Lapsi ja perhonen

Kuka minä olen? Mistä minä pidän? Mistä minä tulen? Minne minä kuulun? Kenen kanssa minun on hyvä jakaa matkaani? Minkälainen elämä on minulle hyväksi?

Nämä ovat kysymyksiä joiden kanssa moni ihminen painii elämänsä aikana. Perhe jossa kasvamme, vanhemmat, sisarukset, ystävät, koulut, harrastukset muokkaavat meitä aikuisiksi. Elämme elämää, joka tuntuu omanlaiselta. Mitä tapahtuu kun 40-vuotias / 50-vuotias pysähtyy uran, perheen perustamisen, arjen pyörityksen keskellä ja kysyy itseltään kuka minä olen? Olenko elänyt omannäköistä elämää?

Usealle pysähtyminen tekee kipeää. Ei haluta kuunnella sielun viestejä, varsinkin jos olemme eläneet muiden toiveiden mukaan. Niin kuin kuuluu käyttäytyä tai luulemme, että meiltä odotetaan tiettyä käytöstä.

Mitä jos pieni lapsi sisälläsi haluaisi edelleen leikkiä ja laulella:

”Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan elämä”.- kiitos Mira ❤

Täytin toukokuussa 43 vuotta. Viime kevät oli merkillistä pysähtymisen aikaa. Luovuin rakkaastani, sielunkumppanista, koko elämän mittaisesta parhaasta ystävästäni ja suunnitellusta tulevaisuudesta. Tyhjyyden tilasta sain todellisen oivalluksen, että luopumalla voimme löytää itsemme. Sain hiljaisuuden sisälleni, jotta voin kuulla kallisarvoisen sisäisen äänen, inner wisdom.

Kun erosin kolmen nuorimman lapseni isästä vuosia sitten ja perheidylli, jossa olin itse kasvanut rikkoontui, koin olevani vapaa. Sieluni ja kehoni tanssi vuoden ajan. Ihmettelin miten helppoa on luopua normista, tutusta ja turvallisesta. Omistin yhden pöydän ja futonin. Sain jakaa polkuani neljän aarteeni kanssa. Koko elämä oli avoin. Minulla oli taskussani kolme diplomia, ura edessä ja maailma auki. Olin vasta 31-vuotias neljän pienen lapsen äiti.

Toukokuussa 2016 kutsuin joukon rakkaita ihmisiä syntymäpäivilleni. Istuimme Italialaiseen tapaan puutarhassa, valkoisten pöytäliinojen peittämien pöytien äärellä. Halusin luoda tilan, jakaa päivän rakkaitten ystävieni ja lasteni kanssa. Kaikki lapseni ovat erityislaatuisia opettajia. Vanhin poikani haastaa esikoisen lailla ja toimii peilinä minulle. Ystäväni Jani toivoi, että kaikki sanoisivat jotain päivänsankarille, kuvailisivat häntä muutamin sanoin. Vanhin poikani sanoi, Äiti, olet perhonen.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että poikaparka, millaista hänen on ollut kasvaa perhos-äidin kanssa?

Hän ei olisi voinut paremmin osua ytimeen, sillä sieluni on perhonen. Herkkä, haavoittuvainen ja rakastan tuulen kanssa leikkimistä ja lentämistä. Olen nautiskelija, joka pitää pintaliidosta jos sen itselleni sallin. Rakastan luoda tiloja, jotka ovat esteettisiä. Pidän hyvistä huumaavista tuoksuista ja kuplivista juomista. Ja innostun nopeasti ja räpyttelen yhä siipiäni.

Tämä osittain siksi, että se on hyvä vastapaino työlleni, jossa kohtaan usein syviä vesiä. Pidän kovasti turkoosin sinisistä vesistä ja myös syväsukelluksesta.

Saako äiti olla perhonen? Voiko vakavasti otettava ihminen olla perhonen?

Jos sielusi on perhonen, tarkoittaako se, että tämä on leima, joka sinulle annetaan?

Ei, meillä on monta puolta.

Kuinka moni on kosketuksissa autenttiseen itseensä? Kuinka moni uskaltaa näyttää sen muille?

Lapset ovat ihanan rehellisiä, aitoja, he tekevät mitä haluavat. He astuvat matolle, mikä tuntuu jalkojen alla pehmeältä. He poistuvat huoneesta missä on liian meluista tai muuten ei tunnu kivalta. Mihin kadotamme tämän autenttisuuden? Miksi osa meistä laittaa pienenä maskin päälle ja yrittää olla jotain muuta? Onko sinulla oma sieluneläin ?

Katsoin eilen Tony Robbinsin dokumentin ”I am not your Guru”. En ole itse kokenut tarvetta mennä hänen seminaareihin, vaikka moni on häntä ylistänyt. Nostan kuitenkin hattua hänelle, hänen tavalleen olla itsensä. Dokumentissa hän oli rohkea, ”outside the box” — ratkaisuja tekevä massahypnotisoija. Hänen oma lapsuutensa on herkistänyt hänet kuulemaan muiden kärsimystä. Hän kohtasi rohkeasti myös rankat tarinat. Ja minua hymyilytti kovasti miten paljon hän kiroili. Omaan suuhuni ei kiroilu sovi kuin italiaksi. Tonylla se kuulosti luontevalta.

Kun karsit kaikki maskeraadit, kaikki maskit, kaikki odotukset- kuka sinä olet?

Hiljaisuuden tilassa saamme yhteyden todelliseen minään. Pyhään tilaan sisällämme, josta kumpuaa sisäinen viisaus. Kun tulin raskaaksi ensimmäistä kertaa tasan 22 vuotta sitten elokuussa, poikani sielu laskeutui kehooni valon miekalla. Kuin salama olisi lyönyt minua taivaalta. Tiesin, että jotain merkillistä tapahtui. Tämä hetki oli ensimmäisiä oivalluksiani, insight.

Siitä kauniista hetkestä saakka olen toiminut sisältäkäsin. Ratkaisut, joita olen elämässäni tehnyt ovat tulleet viesteinä sisäisestä lähteestä. En ole aina saanut yleisen ”juryn” hyväksyntää. Ihmiset ympärilläni edelleen puistelevat usein päätään. Minua on yritetty laittaa monenmoiseen muottiin. Perhosen muisti taitaa olla lyhyt, koska en ole siinä pitkään viihtynyt.

Haluan kiittää jooga-opettajaani Malla Rautapartaa siitä, että hän opetti minua vahvistamaan ja kuuntelemaan sisäistä ääntäni. Aloitin mammajoogan vuonna 1994. Jopa niin, että kun olin hänen ohjaajaoppilaansa, hän kehoitti aina löytämään vastaukset itsestä, sisäisestä tilasta. Tämä ote on häneltä saatu ja omistan sen takaisin hänelle :

“The wise woman can take the shape of her space

but does not lose her form.

It is not essential to her nature to stay inside the lines.

She does not give up that which holds her together;

therefore, she is free.”

- 8 Fluid, Tao of Women -

Tänä aamuna heräsin koputukseen sängyn yläpuolella. Olin hetken ihmetyksen tilassa ja sitten kuulin äänen, kirjoita nyt se blogi!

Kiitos inspiraatiosta tähän Marko, Zahira, Lotta, Aune, Malla, Matti, Antti, isä ja äiti ja lapseni ❤ Moiralle kiitos sinisistä perhosista ❤