Raportti: Vaarojen Maraton 131 km

Revontulet ja pilvetön tähtitaivas valaisivat taivaan ensimmäisenä yönä. Kuva: Kari Kuninkaanniemi
Vaikka polku-ultrailu on minulle vain mukava harrastus, olin kasannut harteilleni tavanomaista enemmän paineita. Koko Ultra Trail Tour Finlandin läpäisy oli enää vain yhden kilpailun päässä: sadat harjoittelutunnit, kaksi aiempaa osakilpailua ja kymmenettuhannet kulutetut kilokalorit eivät loppupeleissä merkitsisi mitään, jos en pääsisi Vaaroilla maaliin.

Jo 19 kilometrin kohdalla tuli tehtyä se, minkä viime vuonna onnistuin säästämään viimeiselle kympille: eksyttyä.

Reittimerkinnät olivat minulle ja Ballinin Marcolla tässä risteyksessä todella pahasti hukassa.

Sysipimeä Eteläpään lenkki kääntyi yhdessä vaiheessa salakavalasti vasempaan. Juoksimme Marco Ballinin kanssa tässä vaiheessa yhdessä, eikä meistä kumpikaan huomannut vaellusreitin merkintöjä jotka veivät oikealle reitille. Kymmenen minuutin päästä meillä ei ollut mitään käryä missä reitti menee saati että missä helvetissä me itse olemme. Teimme pari puhelua tapahtumaa seuraaville henkilöille, ja lopulta saimme monien erilaisten ohjeistusten jälkeen kisaorganisaation Kaitsun hakemaan meidät oikealle reitille.

Risteys näkyi hyvin päivänvalossa, mutta pimessä ei ollut puhettakaan huomata että minne mennä. Muutama juoksija ja Kaitsu laittoivat oksia ja risuja tähän kohtaan siten että kukaan ei enää juoksisi ohi. Se ei hirveästi meitä lohduttanut, sillä pummiin meni 35 minuuttia ja sijoituksemme laski varmaan 30 sijaa siinä ajassa. Jos ensi vuonna saataisiin tähän risteymään järjestäjiltä samanlainen heijastettu kyltti kuin mitä muissa risteyksissä oli, that would be great.


Aloitetaan alusta.

Peltilehmällinen juoksijoita lähti Jyväskylästä kohti Kolia perjantaina aamuyhdeksän maissa. Tero oli luvannut poimia minut kyytiin ensimmäisten joukossa, jolloin minulle ratkesi vastuu suunnistaa Janin asunnolle, josta noukkisimme hänet kyytiin. “Kokeneena suunnistajana” luin karttaa kännykästä ylösalaisin, ja pienen u-mutkan kautta saatiin 87 kilometrin kilpailuun lähtevä mies kyytiin. Ensitahdit reitiltä eksymiselle asetettiin jo ennen kuin ehdimme ulos edes Jyväskylästä.

Joensuuhun lounaalle löydettiin kuitenkin tavanomaista helpommin, ja ruoka upposi mieheen kuin piika kaivoon. Matka jatkui ruokakaupan kautta Kolille, jossa olimme aivan liian ajoissa: menimme noutamaan juoksunumeroitamme tuntia ennen kuin kisatoimisto avautuisi. Menimme tappamaan aikaa mökille täksi ajaksi, jonka jälkeen palasimme takaisin Sokos Hotellilla sijaitsevan kisakanslian äärelle. Kisatilpehöörit haltuun, jonka jälkeen hetken ennakoin kisaa paikalla olleiden kilpakumppaneiden kanssa ja ratsasimme läpi paikalla olleiden jälleenmyyjien myyntiteltat.

Hassuttelu maistui vielä kisanumeroita poimittaessa. Tarttuipa (kirjaimellisesti) mukaan myös uudet lenkkarit. Kuva: Tomi Mikkola

Mökillä alkoi tunnelma kohota. Meillä oli vuokrattuna kaksi mökkiä Jyväskylän retkueelle, joista omassa tuvassani majoittui kymmenen ihmistä. Startti läheni, läppä lensi, osa nautti jo palautusjuomia ja kisafiilis alkoi olla käsinkosketeltava. Söimme yhdessä päivällistä, jonka jälkeen me tupamme kaikki kaksi 131 kilometrin juoksijaa (minä & Antti) aloimme pukea päällemme kisavarusteita ja tehdä viimeisiä virityksiä varusteisiimme. Mentaalivalmentaja Tomi kertasi vielä laatimani taktiikan kanssani ennen kuin Tommi ja Vesa lähtivät viemään minua ja Anttia kohti lähtöviivaa. Kello oli 21:15 kun poistumme mökiltä ja oli jo säkkipimeää.

