COVID-19: Mitä terveysasiantuntijat osasivat ja eivät osanneet ennakoida
Devi Sridharin reflektiokirjoitus Nature Medicine -lehdessä
Lähes vuosi sen jälkeen, kun ensimmäisistä koronavirustautitapauksista raportoitiin, on aika katsoa taaksepäin ja arvioida, mitä terveysasiantuntijat olisivat voineet ennustaa.
Joka vuosi suljen sähköpostin ja lopetan uutisten lukemisen joululoman ajaksi, jotta tyhjennän mieleni viikoksi. Mutta vuoden 2020 alussa, kun ryhdyin taas toimeen, maailmanlaajuinen terveysturvallisuusyhteisö oli levoton. Maailman terveysjärjestön (WHO) uudessa muistiossa 5. tammikuuta kerrottiin uudesta keuhkokuumeen kaltaisesta tartuntaklusterista Kiinan Wuhanissa. Lähes vuoden aikana olemme oppineet paljon tästä viruksesta ja olemme saaneet jälkikäteen enemmän tietoa koronavirustaudista. Nyt on hyvä aika pohtia toimia ja sitä, mitä osasimme odottaa.
Osa tämän pandemian osatekijöistä olivat täysin ennakoitavissa. Tutkijoille oli selvää, että yksi suurimmista uhista ihmiskunnalle oli epidemia, erityisesti nopeasti etenevä hengitysinfektion aiheuttava taudinaiheuttaja. Eläimestä, todennäköisesti lepakosta, tapahtunut siirtymä ihmisiin nähtiin taudin lähteenä, joka siirtyi yhteisöihin ja levisi sitten ympäri maailmaa lentoliikenteen mukana. WHO saa kuukausittain keskimäärin 3000 ilmoitusta mahdollisista uusista epidemioista. Viime vuosina on puhjennut Zika-kuumetta, ruttoa, denguekuumetta, chikungunyaa, monilääkeresistenttiä tuberkuloosia, poliota, koleraa, lassakuumetta, keltakuumetta ja lukuisia muita tartuntatauteja eri puolilla maailmaa.
WHO toimi odotetusti myös tämän pandemian torjunnassa uudistetun kansanterveyshätätilaohjelman ansiosta, joka päivitettiin järjestön Länsi-Afrikan ebolakriisistä saatujen oppien perusteella. WHO käynnisti toimet pääjohtajan ja vakavista hätätilanteista vastaavan ryhmän teknisten tiedotustilaisuuksien tammikuun puolivälissä ja julisti koronaviruksen kansainväliseksi terveysuhaksi 30. tammikuuta. Se jakoi tietoa, tiedotti selkeästi ja yritti saattaa maat yhteen asioista sopimiseksi. Helmikuussa risteilyalus Diamond Princessin epidemia viittasi oireettomien ja aerosolileviämien aiheuttamaan tartuntavaaraan. WHO:n helmikuun Kiinan vierailulla todettiin selvästi, miksi SARS-lähestymistapa koronavirustautia vastaan oli optimaalinen ja sai Uuden-Seelannin siirtymään pois influenssastrategiasta.
Viisi pandemian torjuntaan liittyvää seikkaa olivat kuitenkin ennakoimattomampia.
Ensinnäkin harvat olisivat arvanneet Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian, joista molempia on historiallisesti pidetty pandemiavalmiuden vauraina ja asiantuntevina johtajamaina, kärsivät yhtä pahemmin kuin muutkin. Tämä voidaan suurelta osin selittää huonolla johtajuudella, antaa viruksen influenssamallin mukaisesti levitä, ja nöyryyden puutteella tartuntataudin edessä. Virukset eivät katoa yhtäkkiä, koska “hopealuodit”, kuten laumasuoja, eivät ilmaannu taianomaisesti.
