X:n tarina

Onko harvinainen x-merkintä nuottiarvon jatkajana 25 %:lla jäänyt vain suomalaiseksi erikoisuudeksi? Mistä merkintä on saanut alkunsa? Elääkö tuo kummajainen omaa elämäänsä täällä Euroopan pohjoisella reunalla, vai onko kyseessä kansainvälisesti tunnettu merkintätapa?

Vasemmanpuoleisen tilanteen oli eräs ulkomainen kuoronjohtaja tulkinnut kaksoisylennetyksi c-säveleksi. Oikealla korrekti tulkinta.

Jouduin taannoin perkaamaan tilannetta, jossa tiettyjen säveltäjien käyttämä x-merkki nuotin perässä ei ollutkaan kansainvälisessä mittakaavassa aivan niin tunnettu symboli, kuin mitä meillä on totuttu ajattelemaan. Kyllähän nyt kaikki kotimaisia nykynuotteja lukeneet tunnistavat merkinnän, x-merkinnän, joka kasvattaa nuotin pituutta neljänneksen verran:

Yllä kuvattuna x:n vaikutus viisijakoisissa tahdeissa.

Järkevin ja idiomaattisin x:n käyttö liittyy kokonaisen tahdin “täyttöön” 5/4-, 5/8- ja 5/16-tahtilajeissa. X-merkintä on käytännöllinen työkalu: sitä käyttämällä vältytään sidoskaaren käyttämiseltä.

Alkuperä

Onko merkintä tuontitavaraa? Näin oli totuttu ajattelemaan, eikä asiaa ole edes kyseenalaistettu. Erään version mukaan merkinnän olisi tuonut maahan Einojuhani Rautavaara Darmstadtin musiikkijuhlien tuomisina 1950-luvun lopulla. Rautavaara on kuvannut Darmstadtissa käyntiään seuraavasti: “Ilmassa leijui eräänlainen myyttinen atmosfääri; ajanjakso oli kääntymässä, syntyisi uusi uljas musiikki ja jokainen halusi olla sen rakentajana mukana”. 1950-luvulle tultaessa Darmstadtin koulukunta oli muuttunut pienen marginaalisen ryhmän utopioista eurooppalaisen avantgarden johtavaksi estetiikaksi, johon jokaisen säveltäjän täytyi ottaa kantaa joko puolesta tai vastaan. Myös uusien notaatiotapojen saralla kehiteltiin kaikenlaista.

Darmstadt-notaatiota…

Toinen vaihtoehto on, että merkintä onkin kotimaista perua. Säveltäjä Paavo Heininen muistelee: “Kun olin tekemässä toista pianokonserttoa 1960-luvun lopulla, Paavo Raution tilauksesta Turkuun, niin sen ensi osassa oli hirmuisesti 5/8-tahteja. Kokotahdin pitkiä ääniä, ja sidottuja yli monien tahtien. Halusin säästää kynäkäden rasitusta ja keksin yksinkertaisen analogialaajennuksen. Kun kolme pistettä pidentää paljon, kaksi ja yksi pistettä vähemmän, niin puolipisteen graafisen haasteen yksinkertaistamiseksi päätin piirtää tähtäysristin, jonka leikkauspisteessä se pikkuruinen puolipiste on, tiedetään olevan. Se oli siis omaa designia, en ollut nähnyt kenenkään sellaista käyttävän.

Heinisen tarina vaikuttaa uskottavalta ja totuudenmukaiselta. X:n käyttö merkkinä tässä yhteydessä onkin siis alkuperältään kotimaista tuotantoa!

Suomalainen notaatiokeksintö, sehän on sensaatiomaista!

Merkinnän isä on kuitenkin käyttänyt merkintää satunnaisesti, eikä suinkaan kaikissa teoksissaan vuoden 1966 jälkeen. “Sittemminkin olen sitä käyttänyt, vaikka harvassa kappaleessa on ollut niin paljon tarvetta kuin tuossa konsertossa; 4. sinfoniassa ehkä.”

