Raportti: NUTS Karhunkierros 160 km

Väsynyt mies ja tyhjä katse, mutta huikeat maisemat ja yli 155 kilometriä takana. Juha Vainiota (vas.) hymyilytti krokotiiliasuun pukeutunut valokuvaaja. Kuva: Antti Nousiainen
160 kilometriä juosten on erityisesti jenkkiklassikko. Uudella mantereella tämän pituista matkaa kutsutaankin 100-mile raceksi, ja olin todella etuoikeutettu saadessani mahdollisuuden juosta satamailisen kilpailun Suomessa, Oulangan 60 vuotta täyttävässä kansallispuistossa. Viikonloppu oli ikimuistoinen.

“One-hundred-miler-van” starttasi Suomen Ateenasta puolen päivän jälkeen torstaina. Autoon oli minun lisäkseni pakkautunut kaksi muuta satamailiselle lähtevää velikultaa (Tommi ja Jukka), 80 kilometrin sarjassa juokseva Satu sekä 53 kilometriä juokseva Ulla. Porukkamme täydentyi Oulussa vielä Antilla, jonka tuntui Rukalla jokainen jostain syystä tuntevan (“ai se joka eksyi viime vuonna kakskytä kilometriä!? no kyllähän minä nyt sen tiedän!”). Ajomatka meni mielekkäästi kaikkien yrittäessä päästä toistensa ihon alle mitä järkyttävimmillä kommenteilla ja sutkauksilla. Viikonloppuna koittava urheilusuoritus jo itsessään nosti palan kurkkuun, mutta keski-ikäisten naisten kylmänviileä ja loppuunsa analysoitu “kannustus” laittoi epävarman, parikymppisen miehen löysään hirteen. Onneksi saavuimme Kuusamoon ja tunturimajoitukseen ennen pimeää!

Itse juoksukilpailu alkaisi perjantaina kello 12, joten aikaisen nukkaanmenemisen sijaan meillä oli hyvin aikaa illasta vielä pakata reitin varrelle vietävät huoltolaukut (ns. drop bagit), syödä iltapalaa ja saunoa. Aamulla ei olisi kiire aamiaisen ja kisavarustuksen pukemisen kanssa, mikä sopi varsin hyvin minulle. Rauhallinen aamu antaisi hyvät eväät panikoida vasta lähtökarsinassa.

Kaksi drop bagiani. Vasemmalla oleva maastoreppu meni Hautajärvelle ja sisälsi lähinnä puhtaita vaatteita, uudet energiageelit ja -patukat juomaliiviini sekä mustikkakeittoa, olutta, suklaata ja proteiinijuomaa nautittavaksi. Oikealla oleva urheilukassi meni Oulangan luontokeskukselle sisälsi samoja asioita kuin reppukin, mutta lisäksi pakkasin sinne varakengät, nuudelikeittoa ja elektrolyyttitabletteja.

Meillä oli porukalla mökki varattu koko viikonlopuksi, johon sisältyi myös hotelliaamiainen. Minut on varustettu jokseenkin suurella ruokahalulla, joten aamiaisella tuli syötyä noin puolentoista perheen edestä (lisäksi illalla olin tankannut muutamat isot makkaraperunat). Täysi vatsa, parempi mieli.

Tyhjennettyämme puurokattilat ja pekoniämpärit, kävimme porukalla vielä ilmoittautumispisteellä hakemassa juoksunumeromme ja GPS-lähettimet liveseurantaa varten, josta siirryimme mökille valmistautumaan lähtölaukaukseen. Rasvasin vaseliinilla hiertymille alttiit paikat, teippasin nännit hiertymävaaran takia ja varmistin vielä, että juomaliivissäni oli kaikki pakolliset ja tarvittavat varusteet mukana.

Toisin kuin olin aluksi ajatellut, päädyin ottamaan mukaan kahden juomapullon lisäksi myös kahden litran juomarakon. Sääennuste lupasi todella lämmintä keliä, jolloin vain litra nestettä ei välttämättä riittäisi kaltaiselleni ahmatille. Koska ensimmäinen huoltopiste Konttaisella olisi jo 6,5 kilometrin jälkeen, en pakannut lähtöön mukaani kuin puolitoista litraa vettä, mutta kantokapasiteetti oli yhteensä kolme litraa, joka varmisti sen että tarvittaessa pidemmillä välimatkoilla en tulisi kuolemaan ainakaan janoon.

