Ruska 2022
Alkusanat
Taas mennään ja aiheena tällä kertaa vesiputoukset. Luvassa oli vaikein Ruska, koska reitillä oli paljon hiekkateitä, paljon nousuja, vähän huoltopaikkoja ja aikaa vieviä reittipisteitä, joihin pyörää piti työntää ja kantaa polkuja. Tällä kertaa teki mieli kokeilla ajaa “täysiä”, mutta valitettavasti alkuvuoden ajokilometrit olivat vaatimatonta 4000km luokkaa eikä kunto siten ollut kovin hyvä. Yhtään 200km lenkkiäkään en ollut ajanut tänä vuonna. Toissijaisena tavoitteena oli olla taas vähintään päivää ennen määräaikaa maalissa sekä yöpyä viime vuoden tapaan kokonaan ulkona ja nukkua ainakin vähän jokaisena yönä paitsi lähtöyönä. Elokuussa sentään ajoin 7 päivän gravel-retken Kontiomäeltä lähtien aivan itärajan reunimmaisia metsäteitä seuraten Naruskaan asti ja sieltä Rovaniemelle kaartaen, joten jonkinlaista pidemmän matkan kuntopohjaa ja maastoyöpymisiä oli pohjalla. Samalla tuli vähän etukäteen vakoiltua Naruskan seudun reittejä Ruskaa varten.
Varustus
Varustus on jo säätynyt niin hyväksi, ettei mitään suuria muutoksia tarvinnut tehdä. Viime vuoteen verrattuna suurin muutos oli teltan pois jättäminen, koska käytännössä on melko helppo löytää katto pään päälle ilmankin ja siinä säästää aikaa leirin psytytyksessä ja purussa sekä logistiikka on helpompaa (koska pyörää ei saa telttaan sisään). Ruskan aikaan ei enää hyönteistenkään vuoksi tarvitse telttaa. Säästyneen tilan käytin muutamien lämpimien vaatteiden lisäämiseen sekä otin dyneemapressun makuupaikan ja tavaroiden alustaksi, koska nukkumapaikat ovat usein vähän likaisia. Pressua pystyy myös hätätilanteessa käyttämään jonkinlaisena majoitteena, vaikka se ei olekaan tarpeeksi iso varsinaiseksi tarpiksi.
Puukon ja yleismonitoimityökalun jätin myös pois, koska ne ovat suht painavia eikä niitä tarvitse. Tulien tekemiseen parempi ja nopeampi systeemi on pienet sytytyspalat, joilla nuotion saa pystyyn ilman mitään sytykkeiden vuolemista tai halkojen pienentämistä. Pistää vaan sytyspalan tuleen, pinoo puut päälle ja menee muihin hommiin. Ei tietenkään kovin erähenkistä, mutta sopii paremmin aikarajoitettuun etenemistapahtumaan.
Hiekkateiden määrän vuoksi moni näytti siirtyneen järeämpiin hiekkatierenkaisiin tai paremmin suojattuihin maantierenkaisiin. Minä otin riskin ja lähdin edelleen normaaleilla maantierenkailla, koska asfalttia kuitenkin oli suurin osa, joten sanoisin niiden olevan kokonaisuutena nopeammat. Eteen laitoin viime vuoden takarenkaan Continental GP5000 TL 28mm ja taakse uusi GP5000 TR 30mm. Continental pienentää renkaita malli mallilta, joten tuo TR 30mm ei juurikaan ole TL 28mm leveämpi. Paikkauslitkua laitan renkaisiin rutkasti enemmän kuin ohjeistetaan. Tällä kertaa otin hiekkateiden määrän vuoksi ensimmäistä kertaa varapäällirenkaan kuormaan.
Taival 1: Imatra — Hyrynsalmi noin 590km
Pyöräpaikallisten Tampere — Imatra junien haasteiden vuoksi päädyin menemään Imatralle jo torstai-iltana, mikä tietysti mahdollisti mukavan lepäilyn perjantaina ennen lähtöä, joka oli perinteisesti auringonlaskun aikaan. Löytyi vieläpä 20 euron hinnalla AirBnb majoitus lähtöpaikan lähelta ja kun perjantaina jo päivällä törmäsin Mäkipäähän Rossossa ja sain hoidettua ilmottautumisen alta pois, niin pystyin illalla kurvailemaan lähtöpaikalle vasta juuri ennen lähtöä. Hyvästä ajasta ja yrityksestä huolimatta ruokatankkaus jäi vähän vajaaksi, kun huomasin ajaessa yllättävän nopeasti tarvetta alkaa syödä.
Lähtijöitä taisi olla 28 eli selvästi viime vuotta vähemmän luultavasti haastavamman reitin ja lukuisten muiden tapahtumien vuoksi. Jotkut Ruskassa aiemmin hyvin ajaneet ovat siirtyneet ulkomaisiin suurempiin haasteisiin. Suureksi pettymykseksi Mäkipää ei ollut järjestänyt koskinäytöstä lähdön kunniaksi :-)
Lähtö Suomen suurimmalta putoukselta (ilmeisesti vesimäärällä laskettuna) sujui jo rutiinilla, vaikka tulikin parissa risteyksessä vähän ajettua ohi alkuinnostuksessa. Yllättävän pian porukka hajaantui kahteen eri pakolliseen reittivaihtoehtoon ja sai ajella rauhassa itsekseen. Valitsin itärajalle koukkaavan vaihtoehdon, kun ajattelin siellä olevan tasaisempaa kuin Punkaharjun suunnalla. Mukavien maalaisteiden maisemia ei ehtinyt kauaa ihastella ennen kuin tuli kokonaan pimeää. Saavutin tuntemattomaksi jääneen osallistujan, jolla oli niin hyvä etuvalo, että oli mukava ajella perässä muutaman kymmenen metrin päässä kunnes pysähtyi ja oli pakko mennä ohi. Kutostietäkin oli mukava ajella yön hiljaisessa liikenteessä. Jossain vaiheessa saavutin pikkuhiljaa Pekka Tahkolan, mutta pidin pissi- ja eväidenkaivelustopin aina kun liian lähelle tulin niin ei tarvinnut ohittaa.
