Hittoon odotukset — jää pian hyvä elämä elämättä

Adin keuhkojen kapasiteetti on enää vain noin puolet siitä, mitä se parhaimmillaan vuosia sitten oli. Aiemmin Adilla oli hyvä työ kolikkojen puhdistajana rahalaitoksessa Kuala Lumpurissa, mutta työssä käytettävät puhdistusaineet paljastuivat syövyttäviksi, ja vuosien kuluessa ne sairastuttivat hänet usein sairaalaan. Lopulta monien pyörtymisten jälkeen Adi otti työnantajan tarjoaman pienen eropaketin ja lähti, muutti Indonesian saaristoon pois perheensä luota ja otti vastaan pienipalkkaisen työn siskonsa hotellista.

Täällä on kaunista, hän tapaa perhettään pari kertaa vuodessa ja pystyy varmistamaan, että kaikki lapset pääsevät kouluun Kuala Lumpurissa. Toinen teini-ikäisistä pojista tosin on ruvennut kapinoimaan ja lintsasi koulusta viime viikolla ja nuorin tytär haluaisi järjestää syntymäpäivät leikkipuistossa, eikä Adi ole varma onko siihen varaa, mutta tällaista elämä on.

Wayan haluisi matkustaa Australiaan tai Eurooppaan. Hän opiskeli bisnestä yliopistossa, ja on kuullut, että Australiassa voisi tienata todella hyvin. Hän haluaisi nähdä maailmaa, eikä ole koskaan käynyt Indonesian ulkopuolella. Wayanilla on hyvä työ joogakaupan myyjänä, hän puhuu erinomaista englantia ja hänellä on poika ja aviomies Balilla. ”Joku päivä olisi ihana matkustaa” hän sanoo hymyillen, ”mutta se on tosi vaikeaa, meillä on vain vähän lomaa vuodessa, ja mieheni on perheen vanhin poika, joten hänen täytyy olla läsnä perheen seremonioissa melkein jokainen pyhäpäivä ja loma-aika. Sellaista balilaisten elämä on.”

Danny ja Andri tekevät 10–12-tuntista päivää 150 euron kuukausipalkalla. Andri nukkuu hotellin respassa, sillä hän on kaukana kotoa, ja Danny matkustaa joka aamu toiselta saarelta, sillä hänellä on siellä pieni tyttö ja vaimo. ”Ai valtion tukea lapsiperheille? Ei meillä ole ilmaista terveydenhuoltoa tai kouluja, koko perhe elää minun palkallani.” Ei Danny silti valita, hän ei haluaisi elää muualla, täällä on hänelle paratiisi, meri, saaret ja lämpö. ”Tällaista on elämä”, hän huokaa hymyillen.

Ehkä onnea onkin auringonlasku ja muovituolit.

Kaksi kuukautta Aasiassa takana, monta mielenkiintoista keskustelua ja kohtaamista myöhemmin seuraan kotimaan uutisia ja keskustelua köyhän arjen karuudesta, työelämän, tai työttömänä olemisen, odotuksista, nuorten mielenterveyspalveluiden käytön lisääntymisestä ja lasten mahdollisuuksista saada viimeisen muodin mukaiset talvivaatteet tai HopLop-syntymäpäivät. Itse pohdin juuri työttömäksi valmistuneita ystäviäni ja niitä muutamia, jotka painivat yleisen elämänahdistuksen kanssa etsien motivaatiota astua vastuullisen aikuisen elämään.

On niin monia odotuksia täytettävänä; on oltava kiva ja merkityksellinen työ, rakennettava uraa eli edettävä, viilattava omaa ammattitaitoaan ja mielellään hankittava perhe ja omistusasunto ennen kolmea kymppiä. Aikuisuuteen liittyy niin paljon ehtoja; on oltava vahva, lojaali kumppani, hyvä vanhempi, rento ja ymmärtävä ystävä, vakaa ja tasainen, vaikka välillä tekisi mieli kysyä, tietääkö kukaan täällä mihin ollaan menossa? Kohti odotuksia ja ehtoja — mutta kenen määrittelemiä ja kenen hyväksymiä?

On vaikea olla huomaamatta lännen ja idän eroja. Vaikka buddhalaisuus ei olekaan koko Kaakkois-Aasiaa ohjaava filosofia tai elämäntapa on se kuitenkin merkittävästi vaikuttanut kaakkoisaasialaiseen kulttuuriin ja ajatteluun. Buddhalaisuuteen kuuluu ajatus kaiken katoavaisuudesta; mikään ei ole pysyvää, ilo tai suru, kuten ei myöskään elämä itsessään. Buddhalaisuus opettaa, että on pyrittävä korkeampaan päämäärään kuin menestykseen, nimittäin kärsimyksestä vapautumiseen. Kärsimyksestä vapautuminen taas saavutetaan vapautumalla haluamisesta ja haluamisesta vapautuminen kokemalla todellisuus sellaisena kuin se. (Näin niin kuin kevyesti yksinkertaistettuna.)

