Ruska 2023

25 min readOct 1, 2023

Suunnitelma

Tämän vuoden Ruskan reitti oli helppo ja ehkä vähän tylsä. Helppo koska matkasta suuri osa oli tasaista Baltiaa ja Pohjanmaata sekä kaikki vierailtavat reittipisteet olivat helposti saavutettavissa, eikä niitä ollut paljoa. Tylsä koska lyhin reitti ohjaili Baltiassa suurille teille ja Suomessakin suosi Helsinki-Pori tien tai kolmostien valintaa.

Näistä lähtökohdista päätin, että tällä kertaa voisi Baltian tasaisia ja sileitä teitä hyödyntäen yrittää vähän vakavammin saada ajettua alussa 600km vuorokaudessa, mikä on ollut kohtuu lähellä joskus muulloinkin Ruskan alussa. Tästä olisi sekin ilmiselvä etu, että se mahdollistaisi ehtimisen launtai-illan viimeiseen Tallinna-Helsinki laivaan. Odotettavissa oli, että sinne pyrkisi useampikin “suoritusajaja”. Suunnittelin Baltian osuuden suorimpia “moottoriteitä” pitkin varsinkin, kun lyhin Tartto-Tallinna välin “moottoritien” välttävä reittikin oli jo ajettu 2019 Ruskassa. Varauksena oli toki, että vastatuulen tai sateen sattuessa 600km/24h yritys jäisi väliin.

Baltian jälkeinen osuus oli sitten tarkoitus ottaa rennommin ja suunnittelin Helsinki-Vaasa välillä Helsinki-Pori tien välttävän reitin, vaikka siitä tulikin lisäkilometrejä ja varsinkin lisämäkiä. Vaasan jälkeen tein reitin sekä Uumajan kautta että Oulun kautta, vaikka todennäköisyys osua sopivasti Vaasa-Uumaja laivaan oli aika pieni. Pohjoisessa valkkasin tarkemmin tutkimatta Ruotsin Lapin kautta menevän vaihtoehdon, koska se oli kokonaan uutta reittiä minulle.

Varusteet

Varusteet oli pääosin edellisen vuoden mukaiset. Pientä optimointia oli varasisäkumien (3kpl) vaihto Aerothan merkkisiin, jotka ovat selvästi kevyempiä ja vähemmän tilaa vieviä. Rasvat pakkasin entistä pienempiin kippoihin. Puukon ja pihdit sisältävän monitoimityökalun jätin pois (jolloin on syytä varmistaa, että tubeless venttiilit saa tarvittaessa sormivoimin irti).

Majoitusta varten oli dyneemapressu alle, ilmapatja ja makuupussi, mutta ei telttaa. Puhallettava tyyny unohtui, mutta eipä tuota kaivannut erityisesti.

Jotta nyt jotain sisältöä tulee tähän niin vaatteita en ole tainnut ikinä listata tarkasti, joten laitetaanpa niistä lista. Tämmöiseen settiin ovat vaatteet vähentyneet vuosien varrella:

Gore sadetakki (ja tuulitakki), hyvä Nikwax kyllästettynä paitsi selästä liian lyhyt ja ajotakki alkaa kostua selästä vähitellen.
Norrona sadehouset (ja tuulihousut), kalliit Norjalaiset sadehousut, hyvät ominaisuudet kun on tuuletusräppänät ja säätöjä niin että voi pukea kengät jalassa. Valitettavasti jo kolmen Ruskan ja vähäisen muun käytön jälkeen sisävuori repeilee eikä vedenpitävyyskään ole ihan huippua kyllästettynäkään.
Perus kengäsuojat eli ei pidä vettä kauaakaan
Muovipusseja kengänsuojien alle
Kesämaantieajokengät
Kypärä melkein kokonaan umpeen teipattuna. Pieni tuuletus jätetty ettei kerää kosteutta sisään. Ei tarvi sadehuppua kun teippaa ja aerodynamiikkakin paranee.
Assos lyhyet vaippahousut, jalassa melkein kokoajan
Assos lyhyet vaippahouset, joissa reikä. Baltian etapille ja laivassa roskiin.
Irtolahkeet
Vanhat pitkät ajohousut, joista vaippa poistettu. Vähän irtolahkeita lämpimämmät.
Pitkät kalsarit, lähinnä yöhousuiksi ja hätävaraksi
2 paria paksuja meronivillasukkia
1 pari vedenpitävät sukat
Norjalainen Byrne “muovi”reikäpaita. Aluspaitana kokoajan.
2 kpl Rab vetoketjullisia ohuita välikerros polyester eli fleece paitoja Polartec kankaasta, jonka 3D-muotoilu tuo ilmavuutta lisää. Toista voi vähän säästellä aluksi yöpaidaksi. Mielestäni polyester parempi kuin merino, koska kuivuu nopsaan ja painaa vähempi. Toki haisee enempi.
Castelli ajotakki, joka on tainnut olla jokaisessa Ruskassa. Tässä on tuttu ja turvallinen hengittävyyden suhde ilmavirran leikkaukseen. Availtuna selviää kesäkeleistäkin jotenkin niin ei tarvi muuta ajopaitaa. Vetoketju uusittu joskus.
Ohut pipo
Ohut putkihuivi
Ohuet hanskat
Siviilinahkahanskat jotka mahtuvat edellisten päällekin. Jotenkin tykkään perus nahkahanskoista, kun ne pitää ilmavirtaa ja löysinä ne on nopea pukea ja riisua hampaillakin toinen käsi ohjaustangossa.
Heijastinliivi

Lähtöpaikalle Liepajaan

Koska AirBaltic sattuu kotoa Pirkkalasta 10km päästä lentämään päivittäin Riikaan niin päätin yhteiskyydin sijaan lentää Riikaan ja mennä sieltä 200km paikallisella bussilla Liepajaan. Lento maksoikin vain noin 100e pyörän kanssa, joten ilmastoa lämmittämään päädyin. Koska Latviassa en ole käynyt kuin pikaisesti Riikassa kauan sitten, otin lennon jo keskiviikkoaamuyöksi, niin ehdin pyörimään turistina pari päivää ja samalla hankkimaan epäreilua etua olemalla hyvin syönyt ja levännyt lähtöpäivänä.

Signature lahjoitti pyöräpahvilaatikon, johon pakkailin pyörän lyhyttä lentoa varten. Ja nätisti se laatikko putkahtikin Riikassa erikoistavarahihnalle juuri samalla hetkellä kun kerkesin paikalle. Olipa outoa olla jo ennen seitsemää aamulla toisessa maassa.

Vaikka pyörä mahtuikin takakiekkoa irroittamatta laatikkoon, niin silti 2 tuntia vierähti kootessa Riikassa aamuvarhaisella. Todella tarkkaan yritin katsoa purkaessa, että kaikki osat tuli mukaan ja samoin kokoomisessa tarvittavat työkalut. Silti oli satulaputkesta kiristimen osia irronnut, mutta onneksi löytyivät kuplamuovien sisältä.

Pyörä alkaa olla kasassa Riikan lentokentällä. Lentoaseman pihan siistijältä sain vielä ohjeet, mistä löyty kierrätyspiste pakkausjätteille.

Sain minipumpulla aika lailla riittävät paineet ja lähdin sekoilemaan ulos lentokenttäalueelta. Muutamien todella pitkällä syklillä olleiden liikennevalojen jälkeen ja pienten hiekkatieseikkailujen jälkeen olin reittiviivalla, jota Ruskassa oli tarkoitus ajaa kaupungin läpi. Meinasin nimittäin vakoilla reitin vielä etukäteen. Ajelin länteen reittiä vastaan kaupungin laidalle asti ja sitten ajelin reitin läpi oikeaan suuntaan keskustaan asti ja kyllähän siitä itse ajossa oli jonkin verran hyötyä, vaikka sitten yöllä tullessa lopulta jätinkin osan reitin hienouksista väliin ja ajelin täysin tyhjiä valtateitä.