Lähtöalueelle oli rakennettu kansainvälisen tason puitteet: valot häikäisivät ja toivat päivän yön keskelle ja paikalla oli paljon sekä juoksijoita että lähtöä katsomaan tulleita kannustajia. Oma fiilis oli ollut mökille saapumsien jälkeen todella vahva ja odottova, joka alkoi pikkuhiljaa purkautua innostukseksi. Edessä olisi perkeleellinen kisa, joka ratkaisisi todella suuresti sen, tulisiko kausi olemaan pettymys vai napakymppi. Tämän takia takana oli lukemattomia vietettyjä tunteja Laajavuoren, Puijon, Karmitsan, Kanavuoren, Neulamäen, Täyttömäen ja ties minkä nyppylän ja metsän maastoissa. Oli aika näyttää, että treeni ei ole mennyt reisille.

Valmiin näköinen ja oloinen mies muiden valmiiden joukossa. Lippiksestä saatava hyöty yöllä on tosin hieman kyseenalainen. Kuva: Kari Kuninkaanniemi
Lähtölaukas kajahti. Turhia ei Nooan (kesk. vihreä huivi päässään) kanssa lähdetty nöyristelemään, vaan otettiin hyvät asetelmat jo startissa. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Kisa alkoi surkeasti

Olin juossut noin viisi minuuttia, kun kolautin vasemman jalkani tiellä olevaan kiveen. Tasapaino meni ja kaaduin hiekkatielle raastaen oikean polveni verille. Lampun valossa katsoin että nyt tuli normaalia isompi naarmu ja kiroilin. Matkaa oli jäljellä vielä säälittävät 130,5 kilometriä ja meinasin jo vuotaa kuiviin.

Puhaltelin hetken happea, pyyhin kämmenellä isoimmat roskat pois ja lähdin jatkamaan matkaa. Polvea kirveli, mutta ei suoranaisesti sattunut. Ensimmäisellä purolla pidin vielä nopean puhdistustauon, ja kun polvi lähinnä vain näytti pahalta, jatkoin matkantekoa kohti ensimmäistä huoltoa ja ensiapupistettä.

Huuhdellesani polvea takaa tuli rinnalle Ballinin Marco. Mies oli muutama viikko sitten juossut lajin legendaarisimman kilpailun, Ultra-Trail du Mont-Blancin ja täällä hän oli taas kilpailemassa. Meillä oli samanvauhtinen juoksutahti ja jatkoimme yhdessä juosten ensin Herajoen ylityspaikalle ja sen jälkeen useita tunteja toisillemme seuraa pitäen pitkälle yöhön.

Kengät puhdistuivat vain sotkeutuakseen mutaan taas muutaman minuutin jälkeen. Herajoen ylitys yöllä jännitti ennen kisaa, mutta joessa juokseminen ei juuri aiheuttanut ylimääräisiä toimenpiteitä ja ongelmia muuhun kisasuoritukseen verrattuna. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Pian jokiesteen jälkeen juostiinkin oikein kunnolla huti. Reilu puolentunnin pummi otettiin kuitenkin epäterveellisellä huumorilla vastaan ja koetimme keskittyä vain jatkamaan tossun liikuttamista. Mitään ongelmia ei kummallakaan ollut: jalka nousi hyvin, energiat imeytyivät ja fiilis oli korkealla taivaltaessamme tähtitaivaan loisteessa. Menetimme harhareissulla useita sijoituksia, mutta juoksuvauhtimme oli niin hyvä, että saimme lähes jokaisen kiinni.

Marco jäi vauhdistani saavutettuamme Laineman Tommin kiinni. Jatkoin paahtamista, sillä halusin ottaa menetetyn ajan kiinni mahdollisiman hyvin jo ensimmäisellä kierroksella. Aikaa olisi hyvä jättää reilusti pankkiin varmasti hitaammalle toiselle kierrokselle. Juoksinkin aina hetken eteentulevassa porukassa, jonka jälkeen jatkoin seuraavaan letkaan. Osalla matkan rasitus painoi jo selvästi, osalla meni vahvasti ja joillakin painoi hieman, mutta silmissä paloi maaninen tahto juosta maaliin. Tavanomaista pidempään viihdyin letkassa, jossa paineli Nooa, Saara, Tommi, Mika, V-P ja Marko, mutta Ryläyksen ylämäissä en viitsinyt enää himmailla ja odottaa tätäkään porukkaa.