Palveluja ei ollut tällä alkuosuudellakaan olemassa varsinkaan yöaikaan. Olin varautunut eväiden puolesta ajamaan jopa Kuhmoon asti. Jos olisi hidastellut niin Ilomantsissa olisi auennut seitsemältä aamulla Neste, mutta kuka nyt heti alussa tarkoituksella hidastelisi. Yllätykseksi Ilomantsissa olikin Teboilin yhteydessä joku Pogostan kahvila, joka oli auki jo kuudelta vastoin netissä olevia tietoja. Pysähdyin kaakaolla ja kuivalle pullalle, vaikka eväitä riittikin eikä väsyttänytkään yhtään. Pekka Tahkola olikin jo paikalla. Paikan asiakaspalvelija oli melko erikoinen sketsihahmo. Vastasi vain suoriin kysymyksiin viiveellä ja muuten ei puhunut mitään ja toimi kuin hidastetussa filmissä.
Hattuvaaran jälkeen alkoi hyväkuntoinen hiekkatie ennen Katajapuron putousta. Ajoin joen ohi ja kiersin etukäteisvinkkien perusteella metsäteitä putouksen länsipuolelle, josta pääsi 300m talutuksella umpimetsän läpi putoukselle. Virallinen reitti isommalta tieltä olisi ollut noin kilometri osin hakkuiden alle jäänyttä polkua. 300m edestakainen metsätaipale meni hyvin paljaissa jaloissa olevilla muovitohveleilla. Mitä nyt hirvikärpäset vaativat mielenrauhan manaamista. Niitä löytyi sitten pitkin päivää kun jossain tuntui mönkimistä. Metsätiellä putoukselle oli epämääräinen 3 äijän ryhmä tulia tekemässä. Olisko ollut kanalintujen metsästys alkamassa, kun niiden metsästysaika juuri alkoi. Jotenkin outoa tulia viritellä heti aamusta. Mahtoivat ihmetellä pyöräilijöiden määrää keskellä ei mitään.
Putouksen jälkeen olikin tutunoloisia paikkoja kun reitti ristesi Karhunpolun kanssa, jonka ajosta tässä blogissakin juttu aiemmin. Pankakoskella talutin lyhyen polun tien penkalta asuinalueelle ja säästin vajaan kilometrin ajoa oikaisulla ja sitten ajoin Pankakoskelta Lieksan keskustan ohi Löpöntietä pitkin, joka on ihan päällystetty tie. Sekin oli tuttu maastopyöräreissun paluureittinä. Ensimmäinen suunniteltu taukopaikka oli Annukan kahvila Nurmijärvellä, vaikka en senkään aukiolon varaan ollut laskenut. Siellä olikin Matti Koivuranta jo valistanut henkilökuntaa, joten tiesivät mikä tapahtuma oli menossa. Katselin seurantaa ekaa kertaa ja ihmettelin kuinka moni oli mennyt Lieksaan eikä käyttänyt oikaisua, mutta ehkä he sitten ajoivat eteenpäin Nurmeksen kautta. Matka jatkui tuttua tietä Kuhmoon. Eipä olisi kaksi vuotta sitten uskonut, että nyt pyöräilin tätä Lieksa — Kuhmo tietä jo kolmatta kertaa.
Kuhmossa kävin S-marketissa, vaikka eväitä oli vielä lähdöstäkin jäljellä melkoisesti. Seuraava taukopaikka näytti kuitenkin olevan vasta pitkällä seuraavana päivänä Taivalkoskella (ellei ajaisi ylimääräistä Puolangan keskustaan). Sitten matka jatkui hiljaisia maanteitä Hyrynsalmelle, joka puolen yön maissa oli kuollut kuin kivi. Reittimuistiinpanoista valitsin ensimmäiseksi yöpaikkaehdokkaaksi Ristikosken laavun Hyrynsalmen keskustan jälkeen, koska se oli mukavan lähellä päätietä. Laavu oli olemassa ja puitakin löytyi, joten pistin sytytyspalalla nuotion päälle viihteeksi leirin pystytyksen ajaksi. Leirin pystytys laavulle on helppoa kun pyörän saa sängyn viereen ja makuupussistakin yltää kaikkiin kasseihin. Uni tuli nopeasti nuotiota ja koskea kuunnellessa.
Ensimmäinen taival oli noin 590km ja perillä olin puolenyön jälkeen. Vähän lyhyempi kuin viime vuonna, mutta toisaalta reitillä oli hidas putouksella käynti, hiekkatietä ja muutenkin Pohjanmaata mäkisempää.
Taival 2: Hyrynsalmi — Juuma 304km
Aamulla heräsin pirteänä jo kahdeksan maissa, mutta sen verran laiskasti tuli lähdettyä, että vasta puoli kymmenen maissa olin liikkeellä kohti Puolankaa. Vaikeeta aina vaan se makuupussista poistuminen kylmään ilmaan. Nyt olikin luvassa Puolangan alueen vaarojen ajoa ylös alas eikä mitään pieniä mäkiä olekaan. En tiedä miksi ihmeessä tiet tuntuu olevan linjattu Puolangalla kaikkien vaarojen yli, vaikka kartan perusteella muukin olisi mahdollista ollut. Alkukiipeilyjen jälkeen oli visiitti Hepokönkään putoukselle ja sen suljetulle kahvilalle leimaa varten. Hepokönkäällä tuli sössittyä ja epähuomiossa kannettua väärälle polulle pyörä alas ja ylös pitkät portaat ja se tuntui koko loppupäivän jaloissa. Hölmöä kuskailla pyörää poluilla ja portaissa näissä paikoissa, missä muitakin ihmisiä pyörii, mutta säännöt on säännöt.
Hepokönkään jälkeen matka jatkui Taivalkoskea kohti Puolangan keskusta väliin jättäen. Tässä oli pitkään puntarissa 5km säästävä 25km hiekkatieoikaisu, mutta päädyin ajamaan maantietä. Mäet jatkui vielä pitkälle Taivalkoskea kohti ja ei varmaan olisi ollut huono idea joidenkin käyttämä pidempi maantiereitti lännempää ilman mäkiä.