Toiseksi terveydenhuollon kantokyky on tärkeä seikka, mutta petollisen harhaanjohtavaa SARS-CoV-2-koronaviruksen tapauksessa. Kansanterveysyhteisö on aina esittänyt, että kansanterveysvalmiuksiin investoiminen ja suurten tartuntapesäkkeiden ehkäiseminen olisi talouden kannalta edullisempaa ja parempaa kuin reaktiiviset ja myöhäiset toimet. Valitettavasti hallitukset eivät kuunnelleet varoituksia; hallitusten mielestä kansanterveys on pikemminkin rahareikä kuin talouskasvun moottori. Tartuntatautien ehkäisyssä on kyse kaikista niistä toimista, jotka on toteutettava jonkun sairastumisen ja sairaalaan joutumisen ehkäisemiseksi. Yllättäen Euroopan ja Pohjois-Amerikan maat eivät keskittyneet tarpeeksi ennaltaehkäiseviin toimiin, vaan sen sijaan keskittyivät tekemään terveysjärjestelmästä pandemian vastaisen taistelun eturintaman.
Kolmanneksi oli yllättävää, että jotkut johtajat väittivät virheellisesti, että on valittava kansantalouden ja koronavirustaudin välillä sen sijaan, että he olisivat tajunneet koronavirustaudin aiheuttamien haittojen vähentävän myös muita kuin koronavirustaudin aiheuttamia haittoja ja päinvastoin. Itse asiassa vuoden 2020 ensimmäisen puoliskon taloudellinen tarkastelu osoittaa selvästi, että koronaviruksen tehokkaasti tukahduttaneet maat kokivat pienimmän romahduksen bruttokansantuotteissaan ja joissakin tapauksissa jopa kasvua. Keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä kansantaloutta vahingoittaa selvästi virus eivätkä itse rajoitukset.
Neljänneksi kansanterveysasiantuntijat luultavasti aliarvioivat matkustuskieltojen ja rajatoimenpiteiden merkitystä. Matkustusrajoituksien ja rajavalvonnan on kuitenkin toistaiseksi osoitettu olevan yksi tärkeimmistä työkaluista, joita hallituksilla on käytettävissään väestön suojelemiseksi tämän pandemian täysimääräisiltä vaikutuksilta. Tähän mennessä vuonna 2020 yksikään maa ei ole tehokkaasti ja kestävästi tukahduttanut tätä virusta ilman tiukkoja rajatoimenpiteitä. Kansainvälisiä terveyssäännöstöä saatetaan joutua tarkistamaan tämän valossa.
Lopuksi kukaan ei voinut ennustaa, kuinka vaikeaa yhtenäisen strategian luominen olisi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, maailmanlaajuisesta strategiasta puhumattakaan. Jos koronavirustauti tappaisi yhtä monta ihmistä kuin SARS (tapauskuolleisuusaste 10 %) tai MERS (tapauskuolleisuusaste 33 %), kaikkien maiden olisi ollut helpompaa eliminoida yhdessä, koska olisi ollut mahdotonta antaa SARS-CoV-2-koronaviruksen levitä väestöön.
Joten missä olemme? Monet terveysasiantuntijat ovat uupuneita lähes vuoden juoksun jälkeen. Voimme kuitenkin vain jatkaa todisteiden tuottamista ja toivoa, että poliittiset johtajat arvostavat asiantuntemusta ja pitkän aikavälin ratkaisuja. Kukaan ei tiedä, milloin tämä maailmanlaajuinen pandemia päättyy — ehkä vuonna 2023 tai 2024. Tapahtui se milloin tahansa, lähden Tyynenmeren rannalle juomaan virgin mojito -drinkkiä, koska minulta vie yli viikon toipua tästä pandemiasta ja unohtaa globaalit asiat hetkeksi.
Suomennos Devi Sridharin (Twitter) Nature Medicine -tiedelehdessä 7.12.2020 ilmestyneestä näkökulmakirjoituksesta “COVID-19: what health experts could and could not predict”.
Sridhar on amerikkalainen kansanterveystieteilijä, joka työskentelee Edinburghin yliopiston globaalin kansanterveystieteen johtajana ja professorina. Hän tutkii kansanterveydellisten interventioiden tehokkuutta ja niiden kehittämiseen liittyviä kysymyksiä.
