Avoin kirje vasemmistolaisille ystävilleni
Steven G. Horwitzin kirje 28. syyskuuta 2008
Hyvät ystäväni,
Viimeisen parin viikon aikana olen kuullut usein, että nykyinen rahoitusmaailman sekamelska johtuu vapaiden markkinoiden ja sääntelyn purkamisen aiheuttamasta epäonnistumisesta. Olen kuullut sanottavan, että ongelmien ytimessä on minkälainen tahansa voitontavoittelu, joka on keskeistä vapaassa markkinataloudessa. Ja olen kuullut todettavan, että vain valtion voimakas puuttuminen tähän kaikkeen voi ratkaista nämä ongelmat (ehkä) lopullisesti. Pyydän sinua seuraavien minuuttien aikana, englantilaisen sotilasjohtajan ja poliitikon Oliver Cromwellin sanoin, harkitsemaan sitä mahdollisuutta, että saatat olla väärässä. Huomioi se, että sekä diagnoosi että parannuskeino saattavat olla yhtä lailla vääriä.
Harkitse sen sijaan, että tämän sotkun aiheuttamat ongelmat johtuvat juuri sellaisesta valtiovallan toimeenpanemasta sääntelystä, jota nyt jotkut ajavat. Huomioi sen sijaan, että paheksumanne voitontavoittelun vaikutukset riippuvat kannustimista, joita instituutiot, säännökset ja poliittiset linjanvedot luovat — ja jotka tässä tapauksessa saivat voittoa tavoittelevat aiheuttamaan suurta vahinkoa. Ota sen sijaan huomioon, että sääntelyä, joka saattoi olla sekamelskan syynä, kannattivat, kuten hyvin usein Yhdysvaltain historian aikana, juuri ne toimijat, joita säännellään; useimmiten siksi, että se hyödytti niitä itseään, vaikka ne toisaalla kusettivat meitä muita. Pidä tämä mielessä, kun vaadit lisää samoja ratkaisuja ongelman ratkaisemiseksi. Ja lopuksi miettikää, miksi kuvittelet, etteivät ne, joilla on rahaa ja valtaa, ohjaisi uutta sääntelyä omaksi edukseen.
Yksi suurimmista harhoista nykyisessä sotkussa on ajatus siitä, että kaiken takana on ahneus. Tämän selityksen perimmäisenä ongelmana on se, että ahneus on aina ollut osa ihmisluontoa. Sitä se on aina ollut. Miksi yhtäkkiä ahneus on tuottanut niin paljon vahinkoa? Ja miksi vain yhdessä talousjärjestelmän osa-alueella? Eikö ahneutta ole paljon muuallakin? Yritykset toden totta tavoittelevat voittoa. Ja ne pyrkivät tekemään voittoa siellä, missä institutionaaliset kannustimet ovat sellaiset, että voitonteko on mahdollista. Vapailla markkinoilla yritykset tekevät voittoa tarjoamalla kuluttajille heidän haluamiaan hyödykkeitä hinnoilla, jotka ne ovat valmiita maksamaan. (Älä ystävä hyvä jätä lukemista tähän, vaikka olisit eri mieltä — nyt tiedät, miltä minusta tuntuu, kun väität, että syypää sotkuun on vapaissa markkinoissa. Lue edes tämä kappale loppuun.) Säädökset ja poliittiset linjanvedot ja jopa vaikutusvaltaisten poliittisten toimijoiden taitava sanansäilä voivat kuitenkin muuttaa voitontavoittelun kannustimia. Sääntely voi vaikeuttaa yritysten riskien minimoimista edellyttämällä, että niiden on myönnettävä lainoja myös niille, jotka eivät muutoin saisikaan lainaa. Valtion toimijat voivat kannustaa pankkeja ottamaan lisäriskiä tarjoamalla hiljaisen, epäsuoran valtiontakauksen, jos riskit realisoituvat. Politiikka voi ohjata oman edun tavoittelua kohti sellaista toimintaa, joka palvelee vain yritysten voitontekoa, ei ihmisiä sen laajemmin.