Lähdössä oli paikalla todella paljon tuttuja ihmisiä, joiden onnentoivotukset ja tsemppaukset lämmittivät jo valmiiksi auringon lämmössä kylpenyttä mieltäni. Kisaorganisaatio oli lisäksi leiponut Rukan torille jumalallisen hienon kisakeskuksen, joka keräsi sankoin joukoin ihmisiä lähettämään meidät matkaan. Tunnelma oli todella hieno urheilijoiden lähtiessä matkaan kymmenien kannustajien saattamana.

Jyväskylän 160k-kvartetti lähtökarsinassa. Vasemmalta katsottuna Tommi Lahtonen, Antti Korttinen, minä ja Jukka Loukkaanhuhta. Kuva: Satu Niskavaara

Ensimmäiset kilometrit vietetään ylä- ja alamäissä. Rukatunturin, Valtavaaran, Pyhävaaran sekä Konttaisen huiputukset menivät sekalaisessa porukassa, josta muistan Saara Päätalon — tulevan naisten sarjan voittajan- varoittaneen minua katsomasta liikaa ylväitä maisemia: reitti oli vaikeakulkuista, ja välttyäkseen kaatumisilta oli parempi tarkkailla reittiä kuin kilometrien päähän ulottuvaa tunturimaisemaa. Sääli sinällään.

Konttaisten huoltoon saavuttiin tunnissa. Otin vettä kantoon niin paljon kuin mahtui, pari kourallista keksejä ja huikkasin Sysikalliossa kanssani joulukuussa rymynneelle Korpelan Jannelle että lähdetään jatkamaan samaa matkaa. Siitä alkoikin pitkä yhteinen taival, kun yllättäen vauhdinjako oli molemmilla varsin identtinen. Yhdessä toisen juoksijan kanssa oli miellyttävämpi taivaltaa kuin vain omien ajatusten kanssa.

Lentävällä askeleella Konttaisten huoltoon. Notkuva huoltopöytä hymyilytti. Kuva: Tommi Lainema

Yksi reissun muistettavimmista hetkistä tapahtui jo aikaisessa vaiheessa, kun oli minun vetovuoroni. Juoksin edellä, ja näin aivan polun vieressämme poron juomassa vettä Kitkajoesta. Kaupunkilaista — joka ei ennen eläessään ole poroa nähnyt — hieman epäilytti että kuinkahan herkästi nelijalkainen juoksukone lähtisi jahtaamaan meitä, mutta kuten yleensä, taisi poro pelätä meitä enemmän kuin me häntä ja eläin lähti juoksemaan meistä poispäin.

Janne muistutteli harva se hetki, että pieniäkään ylämäkiä ei ole tarpeen juosta ylös eikä voimavaroja sopinut ylipäänsä tuhlata liikaa ylimääräiseen, koska energiaa oli säästettävä paluumatkan hitailla kilometreille ja isoille nousuille. Vedimme vuorovedoin ensin Juuman huoltopisteelle, jossa pidimme nopean ruoka- ja juomatauon, ja sieltä jatkoimme omalla hyvällä vauhdillamme Oulangan luontotalon huoltoon. 53 kilometriä oli tullut mukavasti aikaan 7h 15min. Pidin nopean wc-tauon, otin drop bagistä uudet energiageelit ja -patukat kantoon sekä täytin juomapullot ja -rakon urheilujuomalla ja vedellä.

Janne Korpelan kanssa saavuimme taisteluirvistyksellä Oulangan huoltopisteelle. Molemmilla juoksu kulki hyvin ja vaivattomasti. Kuva: Tommi Lainema

Reitin ehkä juostavimmat pätkät osuvat välille Oulanka — Hautajärvi. Polku ei ole täynnä kompastumiseen rohkaisevia puunjuuria tai varpaiden murskaamiseen innostavia kivenmurikoita, vaan pääsääntöisesti oikein kivaa ja juoksemisen iloa tarjoavaa baanaa. Vedettiinkin yhä Jannen kanssa toimivalla taktiikalla Taivalköngäksen tarkastuspisteen kautta hyvällä askeleella Hautajärven kääntöpaikalle. Kuluneen taipaleen aikana oli ehditty jo hyvä tovi kerrata molempien elämäntarina, joten illan hiljentyessä ja pimentyessä myös meidän tarinaniskentä alkoi pikkuhiljaa vaieta.