Juomaa en jaksanut mäkisellä reitillä rahdata paljoa enkä ikävä kyllä ehtinyt aukioloaikana Metsäkylän kyläkauppaan, jossa olisi muutenkin kiva käydä. Metsäkylässä oli tuntematon mies talonsa pihalla niin pysähdyin siihen vettä pyytämään. Olikin niin mukava ja leppoisa kaveri, että teki mieli itse muuttaa maalle Metsäkylään. Putsaili siinä juuri kolmea ämpärillistä todella hyvännäköistä puolukkaa ja meinasi vielä sen jälkeen kalaan lähteä. (Toisin kuin aiemmin itse luulin niin veden haku on ok sääntöjen puitteissa.)
Vesipysähtys osoittautuikin melko turhaksi, koska sen jälkeen muutamaa sataa metriä myöhemmin oli sama kannattajanainen, joka viime Ruskassa oli yöllä tien varressa, taas paikalla ja nyt valoisassa juteltiin pidempään. Olisi järkännyt jopa sen kyläkaupan auki minulle.
Lopulta mäet hellitti ja pääsin Taivalkoskelle kaupoille. Taas meni aukioloajat niin, että seuraava täydennyspaikka olisi vasta seuraavana päivänä, joten vähän enempi sai ostella ja syödä kaupan aulassa. Mukavan usein on hyvät vessat näissä pohjoisen pienemmissäkin kaupoissa.
Taivalkosken jälkeen olin valinnut kahdesta vaihtoehtoisesta pakollisesta osuudesta Livojärven ylityksen, joten matka jatkui Posiota kohti, missä olin jo pimeän tultua. Sieltä pääsin taas uusille pienemmille teille, kun reitti lähti itää kohti ja sitten Yli-Kitka järven pohjoisrantaa ja lopulta Yli- ja Ala-Kitkan välistä menevää hiekkatietä Oulangan kansallispuiston vierelle Juumaan. Täällä ei pyöräilijä yössä jää huomaamatta. Yli-Kitkan vieressä Suonnankylässäkin pysähdyin eväille, kun oli muutama katuvalo ja roskikset. Hetken päästä lähitalon koira äkkäsi minut ja siitä sitten haukkuminen levisi puolenyön maissa koko lähitienoon ulkona oleville koirille niin että koko tienoo raikasi pitkään.
Juumassa oli vuorossa Jyvärän putouksella käynti Siilastupa nimisen autiotuvan kohdalla. Sinne piti ajaa ensin hiekkatietä muutama kilometri ja sitten kilometri talutella polkua pitkin, jonka pään löytäminen pimeässä oli hiukan hankalaa. Lopussa ennen tupaa oli vielä kunnon portaat kannettavana. Putous jäi kello 2 yöllä pimeässä näkemättä, mutta tulipahan varmaan sykettä nostettua tuvassa nukkuneelta naiselta (pihalla olevien kenkien perusteella), kun keskellä yötä kuului pyörän vapaarattaan nakutus ja epämääräistä kiipeilyä pyörän kanssa.
Palasin vielä polun takaisin ja menin yöksi melkein Basecamp Oulangan pihassa olevaan 4 laavun ryhmään. Kolmen maissa pääsin unten maille. Alkoi taas päivät venyä tehottomaan yöajoon, kun yritti saada tavoitteen mukaiset 300km matkaa päivälle. Ainakin oli pakko herätä ajoissa, koska laavupaikalla luultavasti aamulla pyörisi väkeä aika paljon.
Taival 3: Juuma — Kelujärvi 305km
En muista tarkalleen heräämisaikaa, mutta pirteänä taas heräsin melko kylmän yön jälkeen ja ehdin saada sopivasti kamat kasaan ennen kuin ympärillä pyöri ensimmäisiä Jyrävälle meneviä retkeilijöitä. Taluttelin parin sadan metrin päähän Basecamp Oulankaan, jossa olikin ihan aamupala tarjolla ja sain sen vielä mukavaan 5 euron hintaan, koska osa aineksista oli jo loppunut. Tuli siinä syötyä ihan kunnolla ajan kanssa ja ensimmäistä kertaa latailtua laitteitakin seinästä.
Ei huvittanut ajaa huonoa hiekkatiekierrosta Basecampille uusiksi, joten talutin vajaan kilometrin Myllykosken polun kautta Juuman toiselle kahvilalle, mistä pääsin suorempaan Käylään vievälle tielle. Talutin saman välin jo elokuussa gravel-reissulla, mutta nyt oli pieni yllätys jatkuva jonomainen retkeilijävirta vastaan, jonka vuoksi esimerkiksi riippusillalle sai tovin odottaa vuoroa.
Aamu olikin pitkällä, kun pääsin varsinaisen ajon makuun kohti Sallaa tuttua maantietä. Matka taittui hyvin eikä parista pienestä sadekuurosta ollut haittaa. Harvoin on Ruskaa ajettu näin pitkälle eikä vieläkään ollut kengänsuojat päällä. Sallassa teki mieli käydä perinteisellä pizzalla Akkavaarassa, mutta nyt aamulla oli jo tuhlattu aikaa niin paljon, että tyydyin kaupan täydennyksiin ja aularuokailuun.
Sallan jälkeen kohti Kelloselän rajanylityspaikkaa ja sitä ennen Naruskan suuntaan pitkälle hiekkatieosuudelle erämaiselle alueelle. Ensimmäinen keskitason v*tutus tuli kun hiekkatiellä satuin osumaan paikalliseen minuutin kestäneeseen kunnon kaatosateeseen ja hetkessä oli kengät ja pyörä märät ja täysin kurassa. Heti sen jälkeen tulinkin Naruskan retkeilymajalla olevalle leimauspisteelle, missä oli sopivasti Lapin Kansan toimittaja paikalla tekemässä juttua. Ensimmäisenä ajanut Matti Koivuranta oli mennyt niin aikaisin aamulla tästä, että minä toisena valikoiduin kuvauskohteeksi ja vastailin siinä sitten kysymyksiin samalla kun hoitelin leimaukset ja pesin pyörää vesipulloista ruiskuttamalla. Oli vähän kiire seuraavalle putoukselle, koska olin jo vähän kyllästynyt könyämään pimeässä polkuja. Ihan ok ja pääosin paikkansa pitävä Lapin Kansan jutusta tuli (https://www.lapinkansa.fi/ruska-ridessa-pyoraillaan-2-000-kilometria-kahdeks/4928300).