Monet teistä ovat perustellusti arvostelleet etanolin sekoitevelvoitetta, jonka vuoksi maissinviljelijöiden on ollut kannattavaa siirtyä ruuaksi tarkoitetun maissin viljelemisestä polttoaineeksi tarkoitetun maissin viljelyyn. Toisaalta tämä siirtymä on johtanut elintarvikkeiden hintojen maailmanlaajuiseen nousuun. Mielenkiintoista on se, että vasemmistolaiset syyttivät tästä — aivan oikein — huonoa politiikkaa, mutta eivät ahneutta ja voitontavoittelua! Nykyinen rahoitusmaailman sotku on täsmälleen samanlainen tapahtumasarja.
Kukaan vapaita markkinoita ymmärtävä taloustieteilijä ei väitä, että “ahneus on aina hyväksi”. Meidän mielestämme hyviä ovat instituutiot, jotka edistävät yksityisten toimijoiden omaa etua palkitsemalla heitä siitä, että he palvelevat yleisöä, eivät vain itseään. Uskomme, että aidosti vapaat markkinat toimivat juuri näin. Markkinoilla tapahtuva vaihdanta hyödyttää molempia osapuolia. Kun laki pilaa tämän joko määrittelemällä pelisäännöt huonosti tai yrittämällä ohittaa ne sääntelyllä, oman edun mukainen käyttäytyminen ei ole enää taloudellisesti molempia osapuolia hyödyttävää. Yksityinen sektori hyötyy tällöin palvelemalla kapeakatseisia poliittisia päämääriä sen sijaan, että se palvelisi suurta yleisöä. Tällaisissa tapauksissa ahneus johtaa huonoihin seurauksiin. Mutta se ei ole ikävää siksi, että se olisi ahneutta/itsekkyyttä, vaan pikemminkin siksi, että institutionaalinen todellisuus, jossa yksityinen sektori toimii, kanavoi itsekkyyden sosiaalisesti tuottamattomilla tavoilla.
Juuri tämä on johtanut meidät ikävään tilanteeseen, hyvä ystäväni.
Sanomalla asunto- ja luottokriisin johtuvan vapaan markkinatalousjärjestelmän epäonnistumisesta tai hallitsemattomasta ahneudesta unohdetaan lukemattomat valtiovallan toimeenpanemat säädökset, poliittiset linjanvedot ja lausunnot, jotka ovat sekä vähentäneet näiden markkinoiden “vapautta” että kanavoineet oman edun tavoittelun tavoilla, jotka ovat johtaneet (tahallisiin ja tahattomiin) katastrofaalisiin seurauksiin. Kertaan seuraavaksi valtiovallan pääroolin tässä näytelmässä.
Ensinnäkin asuntoluotottajat Fannie Mae ja Freddie Mac ovat “valtion tukemia yrityksiä”. Teknisesti ne ovat yksityisomisteisia, mutta niillä on valtiovallan niille suomia erityisetuoikeuksia, kongressi valvoo niiden toimintaa, ja mikä tärkeintä, ne ovat toimineet siten, että niille on selvästi luvattu, että jos ne mokaavat, valtio hoitaa ne kuiville. Tässä ei ole kyse “vapaasta markkinataloudesta”. Kaikki asuntolainamarkkinoiden toimijat tiesivät nämä pelisäännöt jo varhaisessa vaiheessa. Kongressi kevensi 1990-luvulla Fannien ja Freddien luotonantovaatimuksia (neljäsosaan tavallisilta liikepankeilta vaadittavasta pääomasta), jotta ne pystyisivät lainaamaan kasvavissa määrin vähävaraisille. Kongressi perusti myös sääntelyviranomaisen valvomaan niiden toimintaa, mutta myös tämän viranomaisen oli haettava vuosittain kongressilta uutta budjettia (mikään muu rahoitusalan sääntelijä ei joudu hakemaan budjettia kongressilta), minkä vuoksi se kertoi kongressille toivottuja asioita: “Kaikki on hyvin”. Vuonna 1995 Fannie ja Freddie saivat luvan astua subprime-markkinoille, ja sääntelyviranomaiset ryhtyivät suitsimaan pankkeja, jotka eivät lainanneet niiden mukaan tarpeeksi köyhille ja ongelmallisille alueille. Fannieta ja Freddietä yritettiin hillitä useaan otteeseen, mutta kongressilla ei ollut siihen pokkaa, koska molemmat asuntoluotottajat olivat suuria poliittisia lahjoittajia kummallekin suurelle puolueelle. Jopa New York Timesissä julkaistiin jo vuonna 1999 juttu, jossa pohdiskeltiin näiden erittäin epäterveiden markkinoiden toimintaa. Jutussa jopa varoitettiin, että Fannie ja Freddie jouduttaisiin pelastamaan, jos asuntomarkkinat sakkaisivat.