Keskustasta poistumista en jaksanut enää tutkia etukäteen vaan tein lyhyen pyörähdyksen vanhassa kaupungissa ja sitten suuntasin linja-autoasemalle. Liepajaan näytti menevän busseja melko tiheään ja pääsin heti ensimmäiseen, vaikka nettisivujen mukaan “kuski päättää ottaako pyöriä kyytiin vai ei”. Bussi yli 200km päähän pyörän kanssa maksoi reilun kympin ja oli niin täynnä, että piti seistä melkein puoliväliin asti. Vessasta ei ollut tietoakaan 3 tunnin matkan aikana, joten oli ihan hyvä että aamupala oli jäänyt väliin. Bussista kuitenkin näki hyvin maalaismaisemat, jotka lähdön jälkeisenä yönä jäisivät pyörän päältä näkemättä.

Liepajassa

Klo 14 tienoilla bussi oli Liepajan linja-auto asemalla. Liepaja on Porin kokoinen pikkukaupunki, mutta silti Latvian 3. suurin kaupunki. Täälläkin näytti oleva paljon kokonaisia katuja suljettu peruskorjauksen vuoksi ja vähän joutu kierteleen, että löysin hotellille keskustaan. Hotellin edustakatukin oli työmaata. Loppupäivä ja pari seuraavaa tuli pyörittyä ja syötyä Liepajassa. Laitetaan nyt muutama turistikuva tähänkin.

Yleisesti ottaen oli odottamaani siistimpää ja modernimpaa eikä edes keskustan ulkopuolella ollut kovin pahoja neuvostoaikaisia kerrostalon rähjiä. Palvelut pelasi, ruoka oli hyvää ja maksoi vähän yli puolet Suomen ravintolahinnoista. Hesburgerikin olisi löytynyt. Kaupungin hiljaisuus arki-iltaisin oli yllättävää varsinkin kun oli kuitenkin yliopistokaupunki. Baareissa ei näyttänyt olevan ollenkaan asiakkaita. Katujen Suomea vähäisempi valaistus toi mukavaa tunnelmaa iltaisin.

Latvian kieli kuulostaa nuotiltaan ihan suomelta ja vähän väliä luuli jossain olevan suomalaisia, kun kuuli puhetta kauempaa. Ihmiset tuntuivat muutenkin olevan aika suomalaisen näköisiä ja oloisia. Nuoremmat osaa englantia ja vanhemmat eivät yhtään.

Hiekkannat ovat pitkät ja leveät. Sieltä löytyy palveluita, diskoja ja ravintoloita ihan etelänkohteiden tyyliin.

Pohjoinen yli 2km pitkä aallonmurtaja on nähtävyys. Kävelin puoleen väliin, mutta kapeampi loppu piti jättää väliin kun en halunnut suolata vaatteita. Kävelymatka aallonmurtajalle oli odotettu pidempi, mutta tulipa nähtyä lähiöitäkin. Takaisin pääsin paikallisbussilla ilmaiseksi, koska 20 euron seteli oli kuskille liian suuri raha.

Matkalla aalllonmurtajalle oli myös merivoimien hienoja historiallisia rakennuksia ja tämä “pyhän nikolauksen ortodoksinen merivoimien kirkko”, joka oli melko hassusti keskellä kerrostalolähiötä.

Keskustan tunnelmallisia syrjäkujia illalla

1. taipale Liepaja — Tallinna

Lähtöpäivälle olikin tarkka ohjelma. Pitkät aamulepäilyt, sitten paikalliseen pyöräliikkeeseen jalkapumpulle, jotta sai kunnon rengaspaineet (eli noin 1bar yli renkaiden suositusylärajan), sitten kaupasta evästä ajoon ja sitten taas syömistä ja lepäilyä. Olin saanut sovittua huoneen luovutuksen vasta iltaan (avain kyllä lakkasi toimimasta jo päivällä, mutta ei ainakaan tultu pois ajamaan). Melkoisen mukava lähtötilanne verrattuna muihin, joiden bussikuljetus saman hotelliin tuli vasta edellisenä yönä ja huoneiden luovutus oli vienyt johonkin klo 2–3 yöllä.

Lähtöpaikka, jääkärien valakirkko, kuvattuna jo lähtöä edeltävänä päivänä.

Lähtö oli perinteisesti auringon laskun aikaan. Sadetta ei ollut luvassa ennen Tallinnaa ja tuuletkin olivat aika hyvät, joten 600km/24h tavoite oli voimassa. Kaikki oli lastattu, puettu ja viritetty sen mukaan, ettei turhia stoppeja tarvitsisi. Ainoastaan ekalle etapille varatut teipillä paikatut ajohousut olivat alkaneet revetä lisää, mistä Arto ystävällisesti huomautti. Lähdössä ryntäilin heti etujoukkoihin ja kävellen etukäteen tarkistettua helppoa reittiä ajelin ulos Liepajasta. Alkumatkasta olleen laatoista tehdyn kevyen liikenteen väylän jätin suosiolla väliin. Porukka hajosi yöhön yllättävän nopeasti, vaikka poistumisreitti kaupungista oli aika itsestään selvä. Osa näköjään ajoi eteläisempiä tai pohjoisempia pidempiäkin reittejä.

Ensimmäinen reilu 200km Riikaan meni ilman kummempia sattumuksia. Ennuste lupasi alkuun pientä vastatuulta, mutta yö taisi olla aika lailla tyyni. Lämpötila oli sopivan vilpoinen. Mäkiä ei juuri ollut ja asfaltti oli sileätä kun marmori. Pyörä tuntui kulkevan melkein itsestään, kun sen vain sai vauhtiin kuormineen, ja keskinopeus pysyi hyvin tavoitteen mukaisella alueella yölläkin.

Durben kylän kohdalla olin varmaan pienen matkasäästön vuoksi piirtänyt kylänraitin kautta reitin, mikä oli virhe, koska kylänraitin alkuun oli jätetty pätkä todella epätasaista mukulakiveä maantieltä tulijoita hidastamaan. Toisaalta pikkukylän keskusta oli oikein hieno yössä ja luultavasti sain peläytettyä nuorenparin, kun äänettömästi sujahdin ohi toista puolta tietä autiolla kylällä.

Skrundan ja Salduksen kaupunkien kohdalla olisi ollut jopa avoin huoltiskin vielä, mutta turhiin pysähdyksiin ei nyt käytetty aikaa. Ainoastaan pissitauot pidettiin ja niihin yhdistettynä kaikki muu eväiden kaivaminen tai vaatteiden säätö. Tosin alussa mietityt vaatteet toimi hyvin koko yön.

Jossain vaiheessa ohitin pysähtyneen toisen osallistujen, joka oli ehkä Timo Petänen. Pimeässä vaikea tunnistaa, vaikka muutama sana vaihdettiin. Se olikin viimeinen havainto muista osallistujista. Riikaan tulin niin joutuisasti, että aloin katsomaan reittiäni liian myöhään ja missasin yhden oikaisupätkän reitistä ja ajoin noin kilometrin ylimääräistä. Valtatiet Riian lähelläkin olivat yöllä melkein kokonaan tyhjät liikenteestä, joten ajelin “moottoritietä” suunniteltua reittiä pidemmälle ja jätin kikkailut asuinalueella junanradan ja kävelysiltojen ylityksineen väliin.