Retkeilymajan jälkeen matka jatkui Naruskan leveätä hiekkatietä samalla ilmavirran vaatteita kuivatessa. Sitten siirryttiin pienemmille metsäteille tai ehkä ennemminkin jänkäteille. Täällä olisi mielenkiintoinen keskellä ei mitään 21 asti auki oleva Tuntsan Pub, mutta se jäi käymättä tälläkin kertaa, kuten elokuun gravel-reissullakin.
Jotenkin taas sekoilin ja tarkasta seurannasta huolimatta onnistuin ajamaan Kullanojan vesiputouksen polun alun kyltistä ohi melkein kilometrin. Ehdin silti juuri ja juuri valoisassa könytä polkua putoukselle ja takaisin. Takaisin tullessa polun päässä pitikin sitten laittaa lämmintä päälle orastavaa kylmää yötä varten ja samalla vaihdoin vedenpitävät sukat märkiin kenkiin ja laitoin kengänsuojat. Edessä oli puuduttavaa ajoa pimeässä pieniä jänkäteitä pitkin.
Yö kylmenikin -4C asti. Onneksi vaatetta oli tällä kertaa hyvin mukana, mutta varsinkin toinen jalka oli kylmä. Lisäsin vedenpitävien sukkien alle maakupussi- eli yösukat ja sitten vielä toiseen jalkaan jalkarätin mikrokuituliinasta ja lopulta alkoi jalat lämpenemään ja homma toimimaan. Reitti kiersi selkeämpää hiekkatietä vähän pohjoisempaa. Elokuun gravel reitillä olin tutkinut paria suorempaa väylää, mutta niissä joutui ylittämään soisia mönkijäpolkuja. Tulipa yöllä törmättyä metsäkoneeseenkin keskellä jänkää.
Vihdoinkin pitkä hiekkatieosuus Marttiin lähestyi loppuaan. Martin kylän tienoilla en varmasti taas jäänyt huomaamatta, kun koirien ulvonta kulki kilometrikaupalla kylien läpi sitä mukaa kun etenin. Jaksoin jatkaa Martin jälkeen vielä pitkälle Sodankylää kohti. Täällä oli laavuja harvassa, mutta kirjanpitoni mukaan Kelujärven kylässä oli laavu ihan tien vieressä ja sieltähän se löytyi. Valitettavasti se oli kapeilla penkeillä varustettu grillikatostyyppinen, mutta pian huomasin, että paikalla oli myös tuliterä uimarannan pukukoppi, jonka sisään mahtui oikein mukavasti pyörä ja nukkumispaikka. Lupari tosin raportoi maalissa olleensa seuraavana yönä kyseisellä laavulla ja siellä oli kuulemma kyltti, jossa pukuhuoneen käyttö yöpymiseen kiellettiin. Kaikkea ei näe pimeässä. Perillä olin vasta varttia vailla viisi aamuyöstä. Mutta 300km saatiin kasaan hiekkateistä ja poluista huolimatta.
Taival 4: Kelujärvi — Käkkälöjoki 260km
Entistä myöhemmäksi valuneen rytmin vuoksi aamulla olin liikkeellä vasta puoli yksitoista. Uimakopissa tuli nukuttua ihan hyvin, vaikka parkkiksella aamulla kävi pyörimässä kaiken maailman kanootinhakijoita ja Pekka Tahkolakin kävi yöllä tauolla paikalla, kun kuulin vapaarattaan äänen. Ajelin Sodankylään kauppaan aamiaiselle. Sieltä matka jatkui länteen Kittilää ja Leviä kohti. Olikin joutuisaa maantietä ja taisi olla vähän myötänen tuulikin. Kittilää ennen ohitin Pekan, jolla oli ongelmia takapakan kiinnityksen kanssa. Jos edellisenä vuonna törmäilin paljon Mäkipään kanssa, niin tänä vuonna törmäiltiin vielä enempi Pekan kanssa. Pekalla oli järeä hiekkatielle sopiva rengastus niin olin nopeampi asfaltilla ja hän taas sai vetää täysiä hiekkatiet, joten mentiin senkin vuoksi usein ristiin.
Kittilän ohitin vielä, mutta Levillä oli viimeinen tilaisuus kauppaan. Juuri Leviä ennen alkoikin sateet ja niitä olikin sitten luvassa koko loppuajaksi eli säiden puolesta suht helppo alku tulisi tasattua reilusti. Kaupan vieressä oli ravintola, joten söin pakollisen poronkäristyksen ja latailin laitteita (onneksi kuten myöhemmin ilmeni).
Levin jälkeen oli hetki vielä asfalttia ja sitten oli vajaa 20km hiekkatietä Ounasjoen varressa. Tässä alkoi olla orastavia ongelmia kun kurahiekka söi levyjarrujen jarrupaloja välillä ilman jarrutustakin kuran pyöriessä jarrulevyissä. Ei paljoa auttanut vaikka välillä ruiskutti vettä pullosta huuhtomaan hiekat.
Hiekkatien jälkeen olikin upeaa kapeata maantietä Lompolon, Puljun ja Puljun erämaan halki pohjoista kohti. Ehti vielä ennen pimeää ihastella maisemia. Vettä tuli melkein jatkuvasti hissukseen, mutta vielä ei ollut mitenkään läpimärkä olo. Alkuyöstä tulin sitten Kalmankaltion hiekkatien alkuun, mihin olin itseäni jo pidempään psyykannut, kun luvassa oli pimeässä erittäin kuraista hiekkatietä Kalmankaltiolle 18km ja sama vielä takaisin.