Asiaa mutkisti entisestään vuonna 1994 uudistettu tai tarkistettu vuoden 1977 Community Reinvestment -lakipaketti. CRA:n mukaan pankkien on myönnettävä tietty prosenttiosuus lainoistaan paikallisille, erityisesti silloin, jos tilanne oli heikko tällaisella seudulla. Lisäksi kongressi antoi Fannielle ja Freddielle nimenomaiset ohjeet lisätä lainanantoa niille, joiden luottokelpoisuus oli muutoin heikko. Tavoite oli kasvattaa asuntojen omistajien määrää. Kaikki nämä yhdessä johtivat siihen, että Fannie ja Freddie ja pankit tekivät valtavia voittoja, jonka lisäksi niillä oli vahvat poliittiset kannustimet lainata aina vain entistä riskisemmin pienituloisille lainanottajille (NINJA = No Income, No Job, No Assets). Tavoite amerikkalaisten asunnonomistajien määrän kasvattamisesta saattoi olla hyvä, mutta pankkien pakottaminen toimimaan tällä tavoin ja lainanannon kustannusten keinotekoinen vähentäminen ovat keskeinen syy niille ongelmille, joiden kanssa kamppailemme juuri nyt.
Samaan aikaan asuntojen hinnat nousivat, mikä sai ne, jotka olivat ottaneet suuria asuntolainoja pienellä omarahoitusosuudella, toteamaan, että he kyllä nyt kykenisivät selviytymään veloistaan, ja tämä synnytti uusia tarpeita eri puolilla asuntomarkkinoita. Pankit ja asuntoluotottajat huomasivat tilanteen nopeasti, jonka tuloksena ne loivat suuren joukon uusia asuntolainoituksen työkaluja. Mielenkiintoista on, että hinnat nousivat eniten niissä kaupungeissa, joissa oli tiukimmat maankäyttö- ja kaavoitussäännökset, mikä selittää myös sen, että asuntojen hinnat eivät nousseet kaikkialla Yhdysvalloissa — tai edes kaupungeissa — samassa määrin. Säännökset estivät tiettyjen tonttien ja maaplänttien käyttämisen asuntorakentamiseen, jolloin asuntojen kasvava kysyntä (jota edellä esitetyt seikat vauhdittivat) vaikutti hitaasti reagoivaan rakennusmaan tarjontaan. Tuloksena oli asuntojen hintojen hyvin nopea nousu. Niillä alueilla, joilla maankäytön sääntely ei ollut yhtä tiukkaa, asuntojen hinnat nousivat myös, mutta eivät niin paljon. Jälleen kerran sääntely, ei vapaa markkinatalousjärjestelmä, ohjasi voitontavoittelua ja vaikutti keskeisesti asuntojen hintojen nousuun, joka puolestaan vauhditti lainanantoa entisestään.
Samaan aikaan kun kaikki tämä oli meneillään, Yhdysvaltain keskuspankki, joka on nimellisesti yksityinen mutta jolle valtio on myöntänyt valtavan monopoliaseman, pumppasi lisää luottoa markkinoille ja ajoi painoi korkoja aina vain entistä matalammalle tasolle. Tämä luottotulva kasvatti entisestään lainanottohumua. Varoja oli runsaasti saatavilla, kiitos monopoliasemassa olevan keskuspankin (ei muistuta vapaata markkinataloutta), pankeilla oli varaa jatkaa aina vain riskisempää luotonantoa.