Ja vaikka luonnollisesti harva saavuttaa kärsimyksestä luopumisen, vaan jatkaa maallisten saavutusten tavoittelemista, en voi olla ajattelematta, että buddhalainen ajattelu näkyy ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisissa yhteiskunnissa ja ihmisissä. Ei ole kovin tavatonta törmätä eurooppalaiseen, joka valittaa palkkojen pienuudesta, menetetyistä unelmista tai odotuksista, mutta aivan yhtä vähän tavatonta on täällä törmätä kaakkoisaasialaiseen, joka vain toteaa, että palkat ovat pieniä, edut ovat huonoja tai niitä ei ole, mutta sellaista elämä on, täytyy yrittää parhaansa. Hymyillen.

Sellaista elämä on. Olemme niin kiinnittyneitä elämään odotuksissamme, että unohdamme, että elämää on kuitenkin monenlaista, mutta yhteistä on, että se kaikki tapahtuu nyt. Vuosia sitten lukiossa muistan miettineeni, että kun pääsen ylioppilaaksi, olen saavuttanut jotakin suurta. Päästyäni ylioppilaaksi muistan tunteneeni tyhjyyttä siitä, että tämä saavutus, odotus, ei tuottanutkaan sitä suurta odotusten täyttymisestä aiheutuvaa mielihyvää, jota olin odottanut. Totesin, että yliopistoon pääseminen on sittenkin se juttu, joka täyttää odotukset. Päästyäni yliopistoon, vaihdoin odotukseni kohti valmistumista, työelämää, omaa asuntoa, perhe-elämää, matkustelua, you name it. Aina oli jotakin odotettavaa, jonka saavutettuani olisin tyytyväinen, jopa uskaltaisin sanoa olevani onnellinen.

Onko kuitenkin niin, että tyytyväisyys ja onnellisuus ovatkin tässä todellisuudessa, tässä hetkessä, ja se mikä tekee meidät lännen asukit niin onnettomiksi, ovat odotukset? Että pitäisi olla unelmien työ heti valmistumisen jälkeen, että pitäisi rakentaa uraa (mitä sekin oikein tarkoittaa?), että pitäisi järjestää lasten syntymäpäivät HopLopissa, vaikka rahaa ei ole, tai ylipäätänsä, että pitäisi olla enemmän rahaa, että voisi olla onnellinen? Että pitäisi olla odotuksia. Ja pitääkö meidän aina olla onnellisia ja tyytyväisiä? Vai riittäisikö, että tietää senkin olevan ohimenevää, välillä ollaan onnellisia välillä ei? Kuka näitä odotuksia luo, ja entä kuka niitä seuraa ja miksi?

Entäpä jos luopuisimme odotuksista sen suhteen, miltä elämän pitäisi näyttää, ja vain tarkastelisimme todellisuutta sellaisena kuin se on. Mitä minulla on? Mitä minulla ei ole? Miltä minun elämäni näyttää? Tarkastelisimme, ilman tuomitsemista, ilman ajatusta siitä, mitä äidin, poikaystävän tai yhteiskunnan mielestä pitäisi olla, vaan vain katsoen ja nähden. Ehkä todeten, että tällaista elämä on. Oma rakas elämä, tältä se näyttää. Ja riittää, että joka päivä teen ihan vain parhaani, yritän parhaani tässä omassa elämässäni.

Ja se, että jokainen meistä voi yrittää parhaansa, on kaunis ja armollinen ajatus. Että joka päivä, missä tahansa elämäntilanteessa onkaan, jokainen meistä saa yrittää parhaansa. Ja se riittää. Ei tarvitse menestyä ja onnistua heti tai koskaan, sillä riittää, että on antanut parhaansa, ja joskus se on enemmän ja välillä vähemmän. Mutta se on aina riittävä.

Ehkä etsit töitä ja lähetit tänään kaksi työhakemusta ja lähdit sen jälkeen kävelylle ja tänään se on parhaasi. Ehkä huomenna tuntuu rohkealta ja uskallat soittaa tutulle ja kysyä piilotyöpaikkoja ja olet tehnyt parhaasi. Ehkä tänään päätit liittyä johonkin vapaaehtoisohjelmaan jakamaan taitojasi ja aikaasi tai ehkä siihen ei ole aikaa, vaan haluat panostaa perhe-elämään. Teit parhaasi ja se riittää.

Miten armollista! Ei tarvitsekaan valmistumisen jälkeen löytää heti tai koskaan unelmien työpaikkaa tai olla kolmekymppisenä täydellisesti uran ja vanhemmuuden yhdistävä isä tai äiti. Voi vain yrittää tehdä parhaansa joka ikinen hetki, ja vielä parempi, jos voi luopua odotuksista, ja vain luottaa siihen, että tämä riittää ja siitä seuraa, mitä siitä pitääkin seurata.

Mitä jos vaihtelun vuoksi luopuisimmekin täydellisen elämän suorittamisesta, kun siitä meille seuraa vain morkkis ja huono omatunto, ja kokeilisimme elää tässä hetkessä, hyväksyä, että elämä on iloa ja surua, mutta mikään ei ole pysyvää ja yrittäisimme vain tehdä parhaamme? Entä jos yrittäisimme luopua siitä, mitä ja miten pitäisi olla, ja yrittäisimmekin nähdä, mitä on. Ei odotuksia tässä elämässä. Tällaista tämä elämä on. Same same, but different.