Einojuhani Rautavaara: Der Brief (© Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Nuottiesimerkki tässä kustantajan luvalla.)

Heinisen lisäksi Rautavaara ottautui merkinnän käytölle, lisäksi muutama muukin säveltäjä. Julkinen “ensiesittely” on todennäköisesti tapahtunut Sibelius-Akatemian seminaarissa 1966. Paavo Heininen kertoo: “Konserton sävellysvuonna esittelin sen Sibelius-akatemian sävellysseminaarissa — joka silloin oli uusi toimintamuoto. Erik Bergman ja Einojuhani Rautavaara olivat mukana järjestävässä toimikunnassa, ja paikalla oli tietysti silloisia nuoria säveltäjiä.”

Merkintää yhä nykyään käyttävät Kalevi Aho ja Eero Hämeenniemi eivät tuon seminaarin aikaan vielä olleet Sibelius-Akatemian opiskelijoita, joten merkintä on ilmiselvästi otettu Sibelius-Akatemian säveltäjien piirissä käyttöön varhain, ja on siirretty tuleville oppilaspolville relevanttina merkintätapana.

Einojuhani Rautaavaara: On the Last Frontier (1997), x:t fagoteilla. (© Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Nuottiesimerkki tässä kustantajan luvalla.)

Nuottigraafikko Yrjö Hjelt piirsi puhtaaksi ns. Korvat auki -säveltäjen nuotteja 1980-luvulla ja muistelee: “Muistaakseni x:n käyttö oli varsin yleistä etenkin 80-luvun alussa Korvat auki -säveltäjien parissa. Yleensä sitä käytettiin kai lyhyempien aika-arvojen yhteydessä, mutta luulen että käyttö hiipui vähitellen. Tuhersin noihin aikohin nuotteja tussilla (Kaipainen, Saariaho, Kortekangas, Hämeenniemi, Heininen, Lindberg, Salonen); myöhemmin Finalen kanssa ei ole ollut tilanteita missä x:ää tarvitsisi. Esim. Bergmanilla sitä ei tainnut esiintyä koskaan.”

Yrjö Hjelt: “Lindbergin Tartuffessa on muutama 5/16-tahti joissa x on hyödyllinen; sen avulla vältetään pianon nuottikuvassa sidoskaarien ja risteilevien nuottien hässäkkä. Tällaisissa tilanteissa se puolustaa paikkaansa.” (Magnus Lindberg: …de Tarfuffe je crois (1981). © Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Esimerkki tässä kustantajan luvalla.)

Heinisen ja Rautavaaran johdolla opiskellut Magnus Lindberg kertoo käyttäneensä x:ää varhain 80-luvulla juuri Heinisen esimerkin mukaan. Hän kuitenkin luopui sen käytöstä, koska muusikot eivät merkintää ymmärtäneet.

Moni säveltäjä on yrittänyt uudistaa ja laajentaa klassista notaatiota — ei ole helppoa! (Magnus Lindberg)

Kalevi Aho kertoo oppineensa x-symbolin käytön sävelen perässä sekä Rautavaaran että Heinisen teoksista, ja alkaneensa tuolloin välittömästi käyttää merkkiä itsekin: “En tosin muista enää milloin ensimmäistä kertaa käytin x:ää, se selviäisi kun tutkisin vanhoja partituurejani.”

Mutta miksi?

Mihin x:ää tarvitaan? No, vastaus on selvä: notaation pitää pyrkiä selkeyteen ja yksinkertaisuuteen, myös yksiselitteisyyteen, jolloin x:n käyttö vapauttaa tilaa kaarilta ja sidotuilta nuoteita jotka saattavat suotta raskauttaa nuottikuvaa. Kalevi Aho toteaa, että “ — kappaleissani on aika usein viisijakoisia kohtia, ja silloin x:n käyttö yksinkertaistaa ja selkeyttää notaatiota olennaisesti, ei tarvitse sitoa säveliä viiden sävelyksikön pituisissa nuoteissa (etenkin jos sävelen kesto on viisi kuudestoistaosaa tai viisi kahdeksasosaa).