Tarinan viimeinen luku on se, että vuosina 2004–05 Freddien kirjanpitoskandaalien jälkeen sekä Freddie että Fannie pyysivät kongressilta synninpäästöä kasvattamalla luotonantoaan entistä matalatuloisemmille asiakkaille. Molemmat suostuivat hankkimaan entistä suurempia määriä subrime- ja Alt-A-luottoja ja kannustivat pankkeja kasvattamaan asuntolainakantojaan. Vuodesta 2003 vuoteen 2006 näiden erityisen riskipitoisten lainojen osuus kasvoi 8 prosentista 20 prosenttiin kaikista Yhdysvalloissa myönnetyistä uusista asuntolainoista. Näiden lainojen laatu heikkeni samalla: omarahoitusosuus laski asteittain, ja yhä useamman uuden lainan alkukorko oli hyvin matala, joka myöhemmin nousisi. Pankit hyväksyivät aina vain riskisempiä asiakkaita, mutta tiesivät, että Fannie ja Freddie takaisivat niiden asuntolainoille ostajan. Laskun maksaisivat lopulta amerikkalaiset veronmaksajat. Kyllä, pankit olivat “ahneita” yrittäessään houkutella uusia asiakkaita ja myöntämällä näille aina vain riskisempiä asuntolainoja, mutta ne vastasivat kannustimiin, jotka valtiovalta oli luonut hyvää tarkoittavin tarkoitusperin, mutta jotka johtivat harhaan. Nämä toimet ovat viime kädessä vastuussa nykyisen kriisin keskiössä oleviin riskipitoisiin “myrkkylainoihin”, joita lainanottajat eivät kykene hoitamaan. Älä syytä vapaata markkinataloutta tästä!
Tämänhetkinen sekasotku on siis selvästi valtiovallan syytä, kun se on sekaantunut markkinatalouden toimintaan. Yhdysvaltain keskuspankki heitti lisää bensaa CRA-vetoiseen nousuun, maankäyttösäännökset rajoittivat asuntotuotantoa (nostaen asuntojen hintoja), Fannie ja Freddie luotottivat aina vain enemmän ja niin edelleen. Tuloksena syntyi keinotekoinen markkina-asetelma, jotta kongressin asettamat kaikkinaiset vaatimukset oli mahdollista täyttää; poliitikot halusivat pienituloisten nousevan omistusasujien luokkaan, mutta lopulta kupla puhkesi. Valtiovetoisten toimien tuloksena monet ovat nyt menettäneet paitsi kotinsa, myös kaikki säästöt, joita ne olisivat voineet kerryttää muutaman vuoden pidempään ja ottaa vähempiriskisen asuntolainan edullisemman asunnon tai talon hankkimiseksi. Kaikki nämä valtiovetoiset markkinainterventiot loivat pankeille kannustimet ja keinot kupata aina vain enemmän holtittomasta lainanannosta. Tällaista sotkua ei varmasti olisi koskaan nähty aidosti vapaassa markkinatalousjärjestelmässä.
Mainittakoon, että osalliset tukivat usein mielellään näitä säännöksiä, toimintalinjoja ja toimenpiteitä. Fannie ja Freddie tekivät miljardien tuloksen asuntojen hintojen noustessa, ja niiden johtajille maksettiin valtavia korvauksia “hyvin tehdystä työstä”. Sama koski myös pankkeja ja muita asuntolainamarkkinoilla toimiviin tahoihin, jotka auttoivat jakamaan ja hinnoittelemaan riskejä, mukaan luettuna ne, jotka kehittivät kaikenlaisia hienoja uusia rahoitusvälineitä, jotka oli suunniteltu huomioimaan ja lieventämään interventioiden mukanaan tuomia kasvavia maksukyvyttömyysriskejä. Tämä oli hieno härveli ja rahoitusmarkkinoilla oltiin hyvin tyytyväisiä siihen, että Fannie ja Freddie olivat ahneita riskipitoisten lainojen ostajien tietäen, että veronmaksajat kyllä viime kädessä hoitaisivat loppulaskun niiden puolesta. Yritystoiminnan sääntelyn historia Yhdysvalloissa on kertomus siitä, miten yritykset ovat turvautuneet sääntelyyn omien etujensa ajamiseksi riippumatta siitä, että sääntely kuorrutetaan yleisellä edulla, turvallisuudella tai vakaudella. Juuri näin kävi myös asuntomarkkinoilla. Ja siksi myös vaatimukset sääntelyn ja interventioiden kasvattamisesta ovat niin harhaanjohtavia: ne eivät ole koskaan toimineet, koska ne toimijat, joilla on paljon pelissä, tekevät kaikkensa säätääkseen härvelin niitä parhaiten palvelevaan suuntaan.