Orastavat ongelmat alkoi tässä vähitellen kasvaa pahoiksi ongelmiksi. Nämä erämaa-alueethan ovat tunnettuja hiekkaisuudesta ja hiekkadyyneistään ja tie oli samaa luonnon “juoksuhiekkaa”. Jo suuremman hiekkatien matkalla meinasi perä maantierenkailla seikkailla omia reittejään mutkissa ja hiekka rohisi jarruissa jatkuvasti. Sitten virallisen hiekkatien päästä oli vielä matkaa mönkijäuraa pitkin varsinaiselle rastille ja se mönkijäura oli ainakin märkänä täysin ajokelvotonta maantierenkailla. Tie oli kumpareista ja vähänkin kaltevissa kohdissa hiekka sortui renkaan alla ja pitoa ei ollut ollenkaan. Loppupätkä meni taluttamiseksi, pätkien ajamiseksi ja välillä potkutteluksi ja jarruja tuli kulutettua paljon. Lisäksi sateessa pimeässä 20–30 metrin valokeilan kanssa onnistuin useampaan kertaan kadottamaan pääuran ja siellä oli näitä uria kymmenittäin ristiin rastiin, kun mönkijöillä ja muilla välineillä oli haettu mikä reitti olisi kuivin milloinkin. Osaan reiteistä oli vielä autoja pysäköity eteen niin, ettei nähnyt oliko niissä joku ura vai pelkkä autopaikka. Aikaa tuhraantui ihan tuhottomasti kun jatkuvasti kaivoi kännykkää ja maastokarttasovellusta tarkastaakseen oliko nyt oikealla uralla (ja se kännykän kosketusnäyttö on aika hankala sateessa). Sitten välillä sai tosissaan etsiä reittiä soiden poikki niin ettei kengät uppoa.
Lopulta vähän ennen puolta yötä olin Kalmankaltion perällä rastilla. Sitten sama takaisin. Heti rastilta lähdön jälkeen tulikin Pekka taas vastaan ja tuli hieman avauduttua näistä Mäkipään tämän vuoden rasteista. Ongelmat eivät tosiaankaan vielä loppuneet. Ärsytti tuhlaantunut aika kun piti pitää lyhyempi ajopäivä ja saada päivärytmi paremmin valoisaan aikaan. Ajelin hissukseen sitten 18km takaisin. Etujarru ei toiminut enää juuri ollenkaan ja äänestä kuuli, että jarrupala oli kulunut kokonaan ja pohjametalli vaan jarrutti. Pekka sai kiinni ja ystävällisesti piti muutaman kilsan seuraa ennenkun kiihdytti gravel-renkaillaan menemään. Pekalle vielä sanoin, että oli yllättävän kuiva olo, mutta asfaltille päästyäni totesinkin pian, että nyt on kylmä ja vaatteet ovat läpimärät. Katselin kirjanpidosta, että Käkkälöjoen laavu olisi järkevin vaihtoehto ja aloin ajaa sinne olevaa noin 20km rukoillen, että se on olemassa ja siellä olisi puita vaatteiden kuivattamiseksi.
Käkkälöjoella jätin pyörän levähdysalueelle ja löysinkin laavun pian ja suureksi iloksi hyvää klapia oli runsaasti. Ei muuta kun sytytyspalaa sytyttämään, mutta sytkäripä ei toiminutkaan. Ajattelin, että se on märkä ja se syttyisi kun tarpeeksi yrittämällä saa sen kuivaksi. Mutta totuus olikin se, että sytkäri oli tiukasti pakattuna ollessaan tyhjentänyt kaasut. Samalla selvisi outo haju, mikä yhtä pussukkaa avatessa oli haissut parina päivänä. Kipinää kuitenkin tuli, joten ajattelin, että varmaan saan sillä tulet jollain konstilla ja youtube haulla löysinkin ohjevideon, miten tehdä tuli kaasuttomalla sytyttimellä. Tunnin siinä tuhrasin kuivan tuohisilpun sekaan sytkärin kipinärullasta irtoavaa jauhetta varovasti pyörittämällä ja sitten kipinä siihen, jolloin syntyi suuri kipinä, mutta eipä se tuohi syttynyt, vaikka videon mukaan piti olla helppoa. Kotona vielä mietin otanko varatikut mukaan kuten vaellukselle, mutta ajattelin ettei se tuli niin tärkeä ole pyöräreissulla.
Sitten vaan makuupussivaatteet päälle ja pussiin unelmoimaan aamusta, jolloin saisi laittaa litimärät kylmät vaatteet päälle. Seuraavaksi piti ladata laitteita. Mukana oli peräti 3 kpl 10000mAh virtapankkeja, joista kaksi vielä täysiä. Kävi ilmi, että kaikki huolellisesti minigrip-pusseihin pakatut pankit olivat kostuneet ja rikki (myöhemmin selvisi että onneksi vaan täysin tyhjentyneet eivätkä rikki). Juuri ja juuri oli valoissa virtaa sen veran, ettei nyt ihan pimeeseen joutunut. Kännykkä piti sammuttaa virran säästämiseksi. Olin aika kypsä keskeyttämään, kun vielä mietti jarruongelmaa.
Taival 5: Käkkälöjoki — Hetta — Olderdalen (yön yli ajo) 452km
Aamulla päätin uhrata yövaatteet ajokäyttöön ja uhrasin vähän makuupussinkin kuivuutta pukemalla märkiä vaatteita pussissa päälle niin, että sai lämmitettyä ne ennen pussista poistumista. Tällä systeemillä selvisi yllättävän lämpöisenä liikenteeseen puoli yhdentoista tienoilla. Mutta ongelmana oli edelleen jarrut sekä se, että oli luvassa sadetta edelleen ja kaikki oli jo valmiiksi märkänä.