Lähempänä keskustaa ajoin ihan kevyen liikenteen väyliä kun (taksi)liikennettä alkoi olla. Etukäteen tutkimaton loppuosa Riian läpi oli aika suoraviivaista ja lopulta onnistuin ajamaan koko kaupungin läpi ilman yhtäkään harhailua eikä keskinopeuteen tullut kriittistä alenemaa. Lähinnä bilettäneet sähköpotkulautailijat välillä vähän jännitti. Latvian liikennekulttuurissa näytetään elävän vielä sitä aikaa, missä kaikki kevyt liikenne kulkee jalkakäytävillä oli ne sitten pyöräteitä tai ei, joten välttämällä jalkakäytäviä sai ajaa rauhassa ajoradalla.

Suurempaa “moottoritietä” Riikan jälkeen (kuva Google Street view)

Riikan jälkeen oli noin 30km suurempaa ja vilkkaampaa motaria, jota ajeli leveällä pientareella ihan hyvin. Sen jälkeen pääsi taas rauhallisemmille teille kohti Tartoa. Tässä vaiheessahan oli jo päivä koittanut ja ihan hyviä maalaismaisemia olisi ollut tarjolla, mutta huonosti tuli niitä katseltua kun jotenkin keskityin vaan suorittamiseen ja laskeskeleen päässä sen hetkistä tilannetta iltalaivan suhteen. Ensimmäinen pidempi tauko oli 300km kohdalla, kun piti suuremmalle tyhjennykselle poiketa metsään. Kerrankin oli kaatuneita puita juuri sopivasti hyväksi istuimeksi.

Suurin ongelma päivän suoritusajossa oli maha, joka ei meinannut päästä ajovauhtiin. Välillä oli tosi öklö olo niin ettei “varmasti ikinä enää tee mieli syödä mitään” ja sitten taas yhtäkkiä saattoi iskee ihan hirveä syömishimo niin että veti monta suklaapatukkaa putkeen. Ensimmäinen kauppatauko oli vasta Valgassa ennen Viron rajaa. Nopea kaupassa käynti oli vähän vaikeaa, kun oli pienehkö ja outo valikoima. Ainakin kokeiluna otettu juotava jukurtti tuntui rauhoittavan mahaa ja lisäsinkin ne vakiojuomien listalle smoothieiden ja proteiinijuomien rinnalle. Matka jatkui nopeasti pyörän päällä syöden. Tässä vaiheessa tuuli oli jo etelän suunnasta ja vaihteli myötäisen ja sivutuulen välillä.

Tarton sisäänajo meni myös hyvin ja Tartoa ennen oli hetken oikein mojovaa myötätuulta. Taisin pari korttelia ajaa jalkakäytävää, mutta muuten päädyin ilman turhia seikkailuja ensimmäiselle leimauspisteelle. Vähän aikaa sain nappeja painalla ylioppilastalon ovella ennen kuin sieltä tuli joku vaisu mies avaamaan oven ja löi leimankin ihan palveluna. Piti vielä kuvakin ottaa edestä, että sai ajan ylös, koska kynä vietiin jo ennen kuin ehdin merkitä aikaa.

Leimauspisteeltä oli suoraviivainen reitti pieniä katuja Tallinnan tielle, enkä Tartossa muuten sitten pysähtynytkään. Ikävä kyllä Tallinnan tie ei ihan suoraan pohjoiseen mennyt vaan samalla länteen, minkä vuoksi kunnon myötätuulta sai vain ajoittain. Mäkiä ei edelleenkään ollut ja asfaltti oli sileää. Pöltsämaan kohdalla poikkesin huoltamolla toistamiseen ostoksilla enkä sitten sen jälkeen muistaakseni enää pysähtynytkään ennen laivaa. Huoltamolla oli sen verran jo varaa, että tuhlasin ensimmäisen kerran aikaa kännykän katseluun ja totesin, että mikäli seurantakartta pitää paikkansa, niin iltalaivalle ei yllättäen olekaan tulossa ketään muuta.

Tallinnaa ennen tuli 600km täyteen ja viime hetkillä huomasin, että pienellä loppukirillä sain itse asiassa nippa nappa ajettua sen 600km 23 tuntiin. Ei nyt mikään maailman ihme, mutta tuskin tulen itse ikinä rikkomaan lukemaa. Sen verran hyvät olosuhteet oli pois lukien tietysti kuorma pyörässä ja Riikan ja Tarton läpiajamiset.

Ennätyskuva talteen, 23 tuntia ja 600km. Keskinopeus on ajoajan keskinopeus eli ei siksi täsmää kuluneeseen aikaan.

Viimeiset kilometrit ennen Tallinnaa olivat taas oikein hyvää myötätuulta. Sitten alkoi vaihtelevan laatuinen kevyen liikenteen väylä. Onneksi eteen sattui paikallinen pyöräilijä, joka helpotti oikeiden ajolinjojen valintaa sen aikaa kun näkyi edessä. Päätieltä erkanemisen jälkeen tuli ensimmäinen harhaan ajo ja tuli vähän ylimääräistä lenkuraa pienempiä katuja satamaa kohti mennessä. Jossain meren rannalla oli myös ollut joku todella suuri yleisötapahtuma, koska kaikki tiet olivat muutaman keskustakilometrin matkan ihan täynnä perheitä ja autoja tulossa jostakin. Jos olisi laivaan ehtiminen ollut tipalla niin olisi voinut hiukan ärsyttää.

Satamaan pääsin hyvissä ajoin. Ei ollut vielä edes lippukojut auki. Ajohousujen reiästä oli se ilo, että sen ansiosta tulin heti pukeneeksi lisää vaatetta päälle, koska kojujen aukeamista sai odotella ja vielä lipun oston jälkeen lisää odottelua ennen laivaan ajoa, eikä ilma enää niin lämpimältä tuntunut paikalla seistessä meren rannassa. Odotellessa ei voinut kuin epäuskoisena todeta, että ketään muita ei ollut lähelläkään seurannassa, joten tässä olisi tarjolla mahdollisuus olla ensimmäisenä perillä noin 8 tunnin etumatkan turvin ennen aamulaivaa.

Alkuperäinen tarkoitus oli ottaa hytti laivasta ja olla siellä koko yö, mikä on mahdollista vaikka laiva onkin jo 1 jälkeen yöllä Helsingissä. Odotellessa kuitenkin kilpavietti vähän iski ja katselin myös sääennusteesta, että Helsingissä olisi tarjolla vielä yön ja aamun ajan myötästä etelätuulta ja sen jälkeen tuuli olisikin täysin vastainen Vaasaan mennessä ja sadetta luvassa. Kun vielä tutut ja some-kansa paukutti niin päätin sitten jatkaa yöllä ja ottaa hytin vaan matkan ajaksi, että pääsisi edes suihkuun, kun muut yöt oli taas tarkoitus olla ulkona. Ei ollut halpa suihku se, koska kojun myyjä hyödynsi perehtymättömyyteni tai jostain muusta syystä myi yläkannelta A-luokan hytin.

Vähän jännäsi jättää pyörä autokannelle ilman lukkoa. Tärkeimmät kamat mukaan ja äkkiä hyttiin suihkuun ja ajohousut roskin. Sarjassa hauskat jutut ehdin riisua alasti ja ihmettelin siinä rauhassa ensimmäisen taipaleen hiertymiä, kun vasta jonkun ihmisen ohi kävellessä tajusin, että hytissä on se ikkuna suoraan oleskelukannelle. No, menköön samaan jatkumoon reikäisillä housuilla ajelun kanssa. Suihkun jälkeen kävin nopeasti kahvilassa syömässä lohileivän ja sitten ehti vielä reilun tunnin “nukkua” ennen Helsinkiä, jossa viime kertaiseen tapaan siivooja tunki hyttiin jo ennen kun olin sängystä noussut.