Pitkin päivää olin syönyt paljon makeita herkkuja: suklaata, keksejä, karkkia, sokerisia geelejä ja mehuja sun muita miellyttäviä energianlähteitä. Hautajärvellä olin varautunut poistamaan makeat aromit hetkeksi kitalaestani, sillä tarjolla oli kaurapuuroa, nuudeleita sekä karjalanpiirakoita. Olinpa laittanut drop bagiini olutta, jotka Laineman Tommi oli luvannut pitää kylmänä siihen saakka että saapuisin Hautajärven huoltopisteelle. “Jääkylmää kaljaa!” -huuto kaikui Tommin suusta pitkälle meidän saapuessa kilpailun puoleen väliin. Ja voin kertoa, että ei ole koskaan puuro sekä olut -yhdistelmä maistunut niin hyvältä kuin Hautajärven illassa. Puoliväli saavutettiin ajassa ~11h 40min.

Kaksi Kukko-lageria sekä pari jäätelöä. Yksi minulle ja toinen huoltoukolle. Kuva: Tommi Lainema

Tauko Hautajärvellä kesti yhteensä puoli tuntia. Syömisen lisäksi otin jälleen jo syötyjen energiageelien ja -patukoiden tilalle uudet kantoon, täytin nestevarannot sekä vaihdoin jalkaan kuivat sukat. Yö oli saapunut Lappiin meidän huoltaessa itseämme, joten kaivoin vielä pitkähihaisen paidan drop bagistä päälleni.

Hyvin syötyämme ei minun eikä Jannen tehnyt heti mieli lähteä paahtamaan juoksuun, joten päätimme kävellä ensimmäiset minuutit rauhakseen ja antaa ruoan asettua vatsassa. Kävelimmekin yllättäen viisi kilometriä, sillä minun vatsani ei ottanut rauhoittuakseen. Vaikka olin jo useasti käynyt vessassa tällä reissulla, luonto kutsui taas. Janne lähti kävelemään eteenpäin ja sovimme siten että minä juoksen hänet kiinni kunhan saan itseni taas polulle. En vain saanut vatsaani rauhoittumaan, vaan minun piti pian palata takaisin metsän siimekseen päästämään kuona-aineita ulos. Janne kulki eteenpäin nopeammin kuin minä, eikä minulla ollut toivoakaan saada häntä kiinni.

Napsin imodiumia useampaan otteeseen tässä välissä, mutta ensin se ei juurikaan tuntunut auttavan, joskin kohta vatsa oli todella kova ja juokseminen oli taas kipeää. Kuljin näin kello kahdelta yöllä ensimmäiset metrit tässä tapahtumassa itsekseni. Yön pimeydessä mielellään olisi muutakin seuraa kuin vain omat, synkät ajatukset. Keskeyttäminen ei silti käynyt missään vaiheessa mielessä, sillä vatsaongelmat ovat varsin yleisiä pitkillä juoksumatkoilla. Luotin pääseväni näistä heikoista hetkistä ylös viimeistään auringon noustessa.

Metsässä kyykkimisellä oli hintansa: kilometrejä alkoi olla takana vähän päälle sata, joka tuntui reisissä jo pienenä jomotuksena ja jumituksena. Kyykistyminen ja reisien varassa tasapainoilu teki niille yhä enemmän pahaa, ja juokseminen vaikeutui jälleen kävelyn ollessa paljon mielekkäämpi vaihtoehto. Laskin tässä vaiheessa, että maaliin kyllä pääsisi rivakalla kävelylläkin: sen verta paljon oli aikaa vielä jäljellä. Mutta kaikki pätkät mitkä pystyisin juoksemaan, veisi tie nopeammin maaliin ja pääsisin aikaisemmin mm. lämpimään suihkuun.