Ajelin Hettaan lyhyen matkan leimauspisteelle Jussan tuvalle, missä Pekka teki juuri lähtöä. Siinä otin edestä jarrupalat pois kokonaan ja totesin, että täysin loppu ovat eikä takajarruistakaan ollut jäljellä niin paljoa, että niillä voisi lähteä Norjaan, missä oli vielä luvassa vuoristolaskuja hiekkateillä ja maanteillä. Dura-Ace sopivien palojen saaminen Hetasta kuulostaa mahdottomuudelta. Tutkin myös Altan pyöräkaupat ja tuskin sieltäkään saisi. Soitin kuitenkin Hetan pyörävuokraamoon, jonka pitäjä sanoi olevansa muualla töissä ja voivansa illalla kuudelta katsoa asiaa jos löytyisi sopivia. No en voinut niin kauaa epävarmaa huoltoa odotella. Soitin kuitenkin hetken mietiskelyjen jälkeen vaihtoehtojen puutteessa uusiksi sovittiin, että nähdään pajalla klo 18.
Nyt olikin yllättäen luppoaikaa keskellä Ruska-ajoa koko päivä. Menin sitten Jussan tupaan lounaalle ja laitteita lataamaan ja lopulta päädyin ottamaan päivähuoneen (hiustenkuivaaja optiolla). Siinä koko luppoaika sitten menikin, kun hiustenkuivaajalla ja täysille laitettuna erittäin tehokkaaksi osoittautuneella sähköpatterilla kuivailin kaikki kamat. Ei edes päikkäreitä ehtinyt ottaa.
Kuudelta suuntailin lähelle vuokraamolle ja jätin vielä laitteet huoneeseen lataukseen niin ehdin jopa yhteen virtapankkiin saamaan virtaa. Eipä Hetta Bikes:lta löytynyt maantieopyörän paloja, mutta paikan pitäjä oli erikoistunut vaativiin pelastustoimiin ja sujuvasti sorvasi SRAM maastopyörän jarrupaloista kolmelta sivulta pienentämällä toimivat palat ja puolittainen erotusjousikin saatiin duunattua. Sama pelastaja muuten pelasti kesän Nordkapp-Tarifa kisassa yhden osallistujan matkan. Koska palat tuntuivat toimivan edessä niin tehtiin vielä toiset jemmaan takapäätä varten. Kiitos Hetta Bikes! Toisaalta sade-ennusteita katsoessa olin toisaalta jo tyytyväinen keskeytysmahdollisuuteenkin…
Koko episodin jälkeen päivä oli hukattu ja pääsin matkaan päivän jo hämärtyessä. Onneksi kova tuuli oli nippa nappa myötäinen suurimman osan ajasta ja pääsin kohtuullista vauhtia Hetasta Kivilompolon raja-asemalle ja sieltä aika-eron lisätunnin ansiosta Kautokeinoon Essolle vielä ennen sulkemista klo 22.30. Selvää oli, että aikataulun kiinni saamiseksi pitäisi tehdä kova homma, eli ajaa yön yli huolimatta sateista ja matkalla olevasta Gargia vägenin tunturiylängöllä olevasta mönkijäurasta. Melkonen henkinen voitto piti Kautokeinon Essolla vääntää, ettei tullut mentyä ensimmäisestä Ruskasta tuttuun upeaan Kautokeinon Thon hotelliin, jossa on kunnon kylpyläosasto. Söin Essolla lehtipihvin ja ostin kaksi muovikassia. Pakkasin jalat ja kengät kokonaan muovikasseihin, jotka teippasin kenkien ja säären ympärille ajatuksena sillain voittaa lisää matkaa kuivilla jaloilla. Pussit säilyisivät ehjänä ainakin ensimmäisen kengän kiinnityksen polkimeen ja siten olisi täysin tiivis paketti alhaaltakin. Esson myyjällä oli ihmettelemistä, mutta varmaan tajusi että yön yli oli tarkjoitus ajaa. Meinasi vielä käydä katastrofi, kun unohdin sadetakin sisälle ja myyjä jo sulki paikkaa kun valmistelin pyörää, mutta onneksi huomasi takkini ja toi sen.
Noin 80km matka Kautokeinosta Gargia vägenin alkuun sujui ihan hyvin ja siinä kului aikaakin sopivasti, että Gargia vägenillä alkoi pian alun jälkeen jo päivänvalo pilkistämään. Gargia vägenin alun tiukat nousutkin selvisin nippa nappa jalkoja irroittamatta, vaikka isot kivet ja pehmeä alusta välillä sai renkaan sutimaan ja vauhdin pysähtyminen ja kaatuminen oli pari kertaa ihan hilkulla. Jossain vaiheessa ylängöllä en ollut tarpeeksi valppaana ja oli pakko pysähtyä, kun en ehtinyt töyrääseen tullessa vaihtaa tarpeeksi pientä vaihdetta. Siinä kävelyssä alkoi pussit jo hajota, mutta olin tyytyväinen, että olin sinne asti saanut pidettyä kengät kuivina. Keli oli koko reissun haastavin aavalla ylängöllä. Tuuli todella kovaa. Niin kovaa että pyörä lähti puuskissa taluttaessa käsien alta. Räntä lensi vaakasuoraan ja oli kylmä. Juuri ja juuri viitsi rastilla kaivella kännykän kuvanottoon.
Tien lopussa olevassa laskussa pois ylängöltä tuli lopulta todella kylmä, kun ei polkeminen enää lämmittänyt. Heti asutuksen alettua osui onneksi kohdalle postilaatikkokatos, joka oli vain yhdeltä (suojan puolelta) auki ja siellä oli vielä komeita hyllyjä. Olin varautunut märkään yön yli ajoon niin, että jätin kuorikerrosta lukuunottamatta kuivat vaihtovaatteet kassiin. Strippasin sitten alasti siinä postilaatikkokatoksessa ja sain vaihdettua kuivan alus- ja välikerroksen, mikä oli päivän pelastus. Aamun eka bussikin kolisteli sopivasti ohi vasta kun oli jo vaatetta päällä. Yö meni kuitenkin siinä mielessä mukavasti, ettei yhtään väsyttänyt missään kohtaa.
