nakitetaan lavalle)
• lyömäsoitintarpeet (mitä pitää kaivaa soitinvarastosta, pitääkö joitain soittimia vuokrata tai haalia romulavoilta)
• mahdolliset erikoiset lava-asettelut (orkesterijärjestäjien iloksi)
• Teoksen kantaesitystieto ja -ajankohta (jos esitetty aiemmin)
• Kustantajatieto, mikäli teos on kustannettu (nuotistolle, esitysmateriaalin tilaamista varten)

Alla (tilankäyttösyistä) kahteen palstaan jaettu esimerkki-malli siitä, kuinka tietyt asiat on partituurissa mahdollista esittää. Tällaisen tiedon paikka on nimiösivun jälkeen, eli ns. copyright-sivulla, ja/tai sitä seuraavilla yleisillä selityssivuilla.

(Yllä olevassa esimerkissä on ESIMERKIN VUOKSI käytetty kahta eri kieltä.)

• Teoksen osat: mikäli teos jakautuu osiin, on syytä listata osien nimet, mahdolliset tempotkin. Kohteliasta on myös antaa osan alun sivunumero.
• Kokonaisuuden kesto. Jos osien kesto on tiedossa, sen tiedon lisäämisestä tuskin kukaan pahastuu.
• Teoksen kokoonpano ja sivusoittimet, transponoivien soitinten kohdalta myös transpositio (Clarinet in B-flat, Horn in F, Trumpet in C / Clarinetto in Sib [Si bemolle], Corno in Fa, Tromba in Do).
• Timpani & lyömäsoittimet = kaksi eri sektiota
• Lyömäsoittimien kohdalla on syytä listata kaikki tarvittavat soittimet. Vaikka soittimet olisi listattu stemmassa, niin on erittäin hyödyllistä pystyä lukemaan sama tieto myös partituurissa. Useinhan partituuria tutkittaessa pähkäillään, onko teos esitettävissä vai ei. Ei siinä vaiheessa vielä stemmoja kaivata. Tietoa kylläkin.
• Vielä lyömäsoittimista: Orkestereissa todellisuus on sellainen, että säveltäjän [/sovittajan/orkestroijan] etukäteen mahdollisesti ajattelemista soittajakohtaisista lyömäsoitinjaoista poiketaan usein, jopa lähes aina. Tämä johtuu siitä, että konsertissa esitetään pääsääntöisesti useampi kuin yksi teos, ja tämä konserttikokonaisuus kaikkine lyömäsoitintarpeineen ja -vaatimuksineen määrittelee usein esim. soitinten paikat. Myös soittajakohtaisia eroja on. Yksi loistaa malleteissa, kun taas toinen on ekspertti loihtimaan triangelista sensuelleja sävyjä. Lyömäsoitinasioissa lyömäsoittajat ovat parhaita asiantuntijoita.
• Jos kosketinsoittaja pääsee/joutuu hapuilemaan teoksessa useampaakin soitinta, on ne kaikki listattava. Mikäli kyseessä on syntetisaattori tai esim. joku tietty kosketinsoitin (esim. Wurlizer Electric Piano), merkki ja malli pitää ilmoittaa, tietenkin.
• Mikäli jousisektion soittajien luukumäärä on tarkoin määritelty (esim. juuri 5–4–3–2–2), tämä pitää kirjoittaa jousien kohdalle instrumenttilistaan. Jos teoksen toteuttamista ajatellen on tietty minimi- tai maksimi-jousisoittajamäärä, pitää sekin kirjoittaa auki (min. 5–4–3–2–2 / max. 16–14–12–10–8).
• Hyvä tapa on myös määritellä onko ao. listan jousisoittajamäärä soittajien määrä vai pulttien määrä. Suuremmista luvuista sen voi päätellä, mutta pienemmissä numeraaleissa voi olla tulkinnanvaraisuutta. Sitähän emme halua. Haluamme antaa yksiselitteistä tietoa.
• Yksiselitteistä tietoa tarvitaan myös jousidiviseistä. Jos vaikkapa ykkösviulut on jaettu neljään osaan, on syytä kertoa kuinka tuo jako tapahtuu. Vaihtoehtojahan on monia, ja säveltäjällä saattaa olla tarkka ajatus siitä, kuinka jako pitää tehdä (soittajakohtaisesti, pulttikohtaisesti, sekoittaen, mitä näitä nyt on…). Divisit kannattaa nimetä pikemminkin aakkosin, kuin numeroin: Viulu I: A (B, C, D) on parempi kuin Viulu I: 1, joka perinteisesti viittaa sektion pultin numeroon.
• Jos päällä on ns. vaikea tapaus, eli live-äänenmuokkausta, kaiuttimia, äänimanipulaatiota tai peräti kankaalle projisoitavia kuvia, on tekniset tiedot laitteiden merkkien, mallien ja softien ja kaiken teknisen nippelitiedon osalta syytä kirjoittaa auki yksityiskohtaisesti ja yksiselitteisesti. Jos tilanne elää, voi tuon osion siirtää myös nettiin ja päivittää siellä olevaa dokumenttia. Partituurissa riittää tuolloin linkin antaminen tiedon lähteelle. Hyvä esimerkki tästä on John Adamsin teosten teknisten tarpeiden lista.