Kolmen maissa yöllä alkoi tulla jatkuvan pysähtelyn takia niin kylmä, että kaivoin vielä takin liivistäni päälle. Tätä operaatiota tehdessäni Kari Suomela ja Juha Vainio, vanhat tutut matkakumppanit viime vuoden Vuokatti Trail Challengelta, saivat minut kiinni. Heidän kanssaan juoksi minulle entuudestaa tuntematon Sami Tenngren. Jätkät kyselivät mikä oli tilanteeni ja huikkasivat nopeasti että lähde kyytiin juoksemaan. Ei tarvinnut kahdesti kehottaa.

Juhan ja Karin kanssa juoksimme lähes koko matkan yhdessä Vuokatissa, ja pojat olivat löytäneet sattumalta taas saman vauhdin keskenään jo hyvissä ajoin täällä Rukalla. Minulla oli alkuun hieman vaikeuksia pysyä letkan perässä, mutta tuttujen kasvojen näkeminen ja kuulumisten vaihtaminen toi todella paljon energiaa ja posiitivista henkeä omaan tekemiseen. Joskus juokseminen on todella pienestä kiinni.

Sami Mäkinen (vas.) ja Markus Siivola lämpövaatteiden alla Oulangan huollossa Kuusamon valoisassa yössä. Kuva: Tommi Lainema

Tenngrenin jalka kulki hieman paremmin kuin meillä kolmella, ja hän lähtikin jonkun matkan päästä jatkamaan itsekseen kohti Oulangan huoltoa. Me kolme saavuimme sinne noin kello 05:20, eli 17h 20min kilpailun alkamisen jälkeen. Sää oli viileä ja kaikilla meillä oli kylmä. Huollossa oli hyvin järjestetty lämmintä vaatetta ja huopaa kilpailijoille. Minulla oli drop bagissä termospullossa odottamassa nuudeleita lihaliemessä, ja kaikki kiinteä ja lämmin ruoka oli todella tervetullutta tässä vaiheessa kilpailua. Söin myös paljon suklaata ja banaania järjestäjien huoltopöydästä.

Oulangasta jatkaminen oli tärkeä merkkipaalu henkisesti. Matkaa olisi enää jäljellä vain 53 kilometriä ja Juumassa olisi vielä hyvä huolto ennen hitaampaa väliä Konttaisten huoltoon. Olin alunperin ajatellut, että jos Oulankaan saapuu hyvässä kunnossa ja etenee rivakasti vielä Juumaan, on maalintulo käytännössä varma. Juuman huolto oli 22 kilometriä ennen maalia, ja viimeisen reilun puolimaratonin vaikka konttaisi pää kainalossa maaliin jos muu ei auttaisi.

Oli tärkeää jo perjantaina nousta sängystä ylös sillä mentaliteetilla, että kilpailua ei jätetä kesken mistään hinnasta. Korostan, ei mistään hinnasta. Jokainen kilpailija kokee vaikeuksia näin pitkällä matkalla, osa enemmän ja osa vähemmän. Minä olin päättänyt, että itse en tule kisaani keskeyttämään, vaan sen tekee joko lääkäri, kisaorganisaatio, ylittyvä aikaraja tai joku perkeleellinen loukkaantuminen tyyliin avomurtuma. Muuten maalin jatkettaisiin tarvittaessa jopa pää siellä kainalossa ryömien.

Vaikka tilanne ei enää aivan optimaalinen ollutkaan, kilometrejä taittui jatkuvasti. Pitkä taivallus oli tuonut isot rakot minun päkiöhini, joita poltteli todella kipeästi jokaisella askeleella. Juosten vielä enemmän kuin kävellessä. Juhalla oli ongelmia polviensa kanssa ja Karilla oli myös omat kolotuksensa, mutta ryhmässä vedimme jokainen vuorollamme letkaa eteenpäin milloin juosten, milloin kävellen. Meillä oli vahva ryhmähenki, ja yhdessä eteneminen ja terapeuttinen kiroilu matkan raskaudesta helpotti osaltaan jokaisen retkikuntalaisen matkantekoa.