Alla oleva esimerkki Lindbergin “… de Tartuffesta” valaissee tilannetta. Ylempänä versio x-jatkeen kanssa, alempana hahmotelma siitä, miltä tahdit 2–3 näyttäisivät, mikäli tahdeissa olisi kaaret viimeiseen 16-osaan saakka. Punakynä on vähän krouvisti piiretty, mutta onhan X-versio kerrassaan selkeämpi, eikö olekin?

Magnus Lindberg: …de Tarfuffe je crois (1981). (© Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Esimerkki tässä kustantajan luvalla.)

Alla esimerkki Kalevi Ahon 3. kamarisinfoniasta (1996), 5/8-tahti, jossa x-lisäke “täyttää” koko tahdin ja on siis helppo lukea ja tulkita (tt. 2–3, 5)…

… ja 7/16-tahtilajissa, jolloin tahdissa on myös muuta sisältöä kuin x:llinen nuotti:

(Kalevi Aho: Kamarisinfonia No. 3. © Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Käytetty tässä kustantajan luvalla.)

Kalevi Aho käyttää x-merkintää erittäin monipuolisesti, kuin virtuoosi:

Kalevi Aho käyttää x:ää niin monipuolisesti, että se vaatii muusikoilta tarkkaa silmää ja laskupäätä. Yllä ja alla: Kalevi Aho: Konsertto klarinetille ja orkesterille (2015), sellostemma. (© Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Käytetty kustantajan luvalla.)

Käsityötä vaaditaan

Nuotinpiirto-ohjelmissa x-lisäkkeen toteutus vaatii, yllätys yllätys!, käsityötä. Kynällä partituurinsa kirjoittavien säveltäjien Aho ja Hämeenniemi on helppo pyöräyttää se kynällä käsikirjoitukseen. Myös Rautavaara käytti x:ää vielä viimeisissäkin teoksissaan. Heininen sen sijaan kertoo luopuneensa merkinnän käytöstä jo vuosia sitten “ — sitten kun tuli tietokonenotaatio, ei laiskuustekijä ollut niin painokas kuin ennen, joten en ole turvautunut Finalessa erikoisgrafiikkaan, vaan kirjoittanut normaaliin tapaan. Kopioimallahan sellaiset paikat hoituvat [nykyään] kuin tuossa [4. piano]konsertossa oli ollut.”

Merkinnän toteuttamiseen on erilaisia tapoja. Tärkeintä kuitenkin on, että ei käytetä kaksoisylennysmerkintää, vaan joko tekstifontin x-kirjainta, tai perkussionotaatioon kuuluvaa x-nuotinpäätä:

(Pt-koot Finalen mukaan)

Myös välistyksen saaminen oikeaksi vaatii käsipeliä. Mahdollista on tehdä joko tuon neljänneksen pituinen tauko ja piilottaa se, tai tilanteesta riippuen hoitaa asia piilotetulla tupletilla. Keston määrittely oikein on tärkeää etenkin pidemmissä tahdeissa, joissa on myös muuta sisältöä:

Välistyksen kannalta x:llinen nuotti vaatii hieman lisäefforttia: piilotettu tupletti auttaa. Esimerkki yllä Finale-ohjelmasta.

Vientiaineista?

Onko tämä kotimainen laajennus notaation merkkivalikoimaan jäämässä vain pikantiksi paikalliseksi merkintätavaksi, vai olisiko merkinnällä vientipotentiaalia, jopa kanonisaation paikka? Nuottigraafikko Raimonds Zelmenis kertoo musiikkikustantamo Boosey & Hawkesin kustannustoimittajien kyselleen häneltä x:n tarkoitusta Rautavaaran partituureissa. “Jos ne herrat eivät [sitä] tunne, niin sen merkitys jää aika monelle arvoitukseksi, siksi en käyttäisi x:ää enää”, Zelmenis toteaa.