Rykiniemen huollossa oli ruuhkaa. Yö oli lämmin, t-paidalla, irtohihoilla ja shortseilla pärjäsi todella hyvin. Jokke näyttää iloisesti jollekulle peukkua. Kuva: Kari Kuninkaanniemi

Jeron huollon (50km) kohdalta ensimmäisen kierroksen loppuun juoksin yksin omaa vauhtiani, muita ei enää näkynyt. Uusittu reitti näytti parhaita puoliaan noustessani auringon kanssa kilpaa; minä Mäkrävaaralle, aurinko taivaalle. Oli todella palkitsevaa nähdä auringon nousevan Pielisenjärven ylle ja lähestyä itse samalla puoliväliä ja selvitä ensimmäisestä yöstä. Mäkrävaara oli odotusten mukaiset varsin tekninen ja hidas juostava, mutta Eteläpään lenkki (kilometrit 15–38) jonka vain 131 kilometrin juoksijat tekivät, oli kaikista pahin: polku on todella kapea, täynnä pirullista kivikkoa ja juurakkoa ja sisälsi paljon jyrkkiä, serpentiininomaisia nousuja ja laskuja. Etenkin yön pimeydessä eteneminen oli hidasta, mutta kun toisella kierroksella takana oli 80 kilometriä, ei se eteneminen mitenkään vauhdikasta ollut päivänvalossakaan.

Auringonnousuun liittyi myös hieman ongelmia: vaikka minulla olikin lippis päässä, pääsi aurinko viimeisessä alamäessä sokaisemaan minut siten, etten nähnyt kylttiä joka käski kääntymään vasemmalle, vaan jatkoin oikealla ja harhaan jälleen. Tajusin nopeasti tehneeni virheen, soitin kisakansliaan josta Kaitsu vastasi puhelimeen ja neuvoi minut oikeaan suuntaan. Tämä pummi otti päähän todella rankasti, sillä tahtotila päästä syömään aamupalaani ja näkemään muita ihmisiä huoltopisteellä oli kova.

Pölhö pummi, tuli hukattua noin kymmenen minuuttia kullan arvoista aamupala-aikaa. Kuva: Antti Eronen

Puoleenväliin saavuin 10h 40min juoksemisen jälkeen. Aika oli tunnin hitaampi kuin mitä olin toivonut, ja se selittyy tietysti eksyilyllä. Ilman niitä olisin ollut aikatavoitteessani hyvin kiinni, mutta olotila oli muuten oikein hyvä. Jalat pelasivat vielä siedettävästi, ruoka imeytyi ja muuten kroppa oli selvinnyt yöstä hyvin.

Huoltoon taktiikka oli laadittu selväksi jo ennen starttia, ja sitä noudatettiin varsin arjalaisesti: yön palvelleet, alustalla kuin alustalla pitävät nastakengät vaihtuivat varpaita ja jalkapohjia suojaavampiin lenkkareihin, kävelykepit lähtivät juoksuliiviin mukaan tarjoamaan tukea lopun nousuihin, märät sukat vaihtuivat kuiviin ja juotujen ja syötyjen energioiden tilalle liiviin tulivat uudet vastaavat kantoon. Kanasoppa maistui hyvältä, samoin mustikkakeitto ja kokis. Vesa oli vastassa varmistamassa että saan (ja etenkin muistan) tehtyä kaiken tarvittavan, lisäksi useampi 43 kilometrille starttaava tuttu kävi moikkaamassa ja tsemppaamassa. Olipa huollossa omalta kierrokseltaan tulleet Eppu ja Vesku, jotka olivat aika rikkinäisen näköisiä mutta joiden suu kävi kuin viimeistä päivää. Mukavia velikultia, jotka eivät edes olleet niin rikki kuin mitä antoivat ymmärtää.

Uudet urheiluteipitkin ehdin laittaa huollossa päkiöiden kohdalle ehkäisemään rakkoja. Paavo antaa vinkkejä takavasemmalla. Kuva: Tero Pelkonen

Huoltotauko kesti 25 minuuttia ruokailuineen ja kamojen vaihtoineen, jonka jälkeen pääsin lähtemään liikkeelle sopivasti ennen 43 kilometrin toista starttiryhmää. Lähdössä oli kymmeniä juoksijoita, jotka antoivat minulle ja mukaani lähteneelle Saaralle raikuvat aplodit suunnatessamme toiselle kierrokselle. Saara ei kuitenkaan kauaa pysynyt perässäni minun halutessa pitää hyvää vauhtia ensimmäisten 17 kilometrien ajan. Alkuosuus tarjosi nimittäin selvästi nopeimman alustan juosta, ja se täytyi käyttää hyväksi.