Nyt oli aikataulu jossain määrin ajettu kiinni ja pääsin kaiken lisäksi suunnitellusti ajamaan Norjan vuoristojen ja vuonojen reunoja päivänvalossa. Ajelin komeeta rannikkoa ihan rauhassa. Hauska näköharha tulee tasamaan ihmiselle kun näkökentän edessä oleva vuori saa aikaan tunteen, että pakko olla alamäki kun edessä on vain maata näkyvissä. Välillä pääsi tunneleista, mutta suurin osa oli kiellettyjä pyöriltä. Mitään järkeä näissä ei ollut eli kielto oli lähinnä silloin jos joku kiertotie oli olemassa ja jos ei niin sitten tunnelin sai ajaa. Muuten hyvissä Norjan pyöräilyolosuhteissa oli kumma poikkeus nuo tunnelit, kun niissä oli vain se kieltomerkki eikä mitään opastusta miten se kierto menee ja vaikka se usein onkin selvä, että vanhaa tienpohjaa rantaa myöten mennään, niin se alut olivat usein niin epämääräisiä, ettei niistä heti tajunnut, että tuosta välistä pitää pujahtaa.
Eipä jäänyt edes mieleen, missä kaikkialla tuli poikettua pikaisesti kaupassa. Näissä Norjan kylissähän oli hyvin 7–23 auki olevia pikkukauppoja, joten täällä ei tarvinnut sen suhteen hirveästi pinnistää. Burfjordissa taisin käydä oikein syömässä ja kukas muukaan kuin Pekka ilmestyi sinne pian perässä.
Ulkoyöpymisistä päätin lipsua Norjan yön verran, koska taas oli akuutti kuivatustarve ja toisaalta en jaksanut ennen reissua tehdä pohjatöitä Norjan mahdollisten laavujen tai muiden vastaavien olemassaolon suhteen tai oliko niissä edes yleensä nuotiota ja puita. Matkalla kyllä näytti, että jotain grillauspaikan tapaisia olisi ollut joillain levähdysalueilla. Kun päivän pää alkoi näkyä varasin sopivan etäisyyden päästä Olderdalenista majoituksen. Lopulta sinne meinasi tulla kiire kun matkalla olikin vielä yksi kielletty tunneli, jonka kierto nousi 200m korkeuteen. Olderdalenista oli sopiva matka aamulla suorittamaan viimeinen tiukka haaste, joka oli hiekkatienousu 800m korkeuteen 6km päähän Haltista.
Ehdin nippa nappa ennen klo 22 majoitukseen. Vasta kolmannella puhelulla sain thaimaalaistaustaisen näköisen naisen ymmärtämään, että olin tulossa häneltä varattuun majoitukseen ja että olin jo ovella. Kurvaili sitten 5 minuutissa paikalle autolla ja näytti paikat ja pyöränkin sai huoneeseen. Mitään auki olevaa paikkaa ei kylässä ollut, mutta onneksi täti antoi ystävällisesti luvan popsia jo illalla aamiaismuroja ruokasalista maidon kanssa. Kävin suihkussa, laitoin kuivattelut käyntiin (hiustenkuivaaja oli) ja menin nukkumaan valkoisiin lakanoihin vaihteeksi.
Taival 6: Olderdalen — Kilpisjärvi 180km
Kohtuu aikaisen nukkumaanmenon ja seitsemäksi tilatun aamupalan pakottamana olin jo puoli yhdeksän liikkeellä kohti viimeistä haastetta ja hiekkatien “kestääkö renkaat” jännitystä. Ajelin ilman eväitä ja juomaa, että oli mahdollisimman vähän raahattavaa 800m korkeuteen, mihin hiekkatie päättyy ja alkaa polku Haltille. Nousu ei suinkaan ollut tasainen Birtavärrestä Haltille vaan varsinainen nousu oli vajaan 10km matkalla ihan riittävän huonolla hiekkatiellä, missä oli pitkiä pätkiä Garminin mukaan noin 12% nousua. Sen verran tylyä settiä oli, että hiki tuli ihan kunnolla ja kaikki vähänkin loivemmat kohdat piti hidastella, että sai voimia kerättyä. Jaksoin kuitenkin yhdellä pysähdyksellä ja sekin johtui siitä kun Pekka tykitteli vastaan mäkeä alas ja 10 metrin lukkojarrutuksella pysähtyi kertomaan, että oli pudottanut takavalonsa ja pyysi keräämään talteen jos näkyy (ei näkynyt). Jatkuva kastuminen ja hikoilu vuoron perään ja välillä yhtä aikaa Norjan nousuissa sai aikaan sen verran laajan hajukehän, että Pekkakin kommentoi asiaa. Pekka myös pelotteli ylängön raaoista olosuhteista, mutta sinne päästyäni totesin, ettei ollut niin pahan kuin Gargia vägen eikä oikeastaan kylmä tullut ollenkaan, kun ylhäällä oli sen verran nousua ja laskua vuorotellen, että välillä piti polkea taas lämpimäksi. Haltin kyltilla oli pikainen kuvauspysähdys ja sitten heti takaisin. Kannatusta ja kummallisia katseita sai ihmisiltä nousussa.
Alaspäin laskettelu olikin mielenkiintoista touhua. Käytössä oli vain etujarru ja kun hiekkatietä uskalsi laskea vain vähän yli jouksuvauhtia maantierenkailla, niin ilmavirtakaan ei etujarrua jäähdyttänyt eikää ilmanvastus syönyt energiaa. Sen seurauksena piti pysähdellä välillä jäähdyttelemään jarrua kun jarrulevyssä alkoi olla orastavaa punaista hehkua. Vesitipat sihahti hetkessä höyryksi. Tietysti sen olisi voinut jäähdyttää vesipullolla kastelemalla, mutta muistaakseni se ei taida tehdä jarrulevylle hyvää.
Pääsin alas Gorsan polun päähän asti, missä oli taas vuorossa noin kilometrin polkusekoilu Gorsan sillalle, putouksella ja kanjonille. Olin juuri sellaiseen aikaan liikkeellä, että väkeä oli tosi paljon syystäkin kuuluisalla nähtävyydellä. Suurin osa tuntui olevan suomalaisia. Siinä riitti varmaan monella ihmettelemistä miksi raahasin pyörän sinne. Onneksi polulla oli parempiakin pätkiä, joita ainakin potkutteli pyörällä eteenpäin.