Noin 35 kilometriä ennen maalia juoksimme Korpelan Jannen kiinni. Jannella oli isoja ongelmia jalkojen ja jaksamisensa kanssa, ja vaikka kuinka maanittelimme häntä lähtemään meidän kanssa taivaltamaan nelistään, ei mies nähnyt pysyvänsä tässä vaiheessa meidän perässä. Janne oli ollut todella vahva meidän teiden erkaantuessa yöllä, mutta nyt nähdessäni hänet varsin huonossa hapessa, pelkäsin hänen maalintulonsa puolesta. (Lopulta turhaan, sillä Janne juoksi hienosti maaliin.)

Vatsavaivojen jäätyä taakse oli aamun tunteina minulla ongelmia nesteytyksen kanssa. Vaikka join suuria määriä sekä urheilujuomaa että vettä sekä otin suolatabletteja, ei janon tunne tuntunut kaikkoavan, eikä nesteetkään pystyneet sisällä. En keksinyt itse ratkaisua ongelmaan, joten pidemmän kävelyhetken koittaessa soitin Jyväskylässä kilpailua seuraavalle Anssi Auviselle, jonka kanssa olemme läpi talven treenanneet tiiviisti yhdessä. Anssi neuvoi syömään lisää jotta neste sitoutuisi vatsassa ensin ruokaan ja sitten mieheen ja toivotti tsempit. Vinkki toimi ja meno parani.

Mielialat vaihtelivat isolla skaalalla: nouseva aurinko ja hulppeat kanjoninäkymät nostivat fiilistä hetkessä, mutta jos sattui vahingossa potkaisemaan kengänkärjellä käpyä, oli kaikki kaunis ja jalo tässä maailmassa unohdettu. Hieno esimerkki tästä saatiin muutama kilometri ennen Juuman huoltoa. Kari oli joitain tunteja sitten ilmaissut kiinnostuksensa yrittää tulla maaliin alle 30 tunnissa, mutta oma tuntumani oli se että itse en ainakaan tuohon tänään kykenisi. Huikkasin Karille, että jos haluat vielä sitä yrittää, niin nyt on viimeiset hetket käsillä jättää minut ja Juha jatkamaan rauhassa ja lähteä itse tavoittelemaan hyvää aikaa. Kari halusi mieluummin jatkaa juoksemista porukassa. Tästä 10 minuuttia, ja tunsin jostain kumman syystä olevani voittamaton ja väkivahva juoksija, ja sanoin jätkille että voisinkin itse yrittää nostaa vauhtia ja lähteä juoksemaan kovempaa. “Yllättäen” voimani loppuivat vartissa, ja kundit saivat minut kiinni puoli tuntia heistä erottuani. Mielialat heittelivät todella paljon suuntaan jos toiseenkin ja arvostelukykyyni ei selvästikään voinut enää luottaa.

Lisäksi pitkä matka alkoi näkyä uneliaisuutena. Yön yli juokseminen on raskasta, etenkin jos on juossut myös edeltävän päivän. En ollutkaan aiemmin tiennyt, että myös juostessaan voi pilkkiä yhtä lahjakkaasti kuin talousmatematiikan tunneilla . Mutta joka kerta kun ummistin silmäni edes puoleksi sekunniksi, osui kengänkärkeni (ja näin myös varpaankärkeni) yleensä joko kiveen tai puunjuureen, ja tärytys joko heitti miehen kenttään tai hereille. Hetken mietin vartin torkkujen ottamista Juumassa, mutta päätin mieluummin käyttää nekin minuutit reitillä etenemiseen.

Juuman huollossa olimme ajassa 24h 3omin. Meitä kohdeltiin kuin kuninkaalisia, paikalla oli paljon kannustajia ja saimme apua eväiden täyttön sekä kaikken muuhunkin mitä ikinä tarvitsimme. Matkaa maaliin oli enää 22 kilometriä, mutta maasto tulisi olemaan todella haasteellista, jalkamme olivat todella rikki ja vauhti oli keskimäärin 3–4 kilometriä / tunnissa. Edessä oli vielä pitkä taival maaliin, joka kuitenkin lähestyi askel askeleelta. Yön kylmyys oli jo kauan aikaa sitten vaihtunut porottavaan aurinkoon ja sää oli helteinen. Nestettä kului todella paljon ja päähinettä sai kastella lukuisissa joenuomissa ja puroissa useita kertoja välttääkseen auringonpistoksen ja kropan ylikuumentumisen.