2. taipale

Jos ensimmäinen taipale meni hyvin suunnitelmien mukaan niin siihen verrattuna toinen alkoi vähän tökkiä etenemisen suhteen. Reitithän eivät olleet enää suunniteltu suoritusmielessä ja mietinkin, että pitäisikö vaihtaa reittejä, mutta päätin sitten kuitenkin ajaa alkuperäisten reittien mukaan. Hidastelu alkoi heti laivasta ulosajon jälkeen, kun piti Clarion hotellin takapihalla pakata kuormaa paremmin ja säätää myös satulaa ihan urakalla (eteen, alas ja kallistus eteenpäin) ensimmäisen taipaleen kokemusten jälkeen. Helsingin kiihkeä la-su yö oli yllättävän kuuma. Lämpöä syyskuisena yönä oli Tallinnaa paljon enempi, yli 16 astetta, mikä vaati vaatteisiinkin vähän säätöä.

Helsingissä oli ohjelmassa oikein läjä keskustareittipisteitä Suomen sotiin ja rauhoihin liittyen. Kun vihdoin pääsin kunnolla liikkeelle, sain taas kerran ajaa vanhaa kotikatua Kalevankatua Torni-hotellille, joka oli ensimmäinen reittipiste. Kuvat eivät ole mitään taidetta näistä kohteista, mutta laitetaan nyt osa tähänkin.

Torni-hotellilla bilettävien stadilaisten seassa

Tornin jälkeen piti tunkeutua Kalevankadun pään bilemassojen läpi parin muun ydinkeskustan reittipisteen kautta Kallioon Paasitornille ja sieltä kiersin Eläintarhanlahden ympäri Bottalle, joka oli ihmeen hiljainen. Eikö Botta ole enää biletysmesta? Siitä sitten baanaa pitkin Ruoholahteen ja kohti Porkkalaa. Tosi paljon aikaa paloi keskustassa pyörimiseen pimeässä lähinnä tietöiden vuoksi, vaikka reitit olikin hyvin suunniteltu. Ruoholahdessa oli vielä ihan väärä ajatus Länsiväylän kelville menosta.

Bottalla oli elämää vain Jazz-klubilta karanneen Reijon verran, jonka perässä tuli känninen nainen ja maanitteli palaamaan takaisin tai edes puhumaan jotain.

Evästäkin piti saada jostain ennen maaseudun yöhön menoa. Tapiolan tienoilla hieman alkoi stressata 24h paikkojen olemassaolo ja ajoin kilometrin Tapiolan suuntaan ajatuksella, että siellä on varmasti jotain auki, mutta näytti niin kuolleelta, että palasin takaisin ja tutkin sitten kännykästä, että reitin varrella on Suomenojalla 24h Mäkkäri ja Shell eli turha hätäillä. Suomenojalle sekoiltuani pidin sitten ihan sisäruuankin kera taukoa Shellillä, jonka valikoima oli kyllä huono. Jos kerran vaivautuu pitämään auki 24h niin luulisi, että kannattaa panostaa hiukan enempi valikoimaan.

Suomenojalta olinkin pian Porkkalan muistomerkillä mettikössä. Siellä istui nainen penkillä keskellä yötä ja täytyy myöntää, että ensimmäinen ajatus oli, että täällä on nyt joku lauantai-iltana kotona turpaansa saanut nainen penkillä itkemässä. Joten tätä taustaa vasten oli sitäkin suurempi iloinen yllätys, kun kyseessä olikin tapahtuman seuraaja Laura, joka oli siis keskellä yötä vaivautunut paikalle minua vastaan (ja joutunut kyttäämään kaikki hidasteluni laivan jälkeen). Ehti siinä hetken jutellakin, kun enää ei ollut mikään ennätysyritys menossa. Ja saatiin reittipisteeltä oikein ulkopuolisen ottama kuva.

Porkkalan jälkeen oli vihdoinkin tämä reittipistekeskittymä selvitetty ja odotin innolla pois pääsyä taajama-alueelta. Espoo-Lohja tienoiden mäkisyyskin oli hyvin tiedossa ja tietoisesti siis jätin kakkostien käyttämättä. Mäet eivät alkuunsa ärsyttäneet, enempi ärsytti mihin ihmeeseen olin hukannut melkein koko yön Helsingin tienoilla. Mutta kun mäet eivät tuntuneet vielä Someron jälkeenkään loppuvan, vaikka siinä muistini mukaan piti olla jo aika tasaiset maisemat, niin alkoi jo vähän kyllästyttää.

Jokioisten tienoolla oli koko Ruskan ainoa hiekkatieoikaisu. Sateen sattuessa sille oli toki varareitti asfalttia pitkin. Hiekkatie osoittautuikin keskiosiltaan mutaiseksi metsätieksi ja piti oikein pysähtyä ihmettelemään, olinko tehnyt reittiin virheen, mutta kyllä se siitä sitten alkoi uudelleen paranemaan. Sateelle tehdystä varatiestä ei ollut paljon iloa, kun sade päätti alkaa kesken hiekkatieosuuden ja vettä alkoi tulla sormia napsauttamalla ihan kaatamalla. Onneksi sattui avoin maatalouskonesuojahalli olemaan just kohdalla niin kurvasin sinne sadevaatteiden pukemisen ajaksi ja lopulta odottelin pahimman kaatosateen ohimenonkin. Jossain pihalla joku koira haukkui koko ajan ja mietin oliko se jotenkin äkännyt tunkeutumiseni halliin. Hiekkatietä olikin enää pari kilometriä jäljellä, joten ajoin sen sitten mateluvauhtia niin etten turhaan pyörää sotkenut yhden lyhyen pätkän vuoksi.

Jokioisten metropolin Kiipun pilvenpiirtäjäalueella oli sellainen ihme, että syrjäinen tie oli saanut uuden asfaltin. Sitä pitkin kohti kakkostietä, joka oli jo mukavan lähellä, mutta reitti kääntyi silti vielä näköetäisyydellä menevälle kylätielle Humppilan läpi. Taas vähän ärsytti ajaa jokainen metsäinen mäkisaareke läpi kun tasainen kakkostie näkyi vieressä. Humppilan jälkeen pääsin vihdoin kakkostielle muutaman kilometrin ajaksi ja siinä oli ensimmäinen taukopaikka. Cafe Lasikellon rakenteilla oleva sunnuntailounaspöytä näytti niin hyvältä, että odottelin sen valmistumista ja pidin ihan kunnon ruokatauon (koko reissun ainoa). Odotellessa söin jälkiruokamunkin etukäteen.

Kakkostien pätkän jälkeenoli taas pikkutietä kohti Punkalaidunta, joka kuuluukin jo siihen vyöhykkeeseen mihin lenkit kotoa usein yltää. Kaikki Punkalaitumen asfalttitiet olen ajanut paitsi tämän “Murronkulmantien”, joka tietysti olikin sitten se mäkisin koko seudulla. Täytyy tosin myöntää, että oli maisemiakin. Punkalaitumella oli pakko pitää tauko tutussa ja loistavassa kahvila Myötätuulessa. Siellä vihdoinkin sai juhlia tasaisempia teitä, koska siitä eteenpäin tiet oli tuttuja pitkän matkaa ja tasaisia. Täällä sai myös riisua sadekamppeet pois, kun sadealue oli mennyt ja tiet jo aika kuivia.