Tämä nähtävyys olikin kaikkein näyttävin. Otin vain videota , mitä nyt ei tähän saa liitettyä, niin suosittelen hakemaan netistä jonkun videon tai vielä parempaa käymään paikan päällä itse. Kyseessä on Euroopan syvin kanjoni johon vesiputous syöksyy ihan sillan vieressä.
Gorsalta paluun jälkeen oli vielä toinen setti laskettelua. Lopulta olin asfaltilla ja oli ison huokauksen aika, kun maantierenkaat olivat selvittäneet kaikki hiekkatiet ja mönkijäurat ehjänä. Kova suoritus. Sen kunniaksi käytin vuoristopuron vettä ja pullosuihkua ja pesin pyörän. Kun pyörä on hyvin vahattu juuri ennen lähtöä niin kurat lähtee onneksi aika nätistä pelkästään juomapullolla ruiskuttamalla. Pieni järkytys oli kelloon vilkaisu. Tähän temppuosuuteen oli hukkunut valtaosa päivästä ja kello oli jo yli kolme enkä ehtisi maaliin iltapäivällä niin, että ehtisi käydä vielä nätisti syömässä jossain.
Birtavärressä kävin vielä kaupassa ja lähin sitten kiertämään viimeistä niemeä ennen Skibotnia ja kiipeämistä maaliin Kilpisjärvelle. Niemellä oli vielä aika pitkä kierto, kun tunneli oli pyöriltä kielletty. Onneksi ei kuitenkaan ollut nousuja vaan kierto oli rantaa pitkin.
Skibotnissa kävin ottaan viimeiset suupalat kaupasta. Jalat oli likomärät, mutta ajattelin ajaa loppuun niillä. Kilpisjärveä kohti noustessa kuitenkin alkoi tuntua siltä, että kohta likoaa nahka irti jaloista, niin oli pakko pysähtyä vielä vaihtamaan vedenpitävät sukat jalkaan niin hetkeksi vähän helpotti. Kilpisjärven tie onkin komea maisemiltaan enkä sitä ole pitkään aikaan mennytkään. Onneksi pimeä alkoi tulla vasta loppupuolella ja Saanankin ehti nähdä vielä.
Mäkipää oli armahtanut meitä sen verran, että viimeinen rasti Tsahkaljärven kosken sillalla oli ihan ajettavan kivituhkapolun päässä, joten siellä käynti pimeässä hoitui nopeasti ja sitten vain laskettelu leimalle hotelli Kilpikseen, jossa oli majoituksenikin.
Oli kyllä mahtavaa saada tämä reitiltään ja olosuhteiltaan vaikein Ruska päätökseen. Nyt oli myös pahimpia teknisiä ongelmia minulla. Maalissa oli ainakin randomutsi, Matti Koivuranta ja Lupari (keskeyttänyt) vastassa. Pekka oli eri majoituksessa. Olin siis Matin ja Pekan jälkeen kolmas maaliin tullut. Ja kun syömään ei enää ehtinyt niin pitihän siinä sitten hotellin aulassa juoda pari kaljaa ja purkaa kokemuksia muiden kanssa. Istuin tosin hajukehäni kanssa vähän kauempana portailla.
Loppusanat
Tyytyväinen voi olla kun vaikea Ruska onnistui kuitenkin niin, että olin päivää ennen perillä. Miksi se on niin tärkeää? Se nyt on yksinkertaisesti vaan pirun mukavaa, että ennen etelään paluuhärdelliä on yksi luppopäivä suorituksen jälkeen ja siinä on ihan mukava tankkailla hyviä aamiaisia suoritusta kerraten muiden kanssa.
Kahdeksastatoista ensikertalaisesta maaliin ajoissa pääsi viisi, mikä kuvaa reitin vaikeutta.
Hyvin onnistui:
- ajoissa perillä
- mies kesti hyvin, vaivat oikeastaan väheni reissussa
- yhtä yötä vaille yöt ulkona ja leiriytymiset sujuivat hyvin. Leiripaikat löyty nopeasti pohjatöiden ansiosta.
- taukoiluajat pysyi kurissa
- tuli ajettua loppuun vaikka keskeytysperusteet oli jo käsissä Hetassa, toki oli tuuriakin että huoltoa sai. Sain vielä ajettua aikataulun kiinni.
- missään kohtaa ajaessa ei nukuttanut
Huonommin onnistui:
- Hermo oli koitoksella osalla rasteista kun ei päässyt ajamalla, reitti hakusessa pimeässä, vettä satoi ja aikaa kului odotettua enemmän. Näköjään se, että joku menee etukäteen pelättyäkin huonommin, käy erityisesti hermoon.
Parannettavaa jäi
- reitit rasteilla on suunniteltava vielä paremmin, kotona on helppo unohtaa että niihin voi tulla sateessa pimeässä
- minigrippejä paremmin pitää pakata kosteudelle herkät tavarat
- varatulitikut myös pyöräretkelle
- seosjarrupalojen sijaan pitää Ruskassa olla metalliset jarrupalat (jarrupalojen vaihto keraamisiin jarrumäntiin ei ole kovin yksinkertaista tien päällä kun mäntiä pitää saada puristettua sisään, joten vaihtopalojen kuljetus ei välttämättä ratkaise ongelmaa)
- ruokaa tulee edelleen varsinkin alussa kuskattua liikaa mukana
Jännittävintä oli
- Gargia vägenillä olisi oikeasti ollut tiukka paikka jos rengas olisi hajonnut. Olisi varmaan pitänyt kääriytyä pressuun ja makuupussiin ja yrittää siinä korjata. Kylmä olisi muuten yllättänyt korjaustöissä märkänä niissä oloissa ja en tiedä toimiiko siellä kännykkäkään.
Epäreiluinta oli
- kepoisemmille naisosallistujille ei välttämättä kuormatun pyörän kantelu poluilla ja portaikoissa ole ihan tasapuolista
- vaikka säännöissä kauniisti puhutaan kaikista poljettavista kulkuneuvoista niin onko vielä ollut yhtään Ruskaa, jonka olisi realistisesti voinut suorittaa esimerkiksi kolmipyöräisellä velomobiililla