Tuoli jolle istahtaa syömään sipsejä lämmitti. Alla näkyvät juomapulloni meinasin unohtaa ottaa matkaan, mutta hieman edellämme kulkenutta Markus Siivolaa huoltamassa ollut Johanna huomasi minun olevan lähellä tehdä kriittisen virheen. Johanna auttoi Markuksen lisäksi myös minua,Juhaa ja Karia (ja varmaan lukuisia muitakin juoksijoita) useammalla huoltopisteellä. Kuva: Kari Suomela

Kaksi kilometriä Juuman huollolta Kari teki meistä kahdesta selvää ja lähti jatkamaan yksin. Hänen jalkansa nousi paljon paremmin kuin minulla ja Juhalla, joten olikin jo korkea aika miehen lähteä tekemään omaa suoritustaan. Sen sijaan me kaksi taistelimme tikittävää kelloa, polttavaa aurinkoa ja kipukynnystämme vastaan.

Hieman ennen Juuman huoltoa alkoi takaamme tulla ohi lyhyemmällä matkalla olleita urheilijoita. Neljästä kisamatkasta ainoastaan 160 kilometriä starttasi perjantaina: loput kolme matkaa kisailtiin kokonaisuudessaan lauantaina. Kanssaihmisillä on todella hieno vaikutus meikäläiseen, sillä jokainen niistä sadoista henkilöistä jotka meidät ohitti ja joitain sanoja kanssamme vaihtoi, sai autettua minua siirtämään ajatukset hetkeksi kivusta ja väsymyksestä pois.

Eteneminen alkoi saada jo varsin vaikeita piirteitä, sillä mäkiä oli todella vaikea kulkea alaspäin. Reidet hirttivät kiinni ja tuntui, että jalkapohjien alla joku laulatti kaasuhellaa täysillä. Monet muita matkoja juosseet urheilijat pysähtyivät kysymään että onko minulla ja Juhalla kaikki hyvin ja voivatko he jotenkin auttaa, mutta yleensä he pian huomasivat juoksunumeroistamme meidän olleen reissussa jo reilusti yli vuorokauden, jolloin he yleensä lakkasivat ajattelemasta apukeinoja. Juuri mitään ei ollut tehtävissä hitaan mutta varman etenemisen sekä jatkuvan syömisen ja juomisen lisäksi.

Juha sai jossain kohtaa jostain todella paljon energiaa, ja oli halukas juoksemaan myös haastavia pätkiä. Miehen päättäväisyys ja halu ennättää maaliin jossain määrin kunniallisessa ajassa teki minuun vaikutuksen. Juha halusi omien sanojensa mukaan juosta ja itkeä. Purimme hammasta yhteen ja laitoimme juoksuksi myös hieman teknisimmillä osuuksilla. Minun piti välillä taistella todella kovaa pysyäkseni “Haminan karhun” perässä, mutta pala palalta omakin mieliala nousi jälleen. Juoksimme useaan otteeseen kovempaa kuin mitä olimme juosseet viimeiseen kymmeneen tuntiin.

Viimeiseen Konttaisten huoltoon tulimme yhtä aikaa todella monen muun juoksijan kanssa, mutta saimme hyvin täydennettyä jälleen vesivarantomme ja syötyä keksejä ja vihreitä kuulia huoltopöydästä. Kaija Järvi tuli pian meidän perässämme huoltoon ja näytti varsin heikolta. Kaija oli harjoitellut tiukasti tätä kilpailua varten, ja olin varma että tässä vaiheessa kun matkaa maaliin oli enää 6,5 ratkiriemukasta kilometriä, ei Kaijakaan jättäisi viimeistä vaarajonoa enää ylittämättä.

Vaarajonosta puuhenollen, enää minut ja maaliviivan erotti jo kisan alussa juoksemamme pätkä. Rukatunturin, Valtavaaran, Pyhävaaran sekä Konttaisen huiputtaminen oli jälleen edessä. Hitaasti mutta varmasti etenimme askel askeleelta, huippu huipulta kohti hevosenkenkää.