Yksikertaisimmillaan tietosivu voi olla kuten Salosen Wing on Wing -teoksessa. Pedanttisesta monipuolisuudesta käyköön esimerkkinä tanskalaisen Niels Rosing-Schow’n I Giardini dietro la città ja elektroniikkaa käyttävän teoksen partituurista Saariahon Circle Map.

Soitinsektioiden merkitsemisessä on kahta koulukuntaa. Toisen mukaan soittajien määrä annetaan numeraalina, toisessa listataan jokainen soittaja omalle rivilleen. Tärkeintä on se, että partituuria havainnoivalle käy yksiselitteisesti ilmi se, kuinka monta soittajaa tarvitaan:

• 3 flutes
  vs.
  Flute 1
  Flute 2
  Flute 3
• 3 flutes (II doubling piccolo, III=alto flute)
  vs.
  Flute 1
  Flute 2 (doubling piccolo)
  Alto Flute

Saisiko olla jotain muuta?

Mikäli teoksesta on kirjoitettu pieni luonnehdinta, eli teosesittely, se kannattaa ilman muuta lisätä nuottisivuja edeltäville sivuille. Niinikään vokaaliteoksen ollessa kyseessä laulettava teksti on syytä painaa sivulle kokonaisuudessaan. Nuotinpiirtäjän eli kopistin nimen voi mainita alkutiedoissa, jos sellaista on käyttänyt, samoin kantaesityksen ajankohdan ja paikan, jos on päässyt käymään niin onnellisesti, että teos on esitetty. Huono ajatus ei ole myöskään laittaa mainintaa siitä, mistä esitysmateriaalin saa hankittua.

Lienee itsestään selvää, että erikoiset ja/tai muuten selvitystä vaativat notaatiomerkinnät sijoitetaan partituurin alkusivuille. Vastaanottajan ymmärrystä ja hahmotuskykyä ei voi koskaan aliarvioida liikaa. Mitä seikkaperäisempi selvitys, sen parempi.
(Ja se urbaani legenda nykymusiikkikappaleesta, jossa yhtä nuottisivua alustettiin viiden sivun selityksellä, on täysin totta. Tämä meidän notaatiojärjestelmämme on niin kovin vajavainen ja ah niin summittainen.)

Partituuriasioissa mennään alkusivuja syvemmälle sarjan tulevissa osissa. Laitetaan tähän loppuun kuitenkin tiiseri: partituurin nuottiosion ensimmäisellä sivun elementit. Vai olisiko tämä peräti cliffhanger? No ei sentään. Don’t hold your breath!

Jos on kyse tilausteoksesta, laitetaan ylimmäksi teoksen tilaajan tiedot. Tämän alla on itse teoksen nimi ja sen alla mahdollinen omistus. Jos teoksella ei ole tilaajaa, laitetaan mahdollinen omistus otsikon yläpuolle. Tämän jälkeen tuleekin hiusten halkomista: erään kokoulukunnan mukaan säveltäjän nimen pitää olla osan nimen yläpuolella. Sillä paikalla se ilmineeraa säveltäjän säveltäneen teoksen kaikki osat. Saman koulukunnan tulkinnan mukaan osan nimen alapuolelle sijoitettu säveltäjän nimi viittaa siihen, että hän olisi säveltänyt vain ko. osan. Asia on havainnollistettu yllä punaisella katkoviivalla. Niin. Käytäntöjä on monia. Oletko samaa mieltä, lähes samaa, vai täysin eri mieltä tässä tekstissä esitettyjen asioiden kanssa?

P.S. Etenkin kantaohjelmiston kanssa orkestereissa pähkäillään usein, mitä kustantajan tai teosluettelon TIMP+PERC-merkintä lopulta tarkoittaakaan — onko tiedossa settiä kahdelle vai seitsemälle soittajalle? Varsinkin ns. Farishin katalogi (Margaret K. Farish, Musicdata 1979) ja sen seuraaja emusiquest.com ovat tässä suhteessa pahamaineisia. Bo Holmstrand Instrumentation Guide for Symphony Orchestras -julkaisu (Edition Escobar, 2004) listaa reilut 1500 kantaohjelmiston teosta sekä antaa niihin todelliset, konserttilavalla kokeillut lyömäsoitinjaot. Muitakin vastaavia kaupallisia tuotteita tai palveluita on, kuten Henk de Vliegerin Handbook for the Orchestral Percussion Section sekä nettitietokantana toimiva Percussion Orchestrations database -palvelu, johon on lisätty käteviä toimintoja. Jos sinapinvärinen Farish on vielä käytössä, suosittelen tutustumaan näihin tuoreempiin tuotteisiin.