Latvalaan asti (~78km) sain 43 kilometrin hitaammista juoksijoista mukavasti seuraa, ja heitä oli miellyttävä peesailla. Oma juoksu oli etenkin alamäissä vielä vauhdikasta, mutta tasaisilla osuuksilla jäin sprinttimatkan juoksijoiden tahdista. Havukanahon kohdalla Tommi oli kannustamassa ja kertoi kaikilla olevan jo raskas jalka tai muita ongelmia. Lisäksi Eppu ja Vesku eivät kuulema olleet kaukana. Nopeasti sainkin kundit juostua kiinni, mutta heidän vauhtinsa oli tässä vaiheessa niin hidasta, että olin suorastaan pakotettu jatkamaan yksin eteenpäin.

Paistoi siellä aurinkokin. Kuvassa 43 kilometrin juoksijoita. Kuva: Karjalainen.fi

80 kilometrin kohdalla sain Erosen Antin juostua kiinni. Mies oli kiitänyt yöllä, mutta nyt hidastanut vauhtia selvitäkseen kunnialla maaliin. Antti jäi taakse, mutta mies juoksi minut tunnin sisään kiinni seurassaan Eppu ja Vesku. Meillä Antin kanssa ei Eteläpään hitailla polkuosuuksilla jalka enää noussut kuin laphinmiehillä, ja rääväsuinen kaksikko painui pian horisonttiin meidän jatkaessa Antin kanssa omaa kulkuamme yhdessä. Antilla teki geelien kanssa vaikeaa, minulla taas alkoi lähestyä vaihe jossa juokseminen on fyysisesti vaikeaa ja rankkaa.

Juoksimme kun polku oli helppoa (eli harvoin, Eteläpää on ihan hirveän haastava) ja vaelsimme rauhassa kun tuntui tyhmältä riskeerata maalintulo kaatumiseen polun ollessa liukas tai teknisesti haastava. Muutamaan otteeseen istahdimme minuutiksi alas ja pidimme ansaitun evästauon mutustaen geelejä, suklaata, makkaraa tai karkkia.

Kiviniemeltä (104km) poistuessamme Antin vauhti oli parempaa kuin minulla. Jäin kaivamaan repustani kävelysauvoja auttamaan lopun nousuissa ja samalla Antti sai kurottua tarvittavan eron karatakseen meikäläiseltä Ryläyksen vaaroille. 87 kilometrin juoksijoita alkoi ilmestyä takaa tässä vaiheessa, ja heistä sai aina välillä hyvin seuraa. Yksin ei tarvinnut vaeltaa, vaan juoksijoita oli ympärillä melkolailla jatkuvasti.

Maisemat Kolilla ovat maukkaita ja nousut vielä maukkaampia. Kuva: Karri Pasanen

Yksi mieskaksikko 87 kilometrin matkalta osui sopivasti kohdalle, ja jätkien kanssa oli mukava taivaltaa yhdessä. Heidän tavoite oli päästä Ryläyksen teknisiltä poluilta pois ennen auringonlaskua, mikä kuulosti varsin fiksulta: pimeässä Ryläys olisi todella hidas, joten pakotin itseäni etenemään hieman nopeammalla temmolla päästäkseni valoisalla pois Ryläykseltä.

Peiponpellolle (121 km) ja viimeiselle vesipisteelle saavuimme ajassa 21h 40min, joten aikaa viimeiselle kymmenen kilometrille oli jäljellä reilusti jotta maaliinpääsy onnistuisi. Minulla ei ollut tietoa omasta sijoituksestani tai siitä, kuinka lähellä seuraavat juoksijat olivat edessä tai takana, eikä se oikeastaan tässä vaiheessa enää kiinnostanut. Viimeiset 10 kilometriä ovat todella vaikeat ja raskaat: reitti nousee kahdesti Mäkrävaaran huipulle ja kahdesti Kolin huipulle, ja etenkin Mäkrävaaran polut ovat juurakkoisia ja kivikkoisia. Tavoite tässä vaiheessa oli edetä rauhassa ja välttää loukkaantumiset, jotta mies pääsisi varmasti maaliin ja suorittaisi näin koko Ultra Trail Tour Finlandin.

Tämä taktiikka onnistui loistavasti. Sauvoista oli paljon hyötyä sekä ala- että ylämäissä, eikä vaaratilanteita syntynyt. Toiseksi viimeisessä Mäkrän laskussa oli iso porukka Jyväskylän jätkiä palautusjuomiensa kanssa kannustamassa. Tsemppi piristi ja oli mukava lähteä viimeiselle etapille.