Sen sijaan Kalevi Aho liputtaa merkinnän puolesta: “Voi hyvinkin olla että tämä käytäntö ei ole maailmanlaajuisesti tunnettu, vaan pikemmnkin suomalainen. Saisi kuitenkin yleistyä laajemminkin. Varmaan se on alkanut jo tulla laajemminkin tutuksi, kun ainakin Rautavaaran, Lindbergin ja minun teoksiani soitetaan aika tavalla ulkomailla, jolloin monet ulkomaiset muusikot ja kapellimestarit ovat joutuneet symbolin kanssa tekemisiin.”

Kalevi Ahon kopistina toimiva nuottigraafikko Kari Vehmanen kertoo, että x-merkintä on yleinen lähes jokaisessa Ahon sävellyskäsikirjoituksessa. “Niistä sitten editoin joitain pois jakamalla isoissa nuoteissa tahdin sisäisen rakenteen mukaan, […] mutta myös jätän: esim. 5/16-tahdissa cb. pizz. 1/4 x on ihan havainnollinen”:

Kalevi Aho: Concerto for Timpani and Orchestra (2015), ote käsikirjoituksesta. X-merkintä jälkimmäisessä tahdissa.
Sama teos kuin yllä, mutta puhtaaksipiirrettynä, huomaa aukipiirretty x jälkimmäisessä tahdissa.
Syy edellisen nuottiesimerkin x:n poisjättöön löytyy partituurin yläosasta: säveltäjä on määritellyt 5-jakoisen tahdin sisäisen rakenteen 2+3, joten kopisti on sen mukaisessti kirjoittanut tahdin mittaisen pitkän äänen 2+3 [iskua]. (Kalevi Ahon Timpanikonserton nuottiesimerkit © Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Tässä kustantajan luvalla.)

Yrjö Hjeltin mielestä merkintää voi käyttää, mutta sen tarkoitus pitäisi selittää nuotin alkusivulla, käytäntö on sen verran huonosti tunnettu: “Glyyfi on mielestäni yksinkertainen ‘kaksi tikkua ristissä’, mutta myös pienempi koko selkeyttää merkitystä; sen verran iso että erottuu pisteestä, mutta kuitenkin niin pieni että se mahtuu hyvin viivojen väliin niitä koskettamatta — sanoisin.

Magnus Lindberg pahoittelee sitä, että x-merkki on ikään kuin jo varattu tuplaylennykselle ja x-nuotinpäälle: “Jos sille x:lle löytyisi joku parempi symboli, tuo käytäntö voisi ehkä silti yleistyä”. Hänen mukaan 5-ryhmäiset kestot on kuitenkin usein helpompi lukea 2+3- tai 3+2-muodossa.

Eero Hämeenniemen kanssa työskentelevä nuottigraafikko Jani Kyllönen toteaa Hämeenniemen käyttävän x:ää yhä. Kyllönen kertoo useimmiten editoivansa x:n pois sen tullessa vastaan — varmuuden vuoksi.

Eero Hämeenniemi: Efisaes pianolle ja jousiorkesterille (1983). (© Fennica Gehrman Oy, Helsinki. Nuottiesimerkki tässä kustantajan luvalla.)

Mitä mieltä sinä, hyvä lukija, olet? Onko x-merkki aikansa elänyt reliikki, kvarleva, säveltäjien pikakirjoitusta käsikirjoituksessa? Voi olisiko aihetta x-merkinnän ryhtiliikkeelle, faniklubille, tai vähintäänkin ironiselle Facebook-fanisivulle? Voisiko x:n vieminen keskieurooppalaisille musiikkimarkkinoille olla musiikkivientihanke? Vai onko tämä vain tikku — siis kaksi tikkua — ristissä?

Kommentoi alla! Tiedätkö muita x:ää käyttäviä säveltäjiä?

__________
Juttua varten on haasteltu nuottigraafikoiden Hjelt, Kyllönen, Vehmanen ja Zelmenis kanssa sekä kysytty asiasta säveltäjiltä Aho, Heininen ja Lindberg.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Nuottinörtti™’s story.