Tiedän, että saatat olla huolissasi yritysten kasvavasta vaikutusvallasta. Niin olen minä ja monet muut taloustieteilijätoverinikin. Me yksinkertaisesti uskomme, että paras keino jarruttaa ja vähentää yritysvaltaa on turvata kilpailullisten markkinoiden toimintaedellytykset ja turvautua kuluttajavoimaan (markkinoita toki kehystävät lakisääteiset väkivallan, pakon ja huijausten vastaiset kiellot). Kilpailu pakottaa ilkeät ja ikävät yritykset pakkorakoon, jossa niiden on palveltava kuluttajia. Kyllä, niillä on edelleen paljon valtaa, mutta kielteiset vaikutukset ovat vähäisemmät. Yritysten valta-aseman kielteiset vaikutukset voimistuvat juuri siksi, että niiden vallan takana voi olla valtio. Tämän vuoksi on tärkeää, että ne eivät voi turvautua valtion apuun säätääkseen sääntöjä omaksi edukseen. Nykyinen taloussotku osoittaa tämän selvästi, mutta pitää ymmärtää, miten merkittävä rooli valtiolla on tässä kaikessa ollut. Jos todella haluatte vähentää yritysten valta-asemaa, niin älkää missään nimessä antako niille lisää keinoja laajentamalla valtion toimeenpanemaa sääntelyä ja ohjausta. Juuri yritykset haluavat lisää sääntelyä, valvontaa ja ohjausta, kuten nykyinen taistelu 700 miljardin dollarin pelastuspaketista selvästi osoittaa.
Tämän takia niin monet meistä, jotka uskovat vapaisiin markkinoihin, vastustavat pelastuspaketteja. Ne ovat esimerkki siitä, miten yksityiset toimijat pyrkivät rikastuttamaan itseään valtion avulla. Tällainen omaneduntavoittelu ei hyödytä tavista millään tavalla, mutta vapailla markkinoilla tapahtuva kilpailu hyödyttää meistä jokaista. Lisäksi samat yritykset, jotka ovat huonojen kannustimien vaikutuksesta ajautuneet ongelmiin, hyötyivät valtavasti sääntelystä, jota ne itse ajoivat ja jotka vahingoittavat tavallisia ihmisiä. Kuplan puhkeaminen ja sen aiheuttamat tappiot ovat oikeudenmukainen rangaistus siitä, että ne pelasivat omaan pussiinsa ja jäivät kiinni. Se, että heidät palkitaan taas samoista virheistä, ei ole vain moraalisesti väärin, vaan se on myös erittäin huonoa talouspolitiikkaa. Se on selkeä viesti muille konnille siitä, että heidätkin palkitaan tihutöistä. Lyhyellä aikavälillä on tuskallista, jos emme pelasta näitä yrityksiä, mutta se on hinta krapulasta, joka johtuu yli 15 vuotta jatkuneesta holtittomasta lainanannosta. Ehdotetulla pelastuspaketilla ei voi estää krapulan aiheuttamaa tuskaa, vaan se voi vain siirtää ja hajauttaa sen veronmaksajien ja 700 miljardin dollarin pelastuspaketin myöntämiseen tarvittavan lainanoton, verottamisen ja/tai inflaation heikentämän talouden kesken. Parempi olisi myöntää virheet, kärsiä krapula ja siivota jäljet tilanteen selkeydyttyä; ja pyrkiä palaamaan vapaaseen markkinatalousjärjestelmään ilman, että luodaan valvomaton toimeenpanovallan hirviö, joka pyrkii “pelastamaan” ne, jotka ryyppäsivät eniten. Miksi viattomat veronmaksajat joutuvat aina maksamaan muiden ryyppäämisen loppulaskun?