Jäätävän reittiennätyksen tehnyt Mikael Heerman saapumassa maaliin ajassa 
20:30:47. Yleisöä on reilusti kuvan vasemmalla puolella sekä itse maalissa odottamassa mestaria saapuvaksi. Kuva: Anniina Erkkilä

Kun jäljellä oli enää viimeinen nousu Rukatunturille, sallin pienen voitonhymyn itselleni. Maaliviivan pystyi jo haistamaan. Lähdimme Juhan kanssa tunkkaamaan viimeistä mäkeä melkoisella voimalla ja pidimme vahvan tahdin huipulle asti. Ihmisiä oli jo siellä asti kannustamassa juoksijoita ja aplodit sekä lehmänkellot raikuivat Kuusamon lämpimässä illassa. Yksi kannustaja oli kuitenkin tässä vaiheessa muita isommalla sydämellä mukana: Korttisen Antti oli joutunut keskeyttämään kilpailun imeytymisongelmien takia jo Hautajärvellä, ja oli nyt jo paljon paremmassa kunnossa Rukan huipulla odottamassa meidän saapumista. Hän kolisutti lehmänkelloa kädessään kuin riivattu ja lähti edeltämme juoksemaan kohti maalia saavutettuamme huipun. Antti toimi minun ja Juhan esijuoksijana ilmoittaen kaikille, että nyt tulee kaksi kovaa gladiaattoria maaliin.

Olimme Juhan kanssa tulleet 18 tuntia samaa matkaa, joten oli sanomattakin selvää, että ei tässä vaiheessa enää lähdetä ottamaan kirikamppailua ja katsomaan, kumpi pystyy juoksemaan pari sekunnin kymmenystä nopeammin kuin toinen. Hieno yhteinen kokemus on mahtava päättää yhteiseen maaliintuloon. Meitä oli vastassa todella paljon ihmisiä — niin tuttuja kuin tuntemattomia- kaikki taputtivat ja hurrasivat ja olivat iloisia. Maaliintulo on yksi hienoimpia kokemuksiani ikinä missään.

Hevosenkenkä alitettu ajassa 31:26:40. Mahtava tunnelma, loistava fiilis. Kuva: Riikka Jauhiainen

Maalissa oli tosiaan todella paljo niin tuttuja kuin tuntemattomiakin onnittelijoita. Olo oli tervetullut, helpottunut, ylpeä ja väsynyt. Mutta hienointa oli se, että olin tullut maaliin ehkä Suomen vaikeimmalta polkujuoksumatkalta.

Illalla oli vielä kaksi palkintojenjakogaalaa, joihin koin tärkeäksi osallistua: kisaorganisaation virallinen palkintojenjakogaala hotellin tiloissa, joissa kunkin sarjan kolme nopeinta juoksijaa palkittiin sekä kerrattiin niin Ultra Trail Tour Finlandin kuin Buff Trail Tour Finlandin -sarjojen kokonaispistetilanteet. Lisäksi rakkaat Jyväskyläläiset juoksukaverini olivat järjestäneet minulle vielä oman palkinotilaisuuden.

Automatkalla Jyväskylästä Kuusamoon vieressäni istunut Satu oli neulonut villasukkia, ja minä varsin totuttuun tyyliini olin heittänyt jotain varsin fiksua vitsiä kutomisesta. Satu halusi muistaa minua yhdellä kerällä keltaista Seitsemää veljestä sekä viidellä sukkapuikolla. Seuraavaan kisaan, NUTS Pallakselle, on kuulema pitkä ajomatka, jonka voisin käyttää muuhunkin kuin vitsien kertomiseen.

Väri on sentään oikea. Kuva: Tero Pelkonen
Virallinen kisavideo, joka keskittyy pääasiassa 53 kilometrin kilpailuun. Samaa reittiä pitkin me pitkänmatkalaisetkin juostiin.

Kiitos kun luit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita sekä tänne Mediumiin että muihin somekanaviin sekä toki kasvotusten meitsille.

NUTS Karhunkierros Trail Runin tulokset: http://my2.raceresult.com/48466/

Seuraava starttini, NUTS Pallas 134k, käydään 15.-17.7.2016 Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa.