Raportti: NUTS Pallas 134km — Suomen kesä koko komeudessaan yhdessä vuorokaudessa

Lisa Mehl Äkäskeron huipulla upeissa maisemissa matkalla voittoon. Kuva: Aapo Laiho
Aloita rauhassa, älä suotta riskeeraa maaliintuloa, älä juokse liian lujaa ensimmäisiä kilometrejä, alamäissä on hyvä pitää vauhtia, varo hyttysiä… Niin yksinkertaisia asioita, jotka on vaan tajuttoman helppo unohtaa ja tehdä aivan päinvastoin kuin mitä piti.

Minä tykkään autoa ajaessani kuunnella musiikkia. Tai no minä ylipäänsä tykkään kuunnella musiikkia, mutta autoa ajaessa minä rauhoitun kuunnellessani omia suosikkilevyjäni ja -artistejani: ne saavat minut suhtautumaan suopeasti muihin, usein huonompiin kuskeihin ja keskellä autotietä laiduntaviin poroihin. Kuskimme Jukka ei taida kuulua samaan koulukuntaan, sillä radio pysyi kiinni lähes kaikki ajamamme +1600 kilometriä. Ainoan kerran muistan ämyrien laulaneen, kun saavuimme Lappiin ja syntyperäisenä “laphalaisena” Jukka halusi (ja myös me takapenkillä istuneet väitimme haluavamme) kuunnella kappaleen “Lapin kesä”. Tämä veisu tulisi näyttämään meidän porukan matkan suunnan tarkemmin kuin osasimmekaan aavistaa.

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu 
Kuin heinää, miestä, toiveen tosiaan 
Miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu 
Tai kesken toimiansa katkeaa

Ajoimme torstaina Jyväskylästä Ylitornioon, yövyimme siellä ja matkustimme perjantaina Ylläkselle, jossa oli kilpailun lähtöpiste. Tällä kertaa meitä oli sardiinipurkkiin pakkautunut juoksijoita minä, Tommi ja Pellervo — kaikki Jyväskylän miehiä. Jukka on lähdössä piakkoin ulkomaille juoksemaan vuoristokisaan, ja hän oli mukana kuskina sekä tekemässä tuntureilla omia harjoituksiaan perheensä kanssa.

Olin varautunut matkustamaan torstaina Hettaan ja olin varannut kisaorganisaation, NUTS:n järjestämän linja-autokuljetuksen tästä Enontekiön kirkonkylästä juoksutapahtuman lähtöön, mutta matkustusjärjestelyjen muututtua en tarvinnutkaan tätä varaamaani kyytiä. Ilmoitin muutoksesta NUTS:lle tekstiviestillä jonka allekirjoitukseen lisäsin pieni virne kasvoillani tittelin “134k varma finisheri”. Keskeytys ei siis tulisi tälläkään kertaa kyseeseen, ja tämä oli hauska keino kerätä aampalapöydässä painetta taivaltaa koko reissu läpi, vaikka vaikeuksia ilmaantuisikin.

Menomatkalla pysähdyttiin jaloittelemaan ja ruokkimaan hyttysiä Aavasaksan rinteillä. “Pakollisen” turistikuvan otti Tommi Lahtonen taskuperunallaan.

Yllästunturille saavuimme kolme tuntia ennen starttia, joten aikaa panikoida, moikkailla tuttuja, tankata lisää energiaa mahaan, vaihtaa kisavaatteita ja rehennellä ylikunnolla/alipalautumisella oli varsin reilusti. Kisataktiikka oli jo laadittu: juosta keskimäärin noin 08:30 min/km vauhtia niin pitkään kuin oli mielekästä ja lopussa välttää hyytymistä ja vauhdin vääjäämätöntä tippumista niin paljon kuin pystyisi, siten että maaliin tultaisi alle 20h ajassa. Juoksukamat oli mietitty valmiiksi, ruokastrategia hiottu ja aurinko paistoi - vielä. Startti oli perjantaina kello 18, ja lauantaille oli luvattu vesisadetta aamupäivästä alkaen. Se on toki vain varautumiskysymys, oikeilla varusteilla sateessakin juokseminen on elämys.

Jyväskylän joukkueen täydensi jo viikon Lapissa herkistellyt Nooa, joka saapui kisabussilla puolisen tuntia ennen starttia Ylläkselle. Heitimme ylävitoset, vaihdettiin pari sanaa porukassa ja lähdettiin kohti hevosenkenkää ja starttia.

Aivan lähtöviivan tuntumaan eli kärkeen asettui muutama tuttu, joita halusin vielä käydä moikkaamassa ennen lähtöä. Kuin varkain vaihtaessani viimeisiä sanoja Miken ja Juuson kanssa oli kisan starttiin enää joitain kymmeniä sekunteja, eikä kannattanut enää siirtyä taaksepäin lähtökarsinassa. Näin sitä siis unohdettiin rauhallinen startti ja asetuttiin käytännössä eturiviin heti lähdössä.

Pitkänmatkalaisten lähtöön tuli paljon katsojia, tässä vaihdamme kuulumisia ja hymyilemme hermostuneesti Jaana Leivon kanssa. Jaana juoksi itse 55km sarjassa, voitti ja teki uuden reittiennätyksen. Kova mimmi. Kuva: Aapo Laiho
Turhasta nöyryydestä ei ainakaan voi Jyväskylän pokia syyttää, sillä sekä Pellervo (kuvassa kisaa johtava mustapaitainen mies) ja Tommi (Pellervon takana punaisessa paidassa) asettuivat aivan kärkeen ja minäkin eksyin ihan kärjentuntumaan, Nooan ottaessa hieman konservatiivisemman position lähtökarsinassa. Kuva: All About Lapland / allaboutlapland.fi

Kilpailu alkoi heti yhdellä reitin isoimmista nousuista, Yllästunturin huiputuksella. Noin sadan juoksijan letka kasvoi pitkäksi jonoksi jo tässä vaiheessa ja eroja alkoi syntyä nopeasti. Nousin itse ylämäkeen reippaasti, koska oltiinhan sitä startissa eturivissä eikä sitä nyt hyviä asemia sovi heti kättelyssä luovuttaa poiskaan. Lisäksi meikäläinen on yleensä vahvoilla ylämäissä ja niihin on minun koivilla helppo edetä sekä nopeasti että taloudellisesti.

Ylläksen huipulla isompi porukka juoksijoita otti minut kiinni, ja juoksimmekin sitten porukassa melkoista vauhtia Ylläksen rinteitä alas kohti Kesängin ja Pirunkurun nousuja. Alamäkiä on kiva juosta lujaa, mutta se saattaa kostautua jumittuvina reisinä — kuten useilla meidän porukasta kävi. Yksi alamäki, 130 kilometriä jäljellä ja molemmat etureidet jo hieman hapoilla: hyvä, rauhallinen startti oli kiva ajatusleikki ja kaukana todellisista tapahtumista.

Sää oli lämmin ja nestettä kului paljon jo ensimmäisten kilometrien aikana. Pysähdyin jo 15km kohdalla pitämään ensimmäistä puunjuuri-taukoani ja porukka karkasi sen aikana meikäläiseltä. Pitkä ja loiva nousu Kukastunturin huipulle meni omalla vauhdilla useamman juoksijan näkyessä edessä ja osan tullessa takaa ohi juostessaan tämän tunturin minua nopeammin ylös.

Ylläksen huipulla. Kisan ensimmäiset kauniit tunturimaisemat tulivat näkösellä heti lähdön jälkeen. Kuva: Aapo Laiho
Ylläs komeilee taustalla matkamiesten kirmatessa Kukastunturin rinteitä ylös. Kuva: Jukka Loukkaanhuhta

25 kilometrin kohdalla minun piti jo hieman tinkiä matkavauhdista: olo oli hyvä, mutta kova alku ja edelliset kisailut alkoivat painaa kropassa, enkä halunnut puskea kroppaa vielä tässä vaiheessa rajoille. Pian takaa tulikin Saara Päätalo ja Toni Tiainen hyvällä jalalla rinnalle, ja pääsin juoksemaan heidän kanssaan hyvän tovin. Uhosin Saaralle, että tällä kertaa en vielä näin aikaisessa vaiheessa anna hänen karata horisonttiin, mutta jo 31 kilometrin jälkeen nainen katosi kevyellä jalalla näkyvistäni. Tonin kanssa sen sijaan juostiin pitkä tovi yhdessä vaihtaen mielipiteitä ja kokemuksia ulkoiluharrastuksista. Kanssamme taivalsi myös saksalainen Holger Lapp, alppigaselli joka kertoi välttävänsä tasamaajuoksua ja harjoittelevansa vain ylä- ja alamäkiä kotimaansa vuorilla, joita kuulema löytyi useampikin oman asunnon välittömästä läheisyydestä. Omien sanojensa mukaan tämä ties missä Marokon, Sveitsin ja Italian vuoristokisoissa keitetty juoksukone halusi osallistua kilpailuun, koska hänen sukunimensä on melkein kuin Lappi. Uskomaton veijari.

Pahtavuoman huolto tuli nopeasti ja meni nopeasti. Me kolme matkasimme eteenpäin enemmän tai vähemmän yhdessä, minun ollessa vahva ylämäissä, Tonin parhaimmillaan tasaisella ja Holgerin dominoidessa alamäissä. Reitillä oli yllättävän paljon kosteutta ja suo-osuuksia, jotka sateinen kesä oli turvottanut melkoisiksi kahluupaikoiksi. Metsäosuuksien märkä alusta hidasti etenemistä ja liukkaat kivet pakottivat vähintäänkin lievään varomiseen askelluksessa.

Holger Lapp vetää letkää, meikäläinen heti perässä ja Toni Tiainen hengittää kameran ulkopuolella aivan niskaan. Kuva: Aapo Laiho

Rauhalan huollossa kuulimme jo usean juoksijan joutuneen keskyttämään, kukin mistäkin syystä: osalla oli imeytymisongelmia, osa oli loukannut itseään ja niin edelleen. Meillä kolmella oli oma tekeminen hyvällä tasolla ja arvioimme olevamme jotakuinkin sijoituksissa top15-tuntumassa. Oma fiilis oli vähän kaksijakoinen: tuntuma juoksuun oli ihan hyvä, mutta vauhti oli tippunut jo sen verran, että alle 20 tunnin aika ei ollut enää realistinen, etenkään kun aamun koittaessa ja edetessä päiväksi tulisi sateita, jotka varmasti hidastaisivat etenemistä reitin muuttuessa yhä liukkaammaksi.

Kellon ollessa noin puoli neljä aamuyöllä Holger ilmoitti yllättäen olevansa väsynyt, mitä hän ei ole koskaan ennen ollut kokenut pitkässä juoksukisassa (uskomaton veijari). Hän jäi meistä kahdesta vauhdissa jälkeen ja keskeytti kilpailun 73 kilometrin taivaltamisen jälkeen. Me jatkoimme Tonin kanssa kohti Pallaksen huoltoa jonne saavuimme noin kello kuusi aamulla. Minulla alkoi tässä vaiheessa tehdä jo tiukkaa juosta edes tasaisemmilla pätkillä Tonin ollessa selvästi paremmalla jalalla liikenteessä.

Pallaksella oli kisan suurin huoltopiste, jossa pääsi käsiksi omaan huoltolaukkuun ja tarjoiltiin jopa pizzaa! Vaihdoin märät sukat kuiviin, shortsit pitkiin housuihin ja laitoin t-paidan päälle pitkähihaisen paidan. Sää kylmeni, ja lihasten väsyessä kylmyys tuntuisi kahta kauheammin kropassa. Jukka ja Ulla olivat vastassa huollossa ja auttoivat täyttämään juoksuliivin uusilla energiageeleillä ja nesteillä, samoin kuin kisassa talkootöissä ollut Tero oli jo aiemmin Rauhalassa ja nyt Pallaksella valamassa uskoa ja tsemppaamassa. Kiitos teille avusta!

Huoltotaukoni kesti 35 minuuttia, jonka jälkeen lähdin jatkamaan matkaa Pallastunturin huiputuksella. Tonin huolto oli hieman pidempi, ja mies tuli vasta myöhemmin rennolla askelluksellaan juosten ohi meikäläisestä. Jukka sen sijaan lähti jatkamaan omaa harjoitteluaan minun kanssa samaan suuntaan ja talsi sekä Pallaksen että Taivaskeron nousut samaa vauhtia minun kanssa. Tuuli yltyi jo todella kovaksi ja sää oli kylmä, eikä oma mieliala ollut mitenkään korkealla: juokseminen oli työn ja tuskan takana. Otin huoltokassista viimeisille 55 kilometrille mukaani sauvakävelykepit ja rauhallinen vaeltaminen ja sauvakävely kiinnosti enemmän kuin kilpajuoksu.

Takki täynnä tuulta lähdettiin kipuamaan Jukan kanssa Pallasta ylös. Valokuvaaja huikkasi että laita lippis reppuun, huipulla tuulee niin kovaa että se lentää kilometrien päähän. Ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Kuva: Aapo Laiho
Taivaskeron huipulla näkyvyys oli todella heikkoa, tuuli myrskyisää ja reitti pelkkää kiveä. Kuva: Jukka Loukkaanhuhta

Olin tässä vaiheessa heittänyy aikatavoitteeni roskiin jo hyvä tovi sitten. Kulku ei ollut tänään sillä tasolla, että maali koittaisi alle 20 tunnissa, mutta maaliintulo kiinnosti sen verran, että keskeyttäminen ei ollut vaihtoehto. Taivaskeron jäätyä taakse ja Jukan jatkettua takaisin huoltopisteelle odottamaan muita Jyväskylän miehiä jatkoin matkaani sauvakävellen tasaiset pätkät ja ylämäet, yrittäen edetä alamäissä hieman vauhdikkaammin. Juoksijoita tuli takaa ohi useampi ja jokaisen kanssa tuli sana tai kaksi vaihdettua. Kaikkien kanssa tsemppasimme toisiamme hyvässä hengessä ja tarkastettimme aina, että jokaiselta löytyi tarvittavasti vaatetta ja nestettä. Erityisesti Karppisen Kimmon sanat antoivat voimaa. Kerroin että Rukan kisa painoi vielä kropassa ja juokseminen ei sujunut juuri ollenkaan, ja mies laukaisi suoraan vastapalloon että “kyllä sinä maaliin pääset ja suoritat tourin loppuun Kolilla!” Jotenkin tämä lausahdus naksautti yhden jos toisenkin henkisen lukon, ja menoni vapautui huomattavasti. Näin kilpailun taas mahdollisuutena nauttia ainutkertaisesta kokemuksesta ja asennoiduin tekemään oman parhaan suoritukseni ja yrittämään hieman enemmän.

Tuntureita riitti silti lopussa ylitettäväksi ties kuinka monta. Juoksin aina kun kropassa siltä tuntui, mutta jos ei suoranaisesti huvittanut juosta, pikavaelsin riippumatta siitä, mentiinkö ylä- vai alamäkeen vaiko tasamaalla. Tasaista ei tosin juuri enää ollut tarjolla, vaan joko noustiin tai laskeuduttiin tunturin rinteitä pitkin.

Kello 10 aikaan aamulla (noin 16 tunnin juoksemisen jälkeen) alkoi nukuttamaan. Jännitin ennen kilpailua tapani mukaan varsin kovaa ja kilpailua edeltävä yö meni tämän johdosta todella minimaalisilla unilla. Silmät painuivat juostessa kiinni ja nuokuin vaellusreittiä eteenpäin. En ole koskaan ennen juoksukilpailussa nähnyt hallusinaatioita, mutta tällä kertaa reitillä oli tuntureiden ympäristössä niin paljon karhuja (jopa vaaleanpunaisia) että eivät ne voineet tottakaan olla. Söin viimeiset kofeiinilla terästetyt geelini ja koitin pitää itseni tietoisena maailmasta tuulen ja sateen yltyessä myrskyksi.

Psykedeelinen tuuli on psykedeelinen. Näkyvyys Pyhäkerolla oli todella heikko.

Hieman ennen Hannukurun huoltoa Tenngrenin Sami juoksi takaa rinnalle, vaihdoimme pari sanaa ja mies juoksi jo edeltä huoltoon. Tankatessamme lisää energiaa Sami kertoi, että “kropan eväät alkaa olla jo syöty” ja vedimmekin enemmän ja vähemmän samaa matkaa tästä eteenpäin useita kilometrejä. Tuntemukset vaihtelivat tässä vaiheessa kilpailua suuresti: hetkessä saattoi jostain kumman syystä kulkea juoksu kuin unelma vain katketakseen kahden minuutin kuluttua totaaliseen väsymykseen ja epätoivoon. Niinpä oli juostava silloin kuin pystyi ja koitettava pysyä liikkeessä silloin kun oli mentaalisesti heikko hetki. Kaikki pysähtely tiesi paitsi huonompaa aikaa, myös kropan välitöntä kylmenemistä: tuuli puhalsi 20 metriä sekunnissa vaakasuoraan ja vesisade oli kylmä. Vaikka lämpötila oli päälle toista kymmentä astetta, olosuhteet saivat sen tuntumaan iholla -3 celsiukselta.

Sami teki pikkuhiljaa selvää eroa meikäläiseen ja katosikin jossain vaiheessa horisonttiin minun jatkaessani pikavaellusta. iPodin paahtaessa mielimusiikkiani korviini matkanteko maistui kuitenkin omassa tahtilajissaan kilometrien vähentyessä ja maalin lähestyessä. Eikä aikaakaan kun saavuin jo viimeiseen nousuun, Pyhäkeron tunturille. Se on näkökulmasta riippuen neljä-viisi kilometriä pelkkää loivaa ylämäkeä, joka huiputuksen jälkeen jatkuu jyrkällä alamäkiosuudella. Tässä vaiheessa takana oli jo 114 kilometriä ja 20h30min juoksemista, eikä ylämäkeen huvittanut juosta yhtään, mutta jotenkin oli pysyttävä liikkeessä lämpötilan takia. Lisäksi piti olla tarkkana pysäkseen reitillä, sillä näkyvyys oli todella heikko ja reittimerkintöjä piti välillä unisilla silmillä etsiä ihan toden teolla.

Sää oli tosissaan muuttunut perjantai-illan mahtavasta auringonpaisteesta infernaaliseksi myrskyksi.

Askel askeleelta Pyhäkeron nousu eteni ja kääntyi lopulta laskuksi. Mutta nyt alkoi jalatkin niin hajalla, että alamäkeen etenemistä ei voinut parhaallakaan tahdolla kuvailla juoksemiseksi. Alhaalla odotti kuitenkin viimeinen huoltopiste, josta olisi matkaa enää noin 11 kilometriä maaliin. Nämä viimeiset kilometrit tulisivat lisäksi olemaan teknisesti varsin helppoa polkua tai tietä.

Huollossa en pitänyt kiirettä, vaan lämmittelin viltillä jäätyneitä jalkojani: etenkin polvitaipeet olivat pahasti kylmettyneet ja halusin lämmittää niitä jotta voisin edes harkita juoksevani maalisuoralla. Taittelin sauvat liiviin, niitä en tulisi enää tarvitsemaan. Söin pari banaania ja vihreitä kuulia, kiitin huoltohenkilökuntaa avunannosta ja lähdin viimeisille kilometreille. Lyhyen polkupätkän jälkeen siirryimme rehelliselle hiekkatielle, jossa tuli taas henkinen stoppi päälle. Tiesin, että maaliin ei olisi paljoa matkaa ja kohta koittaisi asvalttitie, josta olisi enää kolme kilometriä maaliin, mutta en silti pystynyt asennoitumaan siten että olisin saanut hölkättyä tai juostua viimeisen kympin kokonaisuudessaan. Jokainen pienikin ylämäki oli vain mahdollisuus vaihtaa hölkkä kävelyksi, mutta tasamaapätkät ja alamäet pyrin pitämään edes jotenkin kävelyä nopeampana. Enää ei tarvinnut nostaa kantapäitä puun juurien tai kivien yli.

Asvalttipätkän koittaessa alkoi maali jo suorastaan tuoksua nenänpäässä, ja olin iloisesti yllättynyt kun Jukka oli tullut jalan vastaan. Mies lähti vielä hölkkäämään rinnalle ja varmistamaan, että juoksisin viimeiset kolme kilometriä maaliin. Ja niinhän siinä kävi, että pieni kiri saatiin lopun asvalttipätkällä aikaiseksi. Mitään viimehetken ohituksia ei nähty, mutta maaliin saavutin loppuajan painuessa alle 24 tunnin.

Ilmavalla loikalla maaliviivan yli. Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen
Ryytynyt, väsynyt ja kaikin puolin hajalla oleva mies maalissa. Aika 
23:56:27 ja sijoitus miehissä 20/79. Kuva: ONEVISION.fi / Juha Saastamoinen

Maalialueella oli paljon tuttuja heti onnittelemassa maalinpääsystä ja olosuhteisiin nähden hienosta suorituksesta. Ruokapöydässä yritin antaa analyyttisiä kommentteja juoksustani omalle pöytäkunnalleni, ja kun Emilia ja Nooa huomasivat, kuinka sekavia ja hölmöjä minä oikeasti puhuin, ohjattiin minut haastattelukoppiin kertomaan faktoja tästä juoksusta sekä lajista ylipäänsä. Tuli hieno ja tärkeä olo, jonka kruunasin puhumalla aivan holtittomia juttuja mikrofoniin koko kansalle. Kiitos tästä mahdollisuudesta!


Oletettavasti olen treenannut hieman liikaa ja liian lujaa NUTS Karhunkierroksen jälkeen enkä antanut kropan palautua rauhassa pitkästä kilpailusta, joka sitten kostautui hyytymisen tuntemuksina jo kisan alkuvaiheessa. Fiksu oman kropan kuuntelu ja vauhdin himmaaminen jo ajoissa pelastivat luultavasti totaaliselta sippaamiselta antaen mahdollisuuden tulla maaliin ja sijoittua jopa yllättävän korkealle lopputilastoissa. Jo maaliin juoksemista voinee pitää hyvänä suorituksena, sillä kilpailuun lähti 103 juoksijaa, joista 50 — lähes puolet — keskeytti. Se on paljon, sillä viivalla moni juoksija ei ollut pitkänmatkan ensikertalaisena liikenteessä.

Ruokapuoli ja energiansaanti toimi minulla hyvin tässä tapahtumassa. Karhunkierroksen vatsavaivojen jälkipyykki palkitsi, kaikki eväät maistuivat hyvin läpi kilpailun ja energia tuntui myös imeytyvän jatkuvasti kroppaan.

Varustepuoli toimi erinomaisesti, jalat säilyivät ilman rakkoja, takki piti vettä loistavasti, irtohihoja käärimällä oli helppo säädälle yläraajojen vaatetuksen määrä ja kengät tarjosivat suojaa rakkakivikolta. Sateenkestävät housut menevät suoraan ostoslistalle: niitä minulla ei ole ja niillä olisi voinut ehkäistä jalkojen kohmettumista.

Etukäteen paljon pelätyt hyttyset eivät juuri vaivanneet kisassa: alkumatkasta vauhtia oli jaloissa sen verran, että vain ensimmäisellä huoltopisteellä veren ohenemisen huomasin. Sen jälkeen joko tuuli tai vesisade tai näiden yhdistelmä piti sääsket loitolla.

Kilpailu tarjosi sekä mahtavia maisemia, auringonpaistetta, vesisadetta, epätoivoa, iloa, kivirakkaa, metsäpolkuja, jylhiä tuntureita, suota ja ties mitä. Yksi lajin hienouksista onkin, että tunteet ja oma olotila vaihtelevat todella paljon kilpailun aikana: niihin pitää osata reagoida oikein pitäen oma pää kylmänä. Lisäksi oli oikeastaan todella nastaa, että sää heitti totaalisen kuperkeikan kesken kilpailun. Sekin on yksi ultrajuoksun suola: kilpailussa voi oikeasti tapahtua aivan mitä tahansa.

Ehkä ainoa miinuksena tästä kisasta voisin mainita Jyväskylän muut juoksijat 134km sarjassa. Kaikki kolme vätystä keskeyttivät, kaatuivat kuin heinä ja kesken toimiansa katkesivat kuin Lapin kesässä. Jumalauta jätkät, skarppaamisen paikka!

Perjantaina Kukastunturin nousussa tuli lämmin. Tuuli tosin heilutti hiuksia jo tässä vaiheessa. Kuva: Jukka Loukkaanhuhta

Sadetta voi hyvinkin olla luvassa lisää Ultra Tourin viimeisessä osakilpailussa, kun lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna sirkus matkaa Kolille ja Vaarojen Ultralle. 130 kilometriä pimeässä, märässä, syksyisessä metsässä odottaa. Siihen on onneksi vielä 11 viikkoa aikaa.

Ja sen jälkeen on vielä kauden finaali, Grand Slam of Ultra Trail Finland: Multamäki100 joulukuisessa Laukaassa. Sitä ei voi ohittaa.


Kiitos kun luit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita sekä tänne Mediumiin että muihin somekanaviin sekä toki kasvotusten meitsille.

NUTS Pallaksen kilpailun tulokset: http://my3.raceresult.com/52201/info?lang=fi