Tekstissä kuvattu asia oli tapahtunut minulle lokakuussa 2015 ja julkaistu facebook sivuillani tammikuussa 2016. Haluan kuitenkin tuoda sen jälleen esille, sillä näen, että moni ihminen kohtaa samanlaisia asioita nykysuomessa, jossa tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, oikeudenmukaisuus eivät toteudu.

Huomio! Kyseinen teksti on tosi minulle ja ainoastaan minulle. Teksti ei nojaudu tieteellisesti perusteltuun tietoon, se ei ole propagandaa, eikä se kanna minkäänlaista hiljaista viestiä. Teksti ei kilpaile neroudesta eikä pretendoi olemaan filosofinen, viisas, fiksu tai ylipäätään mitään. Teksti ei ole tarkoitettu/osoitettu/omistettu kenellekään, eikä sillä ole mitään roolia. Teksti käsittelee minun omaa henkilökohtaista kokemusta. Tämä on vain kuvaus tositapahtumasta.

Aamulla lähtiessäni huomasin, että oveen ripustamaani kylttiin (tiedättehän sellainen ”EiMainoksiaKiitosKyltti”) oli käsialasta päätelleen hätiköiden kiireellä kirjoitettu (seuraavaksi kirjoittaja pyytää lukijoilta anteeksi joutuessaan käyttämään suoraa lainausta, joka sisältää epänormatiivista kieltä) ”vitun mamuhuora painu takas mist oot tullut”. Revin kyltin, vein roskiin ja ainakin 20 minuutiksi, joita kulutin työmatkaan ja kaupassa asioimiseen unohdin sen. Myöhemmin mietin, että tänään olen jollekin ”mamu”…sille kirjoittajalle olen vain ”mamuhuora”… se yläkerran.

Sinä, joka tämän tekstin luet saatat tuntea minut. Jos olet ”kavereitteni” listassa on todennäköistä (niin ainakin sallin itselleni toivoa), että et välitä minun maahanmuuttajataustasta, joka minulla sattuu olemaan. En tiedä, mikä on sinun kantasi keskusteluissa maahanmuuttajista/paluumuuttajista/pakolaisista/turvapaikkahakijoista/muita kansalaisuuksia omaavista henkilöistä jne, enkä kysy sitä, sillä informaatiolla en taida tehdä mitään, mutta haluan, että tiedät, että itse minä olen vielä tänään jollekin ”mamu”, jonka pitää painua johonkin, kunhan pois Suomesta siitä huolimatta, että olen asunut Suomessa 17 vuotta (reilusti yli puolet elämästäni).

Niinpä mietin: millä tavoin epätietoisuus oikeuttaa vihaamaan; miksi hyväksytään se, joka tunnetaan ja pyydetään poistumaan se, joka on meille tuntematon; millä perusteilla joku maahanmuuttajataustainen ”sopii” Suomelle ja toinen ei; milloin tämä kaikki loppuu? (Nämä ovat retorisia kysymys, johon ei tule vastata).

Miksi tämä kirjoitus… En tiedä. Teki mieli vuodattaa.

Synnyin 88 Petroskoin (suurehko Venäjän mittakaavassa kaupunki, Karjalan pääkaupunki) helmikuiseen yöhön. Syntymätodistuksessani lukee, että olen suomalainen, samalla tavalla kuin äitini todistuksessa. Äitini isä oli hiukan ”ruotsalaisella verellä maustettu” Suomalainen mies, joka sodan vuoksi ajautui Venäjälle ollessaan hyvinkin nuori – varttui siellä, oppi kieltä, kävi työssä, meni naimisiin ja nukkui pois kun olin liian pieni voidakseni säilyttää hänestä paljon muistoja. Äitini äiti oli jokseenkin suomalaista, karjalaista, saksalaista ja juutalaista verta.

Isäni taas on synnyinpapereissaan puolalainen. Käytännössä hän on todistetusti puoliksi karjalainen, puoliksi puolalaisukrainalainen juutalainen.

Niinpä mietin jälleen – mihin kuulun ”epäpuhtaiden” juurieni ansiosta? Mikä on se minulle oikea paikka?

Muutin Suomeen ollessani 10 vanha paluumuuttajastatuksella. Olen maahanmuuttajataustainen Suomessa heille, jotka näkevät nimeni ja kuulevat harvakseltaan paljastuvan (omasta mielestäni mitättömän) aksenttini. Olen venäläinen identiteetiltäni/sieluultani ja rakastan synnyinmaatani, ajattelen ja näen unia venäjäksi. Olen suomalainen vereltäni/karakteeriltani ja rakastan Suomea kotimaanani, toisena äitinäni sekä ajattelen ja näen unia suomeksi.

Olen pohjimmiltani ihan hyvä ihminen, ainakin yritän olla. Tehtäväni jos ei missioni on olla ensisijaisesti inhimillinen ihminen.

Tänään minua muistutettiin, että ihmisenä oleminen ei ole minulle riittävää; että jollekin minä olen vieras, tuntematon, paha, vääränlainen, epäsopiva, ylimääräinen, väärällä paikalla oleva, merkitsetön, alempi, huonompi (lista voi olla hyvin pitkä tai lyhyintä lyhyempi)… Tänään minua muistutettiin siitä, että on minua ”korkeamman aseman” omaavia henkilöitä, joilla on (en tiedä kuinka saatuja, mutta…) oikeuksia päättää tai edes olettaa voivansa päättää, mille paikalle minä Vlada Petrovskaja elämässäni, maailmassa, historiassa jne. kuuluisin; sillä jollakin on preregatiiveja.

Tänään sain muistutuksen siitä, että sallitusta ja hyväksytystä ihmisestä, jonka taustalla ei ole väliä teille, jotka ”kavereinani” tämän tekstin luette, minusta tuli jollekin toiselle, joka minua ei tunne epäsopiva ja huono.

Tällä tekstillä haluan muistuttaa itseäni ja ehkä muita, että jokaisella heistä, joita uhkaillaan, vihataan, halveksutaan, nimitellään, pelätään ja häädetään on ihmisiä, jotka sallivat heitä, niinkuin te sallitte minut. Jokaikisellä meistä on myös niitä – heitä, jotka häätäisivät meidät pois meitä tuntematta.

Tällä tekstillä haluan säilyttää omassa muistissani sen, että jokainen kriisi menee ohi, sota loppuu, aika vaihtuu, mutta ihmiset jäävät vierekkäin asumaan ja heidän tulee elää yhdessä.

Minä teen kaikkeni, että henkilökohtaisesti en häpeä itseäni silloin, että en joudu häpeämään tekojani, ajatuksiani ja arvoja, joiden mukaan yritän olla eettisesti kestävä ihminen.

Kuten alussa jo mainitsin, tämä on vain minun henkilökohtainen kokemus, minun henkilökohtainen tarve kirjallisesti kertoa kokemuksestani ja ajatuksistani. Tällä tekstillä en avaa mitään keskustelua, en pyydä keneltäkään vastauksia. Tämä on minun tosi, ei muuta. Tämä ei ole spekulointia.

Annan tämän vaan olla tässä minun henkilökohtaisen profiilini seinällä.

Show your support

Clapping shows how much you appreciated Vlada Petrovskaja’s story.