Toivon, että vasemmistolaiset ystäväni tekisivät kanssamme yhteistyötä tämän tai minkä tahansa vastaavanlaisen pelastuspaketin kaatamiseksi ja harkitsemaan tarkkaan, haluatteko todella antaa sille samalle taholle, joka on tämän kriisin pääasiallinen syypää, valtaa tilanteen “korjaamiseksi”. Uudet sääntelytoimet saattavat kuulostaa hyvältä ratkaisulta, mutta niinhän ihmiset sanoivat, kun CRA hyväksyttiin tai kun Fannie ja Freddie saivat uusia valtuuksia. Ja juuri ne yritykset, joita säännellään, ovat ensimmäisinä kertomassa, miten nämä säännökset pitäisi laatia ja panna täytäntöön. Lyön vetoa siitä, että he ohjaavat peliä omaksi edukseen.
Tiedän, että saatat ajatella näihin asetuksiin ja toimiin liittyvien ongelmien johtuvat niitä laativista ihmisistä. Ajatteletko, että kaikki muuttuu, kun Barack Obama voittaa vaalit ja korruptoituneet republikaanit pannaan kuriin valitsemalla tilalle eettisiä, parempia ihmisiä? Ajattele uudelleen. Ensinnäkin lähes kaikki tämän kriisin taustalla vaikuttavat toimenpiteet toteutettiin joko demokraattipresidentin ja/tai demokraattien hallitseman kongressin kausina. Jopa silloin, kun republikaanit hallitsivat kongressia, presidentti Bill Clinton teki yhteistyötä kongressin kanssa sääntöjen muuttamiseksi, jotta Fannie ja Freddie voisivat ottaa entistä enemmän riskiä lainamarkkinoilla. En syytä demokraatteja tästä kriisistä. Kaikki ovat syypäitä. Tarkoitan, että on sinisilmäistä ja historiallisesti sokeaa toivoa, että “oikeiden ihmisten” avulla tällaiset ongelmat voitaisiin välttää. Yritykset ajoivat koko ajan omia etujaan, mutta se ei ole juurisyy. Periaatteessa hyvää tarkoittavat ihmiset edesauttoivat, joskin tahattomasti, kriisin syntyä. Ongelmana on, että kriisi oli vain jäävuoren huippu; matkalla oli paljon ei-toivottuja tahattomia seurauksia, joista suurin osa oli ennustettavissa ja ennakoitavissa. Se, kumpi puolue oli vallassa, on merkityksetöntä: sääntelyllä on tahattomia seurauksia, ja sääntelykoneisto tuppaa ajautumaan niiden hallintaan, joilla on eniten hävittävää. Historia on täynnä tapauksia, joissa ne, joilla on moraalinen tai ideologinen agenda, tekevät poliittista yhteistyötä niiden kanssa, joiden aineelliset edut ovat vaakalaudalla, vaikka nämä kaksi ryhmää asettuvatkin yleensä vastakkaisille puolille monissa kysymyksissä. Tämä on kuuluisa baptistit ja salakuljettajat -asetelma.