Punkalaitumelta oli vielä noin 30km syrjäisempää tietä Sastamalaan, josta sitten alkoi Pohjanmaantie 44, jota oli luvassa Kauhajoelle asti eli aika lailla koko loppupäivä ja kokonaan tuttua tietä. Tässä vaiheessahan oli siis kaksi yötä mennyt yhteensä tunnin unilla, mutta ei ihme kyllä pahemmin väsyttänyt. Tasaisen hidasta matkantekoa jatkui Kankaapäähän saakka, missä muistin huoltamoiden paikan väärin ja ajoin kaupungin ohi ja jouduin ihme reittien kautta koukkaan takaisin S-marketille täydennykselle. Sitten vaan hämärtyvään iltaan kohti Kauhajokea, jonne laskujeni mukaan ehtisin vielä ennen klo 24, mihin asti ABC oli auki. Vähän sääli oli ajaa tämä tienpätkä pimeässä, kun siinä olisi ollut kuuluisia jokilaaksomaisemia.

Klo 23 jälkeen löysin Kauhajoen ABC:n joka ei ollut niin ilmiselvästi näkyvissä päätieltä kuin yleensä. Epäilykset heräsi kun ABC näytti pimeältä ja piha ihmeen hiljaiselta. Ovella jo järkytyin kun se oli kiinni, vaikka siinä isolla luki että -24 asti auki. Manasin ABC:n suohon miettiessäni millä eväillä pärjäisi eteenpäin, kunnes huomasinkin, että kyllä siellä ihmisiä sisällä oli ja tajusin, että olin sivuovella, joka ilmeisesti pantu kiinni kun sisätiloja säädetty pienemmiksi iltaa varten. Eli ei muuta kuin helpottuneena tauolle.

Tarkoitus oli tietysti nukkua ihan kunnolla ja ABC:lla asiaa tutkaillessani ja muiden ajajien tarinoita kuulleena totesin, että Kauhajoen suuri urheilukeskusalue voisi tarjota mukavia katoksia yöpymiseen. Menin sinne sitten tauon jälkeen pyörimään, mutta kunnon katokset olivat etsimisestä huolimatta suurella alueella vähissä ja joka puolella varoiteltiin kameravalvonnasta. Vartioliikkeen vieressä valvoessa tehty leirin kokoaminen ei kiinnostanut, joten jatkoin sitten paremman puutteessa vielä matkaa kohti Jurvaa kytäten sopivia bussikatoksia. Pirulliset pohjanmaalaiset olivat kuitenkin jättäneet katoksista penkit pois ja muutenkin Kauhajoki-Jurva tie oli melko autiota seutua. Laavu/kota asiatkin tarkistin, mutta vaihtoehdot olivat niin sivussa tieltä, että olin melko varma, että niihin ei kuivin jaloin pääsisi näin märän kesän jälkeen.

Botniaring radan (jossa kuulemma olisi ollut kota) ohituksen jälkeen sitten päätin vaan mennä metsään taivasalle niin tulisipa sekin tapa testattua. Jonkinlainen polkukin kulki siinä maantien vieressä, joten levitin pressun siihen ja kaadoin pyörän viereen niin, että siihen ylsi pressun päältä ja sitten vaan alustan puhallus, yövaatteet, makuupussilakana ja makuupussiin. Tässä vaiheessa olin jo niin jäässä, että olin varma, että kohta joutuisin pukemaan makuupussiin kaikki vaatteet päälle. Mutta yllättäen jalkateriä lukuunottamatta lämpeni ihan hyvin ja uni tuli nopeasti. En muista muuta kuin, että jotain “ilveksen karjumisen tai kiljumisen” kuuloista kovaa huutoa kuului pariin otteeseen.

3. taipale

Yöllä lämpötila painui -2C ja oli märkää, joten ei ehkä ihme, että kurkku oli vähän krohee aamulla ja oikeastaan koko loppumatkan tämän jälkeen. Makuupussin jalkopäässä on näköjään niin paljon eristettä, että siellä oli jäätynyttä kosteutta pussin päällä, mutta muissa osissa päällinen oli vähän märkä. Pyyhin pois minkä pystyin ennen paketointia. Sitten vaan aamiaisleipä naamaan, leiri kasaan ja menoksi. Ensiksi oli 65km matka Pohjanmaan Thaimaalaisia riistävien vihannesparonien seutujen läpi Vaasaan, jota lähestyin salakavalasti takakautta etelästä suoraan Vaskiluotoon ja siellä hotelli Waskiaan leimauspisteelle.

Leimauspisteellä suoritin sekaisin kaikkea yhtä aikaa eli leimaus, wc, syönti, pyöränhuolto, täydennykset ylikalliista respan elintarvikepisteestä ja vaatteiden säätö. Totesin, että olisi aika sopivasti klo 12 laiva Ruotsiin tarjolla ja Uumajan reittivaihtoehto tapetilla, mutta asiaa ei tarvinnut pidemmälle pohtia kun selvisikin, ettei klo 12 laiva kulje maanantaisin. Eturengas vuosi pikkusen, joten katsoin ennen lähtöä vielä Vaasan keskustan läpi menevän reitin varrelta pyöräliikkeen, jossa voisi pumpata renkaan kunnolla. Täsmälleen reitin varrella olikin yksi, jossa oikein mukava huoltomies suoritti pumppauksenkin ja muisti vielä ihailla pyörääni ja laukkuja.

Vaasan läpiajo meni hyvin, mitä nyt kerran reittini menikin pyöriltä kielletylle kadunpätkälle ja piti tehdä pieni kierto. Kaupungista selviämisen kunniaksi Koivulahden tienoolla kävin huoltiksella lisätäydennyksillä. E8-tietä ei tarvinnut onneksi koko matkaa Ouluun asti kärvistellä, koska reittimestari Mäkipää oli suuressa viisaudessa laittanut Jepualta lähtien pitkän pakollisen reittiosuuden, joka kierteli pitkin pienempiä teitä ja ohjasi Oulun lähestymisenkin pienemmälle 86-tielle.

Tässä vaiheessa olin onnistunut tuhoamaan aikaa niin paljon laivan jälkeen, että Timo Petänen alkoi olla uhkaavan lähellä. Loppupäivä tulikin ajettua hieman tuli perseen alla, että sai pidetty jonkinlaista hajurakoa nyt kun olin lipsahtanut suorituspyöräilyn puolelle. Kokkolassa seuraa piti pitkän matkaa Kälviältä kotoisin oleva pyöräilijä. Muuta mainittavaa loppupäivän osalta oli Kannuksessa soittopelien kanssa tien varressa kannustamassa olleet kaksi perhettä (olisi pitänyt pysähtyä mutta jotenkin oli niin vilkas paikka että vaan moikkailin) ja myöhemmin oli vielä paikalta myöhästynyt kolmas perhe, jonka kanssa muutama sana tuli vaihdettuakin. Kannuksessa selvästi arvostetaan kunnon urheilulajeja. Muuten päivä oli ihan sujuvaa ajelua Pohjanmaan lakeuksilla eikä kelissäkään ollut valitettavaa.

Illan hämärtyessä saavuin Ylivieskan ABC:lle, jossa piti pitää tehokas tauko ja varustautua yöajoon, mutta jotenkin siinä yli tunti meni. Tuli jopa myyjän kanssa juteltua pariinkin otteeseen meneillään olevasta urheilusuorituksesta ja muustakin. Sanoin, että jos pian tulee toinen pyöräilijä niin jututtaa sitä vielä pidempään ja vie kotio saunaan. Petäsen käynti olikin jäänyt aamuun, joten oli varmaan joku muu myyjä vuorossa eikä juoneni onnistunut. Mukavaa maakunnissa kun palveluammateissakin on vielä “normaaleita ihmisiä” kun taas ruuhkasuomessa tuntuu, että kaikki on jotain kiireisiä “vähät välitetään mistään nuoria vuokratyöläisretkuja”. Oliks tää nyt jotain rasismia.

Jos oli päivältä vähän heikot muistikuvat niin yöltä oli vielä huonommat. Väsytti ja jossain vaiheessa päätin ottaa lyhyet voimatorkut bussipysäkillä, mutta sitten päätinkin ihan laittaa alustan ja makuupussin ja nukkua “yöunet”. Paikasta ei ole mitään muistikuvaa, mutta aikani Garminin reittinauhoituksessa olevia kellonaikoja tutkittuani voin todeta, että tämä tapahtui Vihannin jälkeen oheisen kuvan bussipysäkillä ja muistan nukkuneeni ihan hyvin, paitsi ajoittain ohi menevät tukkirekat tärisytti katosta melkoisesti. Nokosia vetelin siinä hiukan yli neljä tuntia Garminin mukaan.

Neljän tunnin nokoset Vihannissa tapahtuivat tässä (Google Streetview jäljitetty paikka)

4. taipale

Bussipysäkkiunien jälkeen matka jatkui Limingalle saakka, missä aamulla seitsemältä olikin sopivasti S-market jo auki. Siinä E8-tieltä aamutuimaan Limingalle kääntyessä paikallinen näsäviisastelija autoilija vaivautui oikein ikkunan avaamaan ja valistamaan, että vasemmalla menee pyörätie. Sepä nyt ei suuremmin kiinnostanut, mutta tulipa nyt jälkikäteen tutkittua ja totta tosiaan yhden E8-tien bussipysäkin kohdalta olisin päässyt pyörätielle, joka tulee E8-tien toisella puolelta olevalta Limingan asuinalueelta. Jos olisin bussipysäkin kohdalta sinne tajunnut sujahtaa niin olisin välttänyt viimeiset 100 metriä vaarallista E8-tien vartta, jota olin jo tullut muutaman kilometrin. Ei voi kun kiitokset laittaa tällekin avautujalle ja täytyy yrittää ensi kerralla Limingalla muistaa reitti etten ole turhaan tiellä Limingan klo 7 “ruuhkassa”.

Oulun läpiajo oli kaupunkiajon mittapuussa taas nautinto, kiitos hyvien pyöräteiden ja vielä parempien opasteiden. Oulun pyöräinfran isä Pekka Tahkola ajoi muuten samaisessa tapahtumassa. Ainoastaan keskustassa harhauduin hetkeksi ja keskustan jälkeen Tukkisaarten kohdan työmaa aiheutti sekoilua. Oulussa sain lisäksi tulevasta Ruska-kuskista ajoseuraa pitkäksi aikaa. Oli oikein töistä pyytänyt vapaata aamusta, että pääsi vastaan. Kyseinen kannustaja tunsi säännötkin niin hyvin, että varoi antamasta minkäänlaisia vihjeitä reitistä kaupungin läpi. Oulun jälkeen poikkesin vielä huoltiksella Risuniityn kaupunginosassa.

Päivä tuntui vähän takkuiselta. Väsymyksen aiheuttamaan ärtyneisyyttä havaittavissa eikä siihen auttanut, että tiesi tulossa olevan Oulu-Tornio välin ärsyttävine pyöriltä kiellettyine pätkineen, joiden kiertotiet jättävät toivomisen varaa aika monellakin mittarilla. Uutena helmenä kyseisellä välillä on yhden kiertotien alku: Ensin tiellä on edessä pyöräily kielletty merkki ja opaste liittymää pitkin ulos. No sinne siis, mutta kas kummaa liittymän jälkeen pyöräilyopaste näyttääkin selvästi eteenpäin liittymää pitkin takaisin samalle tielle mistä just tultiin pois. Tässä kohtaa normijärjellä varustettu ihminen on jo vähän että öööööh? No menin ohjeen mukaan ja totta tosiaan liittymän lopusta ennen päätielle takaisin tuloa pääsee pyöräreitille, joka sitten menee heti päätien alta sen toiselle puolelle, etenee siellä lyhyen matkaa ja palaa taas alkuperäiselle puolelle, missä sitten pidempi pätkä kiertotietä alkaa. Tulikohan yhdellekään tietä suunnitelleelle mieleen, että jos me laitettas tämä pyöräilykieltomerkki muutamaa sataa metriä myöhemmin, niin pyöräilijä voisi suoraan kurvata tuolle varsinaiselle kiertotielle ilman, että tarvisi opastaa kahden liittymän ja risteyksen läpi vähintään epäloogisesti ja sitten koukata kahden tunnelin läpi pätkä tien toisella puolella? Ei hyvää päivää. No, ainakin siinä oli opasteet, vaikka niiden uskominen vähän tuotti tuskaa.

Iin kohdalla oli pitkästä aikaa kannattaja tien varressa piristämässä päivää. Kyseinen herrasmies oli jonkun toisen osallistujan isä. Kemin läpi ajaessa taivas alkoi oireilla vettä ja laitoin sadekamppeet päälle keskustan jälkeen jonkun entisen kaupan katoksessa. Vielä vähän Tornioon ja sen jälkeen lopullisesti pois vilkkailta maanteiltä. Tornion reittipisteellä oli Matti Jutila kaverinsa kanssa vastassa. Matti oli samaa mieltä reitin lievästä tylsyydestä ja oli sen vuoksi jätätnyt Ruskan väliin kokonaan. Lenin plakaatin ja jutustelujen jälkeen suuntailin leimalle Ruotsin puolella olevalle Shellille, missä pidin taukoa myös. Tosi huono valikoima oli Shellillä. Mutta ainakin tiesin olevani ensimmäinen, koska myyjä ei aluksi tajunnu mitään leimasta ja sitten leimasinpaketti kaivettiin postien joukosta ja avattiin.

Shellillä tuli taas tulevaa tutkailtua. Timo oli edelleen uhkaavan lähellä. Ihmettelin miten lujaa se ajoi kun tuntui, että menin kuitenkin aina myöhemmin nukkumaan ja heräsin aikaisin. Sadetta oli luvassa runsaasti ja pitkään. Toisaalta niin kauan kun satoi oli luvassa hyvää myötätuulta ja sen jälkeen olisi luvassa vastatuulta. Joten oli syytä painaa taas yötä myöten Ruotsin Lapin pienille teille. Laskeskelin, että ehdin varmasti muistilappuni mukaiselle seuraavalle kaupalle vielä aukioloaikana. Sadekamppeissa liikkeelle, mutta jätin tarkoituksella vaatetuksen aika niukaksi ja sitkuttelin ilman hanskojakin, jotta olisi pahimman sadealueen ohi mentyä jotain kuivaa vielä päälle. Pistin kengänsuojien alle muovipussit ja poljin ilman kenkien lukitsemista niin pussit pysyi ehjinä.

Lähdin ajamaan ja pienen koukeron jälkeen löysin oikealle tielle ulos Haaparannasta. 40km sadeajelun jälkeen piti tulla Bodbyn ICA kauppa. Kyllä siinä jotain kylää vähän oli mutta kaupasta ei tietoakaan. Pysähdyin ihmettelemään bussikatokseen. Ei ollut googlen mukaan mitään kauppaa lähimaillakaan eikä paikan nimikään mikään Bodbyn ollut. Olin ihmeissäni. Tein google haun Bodbyn ja selkisi, että kyseinen paikka on Uumajan lähellä, jolloin vasta tajusin, että olin vahingossa alkanut katsoa Uumajan reittivaihtoehdon muistilappua Ruotsista. Alkoi ihan pikkuisen jännätä mahtaako siinä oikeassa muistilapussa olla mitään auki olevaa ennen yötä. Ihme kyllä siitähän löytyi 70km kohdalta eli 30km kyseistä paikkaa myöhemmin Matarenki (vai onko se Övertorneå) niminen paikka, missä olisi Coop auki -22. Kohtuullisen kokoinen helpotus.

Matarenki olikin kohtuullisen kokoinen kylä Aavasaksan kohdalla, mutta Ruotsin puolella jokea. Auki olevia paikkoja oli jopa useita ja menin huoltikselle. Ennen sinne menoa tulikin kaamea ajatus, että saanko ajaa kyseiseen kylään ollenkaan, kun Ruskan viimeisellä välillä oli peräti 5 vaihtoehtoista reittipätkää, joista jonkun kautta piti ajaa, mutta lisäksi muita reittejä EI saanut koskettaakaan. Piti kännykällä vielä tarkistaa, eikä tässä kohtaa vielä onneksi ollut muita reittejä, joita en olisi saanut koskettaa.

Siinä huoltiksella olikin eräänlainen Ruskan kulminaatiopiste. Oli mahdollisuus vielä ottaa ihmisten aikaan jopa sisämajoitus tai lähteä väsyneenä jo osittain märkänä erittäin vetiseen yöhön hyvin autiolle tielle ja hyötyä myös myötätuulesta vielä hetki. Vettä tuli jatkuvasti runsaasti, mutta ei nyt aivan kaatamalla. Sulkemisajan jälkeen hengasin hetken vielä katoksessa ja lähdin sitten ajamaan eteenpäin.

Ainakaan heti ei kylmä tullut, sillä reitti lähti tässä Tornionjoelta pois ja ensimmäiset 8km oli pelkkää loivaa ylämäkeä. Kävi myös selväksi, että tie meni hyvin syrjäisten (suomenkielellä kyltitettyjen) seutujen läpi. Opasteetkin olivat 80km päähän sellaiseen suurelta kuulostavaan paikkaan kuin Korpilompolo. Muistaakseni koko tiellä ei tullut kuin kerran auto ennen yöunia. Oli siinä kuitenkin silloin tällöin valaistuja taloja, joten ei nyt sentään kylmettymistä asumattomalle jängälle tarvinnut pelätä. Lisäksi Ruotsissa näytti olevan mukava tapa, että jokaisen asutun talon kohdalla tiellä oli yksi katuvalo. Kerran meni jänis metrin päästä pyörän edestä.

Sinnittelin siinä muutaman tunnin kylmettyen. Pussit jaloissa toimi ihan hyvin, mutta Norronan housut alkoivat vuotaa polkiessa polvista ja tunsin kuinka vesi eteni kohti kenkiä jalkoja pitkin. Aloin katsella vähintään taukopaikkaa, missä olisi sateensuojassa voinut katsoa sadetutkaa ja mahdollisesti jo vaihtaa kuivia vaatteita päälle. Mitään katoksia ei kuitenkaan ollut. Tutkin pari asumattoman oloista vanhaa pihapiiriä, mutta talotkin oli kaikki mallia maksimissaan 30cm räystäät ja paikat lukossa. Lopulta sitten venytin kotirauhalakeja enemmän kun aion ottaa tavaksi ja menin asutun talon yhden ihan tien vieressä olevan piharakennuksen katokseen. Pikkusen kuumotti kun automaattivalot syttyi pihalla. Sade näytti vielä jatkuvan runsaana ja Timokin oli pysähtynyt, joten päätin sitten ottaa nokoset samassa paikassa, kun rakennuksen ovikin oli valmiiksi sepposen selällään. Olin paikalla välillä 2–5 yöllä enkä jättänyt mitään jälkiä, joten eiköhän tapahtuma jää kyseisten asukkaiden tietoisuuden ulkopuolelle ikuisesti.

5. taipale

Aikaeron vuoksi Ruotsissa tulikin aikaisemmin valoisaa ja klo 5 maissa tulikin jo vähän kiire luikkia tiehensä piharakennuksesta. Tyypilliseen tapaan ei tarvinnut pitkääkään ajaa kun tien vieressä olisi ollut pieni uimaranta, missä oli kaksi hienoa isoa pukukoppia avoinna ja grillikatoskin. Olisipa siihen asti tiennyt ajaa yölläl. Tässä vähän kostautui etten jaksanut tällä kertaa tehdä majoituspaikoista muistilappua etukäteen. Pidin pienen tauon. Tien vieressä oli muutenkin päivän mittaan muutamia laavun tapaisia, missä pääsi tuulen- ja sateensuojaan tauolle. Puita niissä ei kyllä ollut, jos olisi luxus-majoitusta halunnut vaatteiden kuivatuksella. Laavut olivat kyllä sen verran etäällä tiestä, ettei niitä yöllä olisi huomannut.

Tuuli oli lupausten mukaisesti kääntynyt täsmälleen vastaiseksi, oli tasaisen voimakasta ja kylmää. Onneksi edellisen illan temppuilujen ansiosta oli kuivahkoa päällä ja sadekin hiljeni päivän mittaan vähitellen. Tosin se jatkui pitkään vielä sen jälkeen kun sadetutkan mukaan piti jo olla ohi. Lopussa sade oli jo niin vähäistä, että vaatteet kuivui samaa tahtia kuin kastui. Vastatuuli ja tosi pitkät 1–2% näkymättömät nousut teki päivästä vähän tuskaisen. Piti aina Garminista välillä katsoa, että onhan tässä nyt varmasti nousua kun ei tuntunut kulkevan. Samoin piti psykologisista syistä varmistaa, että muut osallistujat Suomessa saivat nauttia samasta vastatuulesta. Pikkusen taisin saada voimakkaampaa tuulta ylängöllä ja kärsiä siitä, että Ruotsissa tien aukko oli raivattu aika leveäksi. Toisaalta autiotkin tiet Ruotsin osuudella olivat kaikki aivan priimakunnossa, mikä helpotti varsinkin sateisena yönä alamäkien laskemista, kun ei tarvinnut pelätä mitään yllätyksiä huonossa näkyvyydessä.

Eron Suomeen huomasi siinä, että parikin vastaantulevaa autoa pysäytti kyselemään olenko paikallisia vai turisteja ja antoivat kannustavia kommentteja. Keli nimittäin oli aika huomiota herättävä. Yöpaikan jälkeen tulin nimittäin melko pian vyöhykkeelle, missä yön sateet olivatkin tulleet lumena ja maisemassa oli ihan peittävä 5cm lumikerros. Maantie oli ajokelpoinen ainoastaan siksi, että se oli aurattu jo yöllä ja aamun vesisade oli sulattanut loput. Kaikilla sivuteillä näkyi ihan mojova loskakerros ja maantieläkin sai väistellä autoista pudonneita paakkuja.

