Ilo oppia

Tällä viikolla moni aloittaa koulutiensä ja vielä useampi jatkaa siitä, mihin toukokuussa jäi. Uutisia seuratessa ja läheisten lasten elämää katsoessa olen usein palannut pohtimaan omaa kouluaikaani ja sitä, miten opettajalla on ollut iso vaikutus siihen, mitä ja kuka olen nykyään. Kerron sinulle kolme tarinaa opettajista, joita ilman olisin tyystin toinen ihminen, näin veikkaan.
Alakoulussa, Itä-Suomessa, oli nykymittapuulla varsin pienehkö koulu, jonka yläluokilla olin. Siellä nuorehko opettaja opetti musiikkia hyvin poikkeuksellisella tavalla. Hän sävelsi yhdessä sisaruksensa kanssa musikaaleja lähes vuosittain ja harjoitutti niitä meillä oppilailla. Tuohon musikaaliin hän oli sisällyttänyt musiikinopetuksen opetussuunnitelmaa ja jotta se olisi mahdollisimman toimiva oppiväline, mukana oli myös historian opetussuunnitelmaa. Vieläkin muistan melodiat ja sen historiantuntien asian, mitä niissä lauluissa opetettiin. Aikaa on kulunut tuostakin jo jonkin verran.
Yläkouluni kävin pienessä pohjoispohjalaisessa kylässä, jonka yläkoulu oli siihen aikaan Suomen pienin suomenkielinen yläkoulu. Sen matikanopettaja halusi antaa parastaan ja järjesti lukioon haluaville ja matikasta kiinnostuneille ylimääräisiä tehtäviä, jotta oli lisää haastetta ja mahdollisuus valmentautua kohti lukiota. Jopa minä erehdyin tuohon porukkaan. Jälkeenpäin ymmärsin, että hän valmisteli käytännössä kahdet matikantunnit. Se, mikä hänen opetuksestaan jäi mieleen, oli välittäminen. Monestakaan matikan jutusta en muista enää mitään, mutta kaksi asiaa poistui — viha ja pelko.
Lukioon mennessä olin surkea kirjoittaja. Edelliset opettajani taisivat nähdä lähinnä painajaisia minusta. Erään opettajan sanoin minun ei tulisi ikinä tehdä mitään sellaista, missä joutuisin kirjoittamaan. Muistan, kuinka kilpailimme yläkoulussa siitä, kuka pojista kirjoittaisi pisimmän aineen. Jo yksi rivi tuotti tuskaa. Lukiossa sain äidinkielenopettajakseni sellaisen aarteen, että ei toista. Hän opetti meille koko lukion ajan äidinkieltä, opettamatta sitä kertaakaan. Kyllä. En muista, että olisimme käyneet kielioppia kielioppina tai ainekirjoitusta ainekirjoituksena. Sen sijaan muistan, kuinka kuuntelimme tarinoita opettajan kesälomamatkoista ja elämästä ja kuinka kerroimme tarinoita itse paperille ja suullisesti. Siinä sivussa opimme niin kieliopin kuin kirjallisuuden sekä opimme itse kirjoittamaan.
Nämä kolme edellä olevaa tarinaa ovat olleet syitä siihen, mitä teen nykyään ja mistä nautin. Ennen kaikkea nämä kolme tarinaa ovat olleet minua itseäni inspiroimassa siinä, miten oma roolini voi olla toisen elämässä merkityksellinen, tein minä sitten mitä tahansa työtä, sillä intohimo oli tekijä, joka heitä kaikkia yhdisti.
Jos olisin alakoulun musiikinopettajani sijaan ollut aina sellaisella musiikinopettajalla, joka laulatti vanhoja, epäkiintoisia lauluja tai jos matikanopettajani ei olisi tukenut kehittymistäni tai äidinkielenopettajani herättänyt minussa sisäisen kirjoittajan, olisin kovin erilainen. En olisi ehkä niin musiikkihullu, mitä olen nyt. Lukiota tuskin olisin matikan osalta taklannut ja kirjoittajaa minusta tuskin olisi tullut, ehkä ikinä.
Koulutietään käyviä kummi- ja sisarusten lapsia seuratessani mietin usein, että toivottavasti he saavat nauttia sellaisista opettajista, joista minulla on ollut ilo nauttia. Heitä nämä lapset tulevat muistamaan ja kiittämään vielä pitkään. Näin kävi ainakin minulle.