Yhdessä, ja vain yhdessä

Usein saan kysymyksiä siitä, miten voin tehdä niin liikkuvaa työtä, vaikka olen liikuntarajoitteinen. Niin työkaverit kuin siviilikaveritkin hämmästelevät sitä.

Olen vuodesta 2011 saakka ollut tehtävissä, jotka vaativat matkustamista. Kepeillä kävelevänä se ei aivan yksinkertaisinta ole. Totta. Se ei kuitenkaan ole mahdotonta.

Yhtä usein kuin työni laadusta, saan ajoittain kysymyksiä siitä, miten voin ylipäätään olla töissä ja tehdä uraa. Tämä kysymys hämmentää minua jo huomattavasti enemmän. Jo lähtökohtaisesti se on varsin arvolatautunut. Vammaiset eivät kuulu työmarkkinoille. Kissan viikset, sanon minä.

On ikävä kyllä todettava, että ei tuo mielikuva aivan väärä ole. Työssäkäyvien vammaisten prosentuaalinen määrä on äärimmäisen pieni, suhteettoman pieni. Tämä on onneksi jo muuttumassa yrittäjyyden ja palkkatyön asennemuutosten myötä. Miten saada vammaiset töihin?

Kaikki lähtee omasta asenteesta. On täysin rehellistä myöntää se, että vammaisena pitää tehdä joka aamu kaksi kertaa kovempi päätös siitä, että tänäänkin lähden töihin. Tänäänkin lähden työmatkalle. Se päätös on tehtävä iloiten, ei pakkopullana. Niin soisin jokaisen toimivan. Samaan aikaan on nähtävä itsensä osaavana työntekijänä, ei vammaisena työntekijänä. Olen yksi muista, en enempää enkä vähempää.

Yhtä tärkeää kuin oma, on myös työnantajan asenne. Tässä tiedän olevani äärimmäisen poikkeuksellisessa asemassa. Yksikään esimiehistäni tai yrityksen hallinto ei ole kyseenalaistanut rooliani tai sitä, että se vaatii myös työnantajaltani joustamista. Kun terveen voi laittaa julkisiin, voi kaikkien etu olla se, että Otso laitetaan taksiin. Tai kun kokouspaikkaa varataan, assari on huomioinut liikkumisen tilaan.

Yksi huikeimmista esimerkeistä on pääkonttorimme kiinteistöpalvelut. He ottivat minuun oma-aloitteisesti yhteyttä, koska halusivat etukäteen kertoa, että ulko-ovien sähkötekniikka uusiutuu ja tiettyihin oviin laitettaisiin pidempi viiveaika, jotta pääsen rauhassa kulkemaan. Olen työntekijänä yhtä arvokas kuin muut. Jotta arvoni voidaan hyödyntää täysimääräisesti, haluttiin liikkumistani tukea. Näin asian koin.

Työkaverit ansaitsevat oman lukukappaleen. Vaikka olen se ärsyttävin versio vammaisista, jolle ei apu tahdo koskaan kelvata, silloin kun sitä tarvitsen, saan sitä mukisematta. Lähimmät toki pottuilevat ja vinoilevat, mutta sydämessään ajattelevat hyvää.

Kun on näin liikkuva kaveri, kuten minä, myös terveyspalveluiden tulee joustaa. Itselläni on mm. fysioterapeuttitiimi, joka on äärimmäisen pitkälle joustanut ja nähnyt urani arvon itselleni. Fysioterapiani sovitetaan niin pitkälle joustaen kuin mahdollista, ehkä jopa pidemmälle.

Kun kirjoitan tätä, tiedän olevani poikkeuksellisen etuoikeutettu. Samalla tiedän myös sen, että tämä kaikki onnistuu nimenomaan yhdessä tekemällä. Kyse ei ole siitä, voiko vammainen olla töissä tai ei. Kyse on siitä, miten yhteispeli sujuu. Siksi olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jokaisen tulee tehdä parhaansa yhteiskunnan eteen, lähtökohtaisesti myös vammaisen. Tämä yhtälö onnistuu vain katsomalla asioita eri silmin.

Työntekijänä minun tulee ymmärtää mahdollisuuteni ja toimia niin, että olen työnantajalleni kunniaksi ja hyödyksi – en riippakiveksi. Työnantajan tulee nähdä vammainen työntekijä osaajana, jolla on erityislaatuisuutta, ei vammaisena työntekijänä, joka on rasite.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Otso Z. Laxenius’s story.