Aamulla Korpilompolossa olisi ehkä jo ollut kauppa auki, mutta evästä oli vielä niin ajoin kurinalaisesti pysähtymättä ohi. Pysähdyin täydennyksille vasta noin 120km ajon jälkeen Junosuvannon ICA:an, jonka myyjä muisti kehua hyviä pyöräilykelejä. Matka eteni aika hitaasti vastatuuleen. Paikoitellen oli kuitenkin ihan hienoja vesistömaisemia, mutta lumen takia maaruskasta ei näkynyt mitään. Junosuvannon jälkeen mentiin Vittangiin asti luoteeseen, mikä pikkusen helpotti vastatuulen kanssa. Vittangiin ajo meni vahingossa vähän kiertotien kautta, mutta sen ansiosta pääsin huoltikselle tauolle kaupan sijaan. Söin nopeasti huoltiksen pikalihapulla- ja ranskisannokset ja ostelin eväät koko loppumatkalle. Täälläkin myyjä puhui suomea. Tarkoitus oli ajaa Kilpisjärvelle asti ilman unia, missä tulisi alkuyö menemään (lopulta meni koko yö).

Vittangista lähtiessä olikin taas kello jo yllättävän paljon. Yritin ajella vähän ylikovaa viimeisiä valoisia hetkiä, jotta saisi syötyä kilometrejä mahdollisimman paljon ennen takuulla vaikeaa yötä. Kumuloitunutta univajetta oli jo sen verran, että valveilla pysyminen yön yli tulisi ja tulikin olemaan hyvin vaikeaa. Toisaalta perillepääsy alkoi jo houkutella mukavasti tällä etäisyydellä. Lopputaipale oli siis kaksi etappia, ensin reilu satku Karesuvantoon, siellä Suomen puolelle ja sitten toinen reilu satku vielä käsivartta Kilpisjärvelle.

Nukuttamaan alkoikin heti pimeän tultua. Heti tajusin, että kaksi energiajuomaa oli ihan liian vähän tälle yölle. Päätin taistella ja säästää ne Suomen puolelle loppuyölle. Mitään ohjelmaakaan ei oikein ollut kun liikennettäkin oli vain harvakseltaan menevät rekat. Vastatuuli sentään hiljeni illan myötä. Jalat tuntuivat jotenkin märiltä, vaikka enää ei satanutkaan ja olin ajatellut, että niillä ajelisi loppuun. Jonkun kyläpahasen viimeisen katuvalon kohdalla istuin asfaltille muovien päälle ja urakoin kengänsuojat, muovipussit ja kengät pois ja laitoin vielä käyttämättömät vedenpitävät sukat. Homma oli aika turha, ei ne sukat ja kengät edes kovin pahasti kosteat olleet. Tulipahan jotain ohjelmaa niin pysy hereillä. Yksi autokin siinä sattui just tulemaan ja hidasti ihmettelemään mitä istuskelen tiellä.

Keli alkoi mennä pakkaselle, mutta onneksi tien pinta pysyi sulana. Vähän jännitti mahtaako loppuun asti pysyä sulana. Timokin näytti menevän nukkumaan, joten viimeinenkin paine hellitti. Huusin, ajoin mutkia, ravistelin päätä ja yritin ottaa tien poskessa pikaunet. Jotenkin sitä lopulta pääsin Karesuvantoon hereillä. Juuri ennen rajaa olevalla turisti-infon penkillä vielä otin torkut, muttei nekään auttaneet. Suomen puolella sitten ensimmäinen energiajuoma kitusiin ja se tepsikin jonkin aikaa. Nyt alkoi olla mäkisempää ja koko matkan seisaaltaen ajaen rääkätyt polvet alkoivat olla aika kipeät. Tähän asti ne olivat protestoineet lähinnä olemalla kipeät taukojen jälkeen hetken aikaa. Toisaalta tiesin jo, ettei tuo lumpion kulman tienoilla tuntuva kipu ole ainakaan ennen kummempia jälkiseuraamuksia aiheuttanut.

Toinen energiajuoma ei tepsinyt enää yhtä hyvin. Lopulta kuitenkin pääsin maaliin Suomen maanteiden korkeimpaan kohtaan, jossa varsinainen maali oli samassa paikassa oleva muistomerkki viimeisistä sodassa ammutuista tykinlaukauksista. Reitin noustessa lopussa pakkanen kiristyi -5C asteeseen asti, mikä sai hoitamaan maalimuodollisuudet aika vikkelästi, mutta toisaalta helpotti vähän hereillä pysymistä. Aamukin jo sarasti sopivasti eli lopulta koko yö tuhrautui viimeisessä osuudessa.

Maalin jälkeen oli varmasti luvassa alamäki ja siitä olikin aika nopea lasketella 12km Kilpisjärvelle, missä leiman saisi Hotelli Kilpiksestä, josta oli myös pe-su majoitus ja toivon mukaan löytyisi myös to-pe majoitus. Nyt oli siis torstaiaamu. Kilpisjärvellä tien varressa olikin onnittelemassa Krisse jo perinteiseen tapaan.

Yhteensä tuli matkaa vajaa 2100km ja aikaa meni viisi ja puoli päivää. Ei ole Ruskan ennätys, mutta sillä irtosi “voitto” tänä vuonna, kun suoritusajajia ei pahemmin ollut. Kaikki majoituksetkin olivat lisäksi ulkona laivaa lukuunottamatta, joten omien mittapuideni mukaan tämä oli aika lailla maksimisuoritus ja jatkossa aion ottaa Ruskat rennommin (jos osallistun).

Perillä

Leimasin löytyi Hotelli Kilpiksestä viime vuotiselta paikalta. Ja hotellissa oli tilaa, joten sain myös to-pe saman huoneen ja jopa heti aamusta. Aamiaisenkin sain samaan hintaan, joten pääsimme Krissen kanssa juhlimaan Kilpiksen erinomaiselle aamupalalle ja perinteinen maaliolut sai nyt odottaa vähän myöhempään kun Timo Petänen tuli maaliin.

Palkintona pikku reippailusta oli peräti kolmeen päivään venyvä syysloma Kilpisjärvellä syömisen, juomisen, nukkumisen, saunomisen ja muiden maaliintulijoiden vastaanoton merkeissä. Onneksi olin nyt ensimmäistä kertaa helpon reitin vuoksi uskaltanut pistämään vaatepaketinkin Matkahuoltoon, joten aamu-unien jälkeen sain kipaista hakemassa puhdasta siviilivaatetta lomailun ajaksi. Varsinkin normikengät on ihan kiva olla, kun oli 3 päivää lomaa.

Päivällä tuli Timokin maaliin ja viralliset loppuoluet tuli juotua. Timohan paljastui melkoiseksi urheilumieheksi, joten ei ihme, että pyörä hänen alla tuntui kulkevan liian lujaa. Tosin paljastui myös, ettei Timo suoranaisesti edes ajanut minua takaa vaan kuului näihin “outoihin” kuskeihin, jotka ajavat etukäteisaikataulun mukaan niin, että kaikki majoituksetkin oli varattu etukäteen. Timon meriittilistalta löytyy muun muassa Suomen läpiajon Hanko-Nourgam ennätys.

Muita maininnan arvoisia suorituksia oli ainakin Mikaelan suoritus toisena naisena Ruskan historiassa Iidan jälkeen (molemmat Tampereelta tietysti). Ja käsittämätön suoritus oli myös viimeisenä hyväksyttynä maaliin tullut Mikke, jolla ikää 17v eikä muuten ollut sadevaatteita mukana. Pitkänmatkanpyöräily on kuitenkin ehkä urheilua enempi vielä kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietoa eli juuri asioita, joita ei tyypillisellä 17-vuotiaalla ole. Mikellä oli Tallinnan laivallakin rajoitteita kun vain Viking ottaa yksin 17-vuotiaan kyytiin. Lähtöpaikallakin Liepajassa Mikke yöpyi teltassa, kun muut olivat hotellissa.