Viimeiset kilometrit menivät nauttiessa fiiliksestä. Koko roska alkoi olla takana, maaliin tultaisiin hyvällä ajalla sekä top10-sijoituksella ja kausi kääntyisi todella hyväksi. Paljon paineita purkautui viimeisessä Mäkrävaaran nousussa — kunnes näin Saaran tulevan valaisevine lamppuineen vimmattua vauhtia ehkä kilometrin päässä. Saaran halusin ehdottomasti pitää takanani, joten pieni kilpailunpoikanen syntyi vielä viimeiseen laskuun ja nousuun.

Saara tulikin vain kaksi ja puoli minuuttia minun jälkeen maaliin. Meni aika tiukalle.

Spurtti maaliin. Tommi pakotti juoksemaan, muuten en ois ottanut kyllä enää yhtäkään juoksuaskelta. Kuva: Tero Pelkonen
Mies maaliviivan jälkeen lämpöhuopa selässä. Sami onnittelee ottamalla lipasta kiinni. Kuva: Tero Pelkonen
Saara sanoi olevansa iloinen, että vihdoin voitin hänet ultrapitkällä matkalla. Kai se täytyy uskoa, niin muikea on naisen ilme. Kuva: Tero Pelkonen
Jyväskylän komeat miehet startissa ja maalissa. Nooa jätti erinomaisesti Pallaksen pettymyksen taakseen ja tuli maaliin ajassa 25h 25min. Kuvat: Emilia Pyykönen / Tero Pelkonen
Ansaittu palautusjuoma. Kuva: Anssi Auvinen

Nyt muutama päivä kisan jälkeen lihakset ovat palautuneet hyvin, mutta polvi märkii ja on varsin kipeä. Jalkaterät ovat turvoksissa, yksi varpaankynsi per jalka on tummunut ja olo on väsynyt ja uupunut. Ruokahalu on kuitenkin kohdillaan, joten palautuminen on normaalissa, hyvässä vauhdissa.

Suoritus oli erinomainen, jos jätetään pummit pois laskuista. Energia imeytyi, jalka liikkui niin kauan kuin se on minun pohjakunnollani mahdollista ja varusteet toimivat. Taktiikka tehosi ja pää pysyi hyvin kasassa myös heikoilla hetkillä.

Vesan kanssa kilpailun jälkeisenä aamuna ihmettelimme suurta määrää energiageelejä, jotka olivat minulta jääneet syömättä kilpalussa. Kenties jatkossa pitäisi syödä vähän enemmän, jos se auttaisi jalkaa nousemaan vielä paremmin. Toisaalta, olo ei ollut mitenkään heikko missään vaiheessa. Jos ukko on juossut 90 kilometriä, kai siinä alkaa jo vähän painaa reisissä.

Ultra Trail Tour Finland Finisher ja finisheriydestä kertova liivi. Seitsemän atleettia lunasti itselleen tämän kunnioitettavan arvonimen tänä vuonna, ja minulla on ehdottoman suuri kunnia kuulua tuohon harvalukuiseen porukkaan, joka taittoi kaikki kolme osakilpailua hyväksytysti läpi. Voin kertoa, ettei ole mikään helppo nakki, etenkään jos ei ole ammattiurheilija.

Oli fiksu liike laittaa nasturit jalkaan yöksi, koska pimeys ja liukkaus vaativat tarkkuutta tai jäätävää pitoa askellukselta. Päivälle sitten suojaavampi kenkä oli paikallaan, kun jalka ei enää noussut yhtä hyvin kuin ensimmäisen 10 tunnin aikana.

Tuli tehtyä samalla historiaa: olen nyt nuorin koko Ultra Trail Tour Finlandin läpäissyt henkilö, 24v ja 276 päivää kun ylitin maaliviivan. Sopii koittaa rikkoa.

Vaikka UTTF on nyt juostu, kausi jatkuu Grand Slam -tittelin tavoittelulla. Multamäki100 odottaa joulukuussa. Siitä tulee karu taisto. Todella karu.

Laineman Tommin terveiset kotiväelle puolenvälin huollossa. K18.

Kiitos kun luit! Kaikki kommentit ovat tervetulleita sekä tänne Mediumiin että muihin somekanaviin sekä eritoten kasvotusten meitsille.

One clap, two clap, three clap, forty?

By clapping more or less, you can signal to us which stories really stand out.