Luetko vielä? Kiitos ajastasi. Riippumatta siitä, hyväksytkö tässä esittämäni ajatukset tai et, pyydän sinulta yhtä asiaa: alussa kertomani tarina valtion interventioiden roolista tässä sotkussa on totta, olivatpa muut johtopäätöksesi syistä ja parannuskeinoista jotain muuta. Vaikka et uskoisi väitettäni siitä, että sääntelyn lisääminen ei ole toimiva lääke, tämän sotkun sysääminen “vapaan markkinatalouden” niskaan saattaa tuntua sinusta nyt hieman kyseenalaiselta. Toivon reiluuden nimessä, että et enää jatkossa syyttäisi vapaata markkinataloutta muutaman viime viikon tapahtumista. Voimme hyvin olla samaa mieltä siitä, että olemme eri mieltä siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, ja voimme olla eri mieltä myös siitä, missä määrin valtion interventiot ovat syypää ongelmiin, mutta on väärin syyttää olemattomia vapaita markkinoita kriisistä, joka on selvästi jossain määrin seurausta valtiovallan suurista interventioista raha- ja asuntomarkkinoilla. Jos en ole onnistunut vakuuttamaan sinua mistään muusta, niin toivon kuitenkin, että olet vakuuttunut tässä juuri mainitsemastani.
Voin pyytää sinulta vain, että jatkat asioiden pohtimista. Kriisin selittäminen ahneudella ei riitä, koska ahneus on gravitaation tavoin vakio. Selittämällä kriisi vapaiden markkinoiden toiminnalla törmätään siihen, että markkinat ovat olleet valtiovallan pakkopaidassa. Harkitse sitä mahdollisuutta, että saatat olla väärässä. Harkitse sitä, että kenties valtiovallan interventiot, ei markkinatalous, sai voitontavoittelijat tekemään asioita, jotka koituivat viattomien vahingoksi. Pohdi sitä, että valtion toimet ovat saattaneet vaikuttaa pankkien ja muiden toimijoiden riskinottohalukkuuteen, kun Yhdysvaltain keskuspankki muiden amerikkalaisten valtiovetoisten toimijoiden tavoin lietsoi tätä kuplaa liiallisella likviditeetillä. Ja ota huomioon, että erilaiset sääntelykehikot ovat saattaneet pakottaa pankit myöntämään heikkolaatuisia lainoja ja näin asuntojen hinnat ovat myös keinotekoisesti nousseet. Lopuksi on huomioitava, että elinkeinoelämän toimijat tukevat mielellään tällaisia toimia ja sääntelyä, koska pakkopaidan asettaminen on kannattavaa. Se estää kilpailua ja takaa pelastuksen virheiden paljastuessa.
Ne meistä, jotka kannattavat vapaita markkinoita, eivät ole vihollisiasi. Todellinen ongelma on elinkeinoelämän ja valtiovallan liitto. Se on korporativismia, jota sinä ja minä vastustamme. Pyydän sinulta vain, että harkitset sitä mahdollisuutta, että juuri korporativismi on tämän sotkun juurisyy ja harkitset uudelleen, oliko markkinatalous todellakin kriisin syy ja onko sääntelyn lisääminen kestävä ratkaisu.
Kiitos, että luit kirjeeni.
Steve
Suomennos Steven G. Horwitzin kirjoittamasta kirjeestä “An Open Letter to my Friends on the Left”. Kirje on julkaistu 28. syyskuuta 2008. Siitä käytiin keskustelua mm. Coordination Problem -blogissa.
Steven G. Horwitz (1964–2021) oli amerikkalainen itävaltalaisittain suuntautunut taloustieteilijä, joka työskenteli useita vuosia taloustieteen professorina eri yliopistoissa Yhdysvalloissa. Horwitz oli erikoistunut rahateoriaan ja rahajärjestelmien historiaan, makrotaloustieteeseen, Yhdysvaltain taloushistoriaan, sukupuolen ja perheen taloustieteeseen, taloustieteen filosofiaan ja aatehistoriaan ja itävaltalaiseen taloustieteeseen. Hän julkaisi useita yksin ja yhdessä kirjoitettuja ja toimitettuja teoksia pitkän uransa aikana. Competitive Enterprise Institute palkitsi hänet vuonna 2020 Julian L. Simonin muistopalkinnolla. Horwitz menehtyi vuonna 2021 monimuotoisen plasmasolusyövän uuvuttamana. Lue taloustieteilijä Art Cardenin [1] ja Ball State University’n [2] muistokirjoitukset.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
