Dekolonialistien hyökkäys tiedettä vastaan
Wanjiru Njoya essee
Monille, jotka (viisaina) eivät ole seuranneet “dekolonisaatiokeskustelua”, saattaa tulla yllätyksenä, että dekolonisaation kannattajat luonnehtivat järkeä ja rationaalisuutta kulttuurisiksi konstruktioiksi. Dekolonialistien mielestä ne pitäisi hylätä, koska niiden sanotaan “perustuvan epistemologisiin oletuksiin, jotka ovat juurtuneet syvälle länsimaiseen filosofiseen perinteeseen” ja siksi ne “ylläpitävät hegemonista ajattelua”. Dekolonisaation kannattajat väittävät, että järjen ja rationaalisuuden tulisi antaa tilaa “muille tietämisen tavoille”, joiden sanotaan perustuvan ei-länsimaisiin kulttuureihin.
Lännen kukistaminen nähdään olennaisena askeleena “monikulttuurisuuden” ja lopulta “sosiaalisen oikeudenmukaisuuden” edistämisessä. Yksi tämän liikkeen yllättävimmistä piirteistä on hyökkäys paitsi humanistisia tieteitä ja yhteiskuntatieteitä, mikä olisi voinut jäädä suhteellisen merkityksettömäksi, myös luonnontieteitä vastaan. Maailman johtaviin tiedejulkaisuihin kuuluva Nature tarjoaa luonnontieteiden opettajille “dekolonisoivan tieteen työkalupakin”, jossa on “esimerkkejä siitä, miten oppilaitokset ja tiedekunnat muokkaavat opetussuunnitelmia ja puuttuvat rasismin vaikutuksiin”. Lisäksi lehti vakuuttaa, että “matematiikan dekolonisaatiota ei tarvitse pelätä”.
Hyökkäys järkeä ja tiedettä kohtaan ei ole uusi keksintö, vaan sen juuret ovat pitkään jatkuneissa yrityksissä heikentää ajatusta objektiivisen todellisuuden olemassaolosta ja näkemyksissä, joiden mukaan todellisuuden objektiivinen tarkastelu on “ongelmallista”. Dekolonisaatioliikkeen, kuten Nature toteaa, juuret ovat “vanhemmassa, akateemisemmassa keskustelussa siitä, onko tieteellinen tieto sosiaalisesti konstruoitua — ja missä määrin”. Akateeminen keskustelu on saanut vaikutteita objektiivisuuden kritiikistä, kuten “dekonstruktivismista”, jonka mukaan, kuten taloustieteilijä ja yhteiskuntafilosofi Murray N. Rothbard on selittänyt, “ei ole olemassa objektiivista totuutta, tai jos on, emme voi koskaan löytää sitä. Jokainen ihminen on sidottu omiin subjektiivisiin näkemyksiinsä, tunteisiinsa, historiaansa ja niin edelleen, joten ei ole olemassa mitään menetelmää objektiivisen totuuden löytämiseksi”.
Kukaan ei tiedä, mikä on ihmiskunnalle parasta, joten joudumme turvautumaan erilaisiin mielipiteisiin ilman objektiivista kriteeriä. Siis kriteeriä, jonka avulla voisimme arvioida, mikä on parasta yhteiskunnalle, tai toisin sanoen ilman yhteistä huolta yhteiskunnan hyvinvoinnista. Jokainen ihminen asettuu rinta rinnan oman ryhmänsä muiden jäsenten kanssa ja pyrkii edistämään oman ryhmänsä hyvinvointia ja puolustamaan ryhmänsä oikeuksia muiden ryhmien hyökkäyksiä vastaan. Näin perustellaan “suojattujen ryhmien” erityissuojelua Yhdysvaltain kansalaisoikeuslainsäädännössä: jokainen ryhmä luokitellaan “haavoittuvaksi” ja erityisen suojelun tarpeessa olevaksi, ja kaikki ryhmät asetetaan vastakkain pyrittäessä suojelemaan omia etuja. Paradoksaalisesti juuri ne, jotka puhuvat kiihkeimmin “sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”, ovat niitä, joiden mukaan oikeudenmukaisuudessa on kyse pelkästään henkilö- ja ryhmäkohtaisten prioriteettien saavuttamisesta, eivätkä samat ihmiset välitä siitä, aiheuttavatko he vahinkoa yhteiskunnalle taistellessaan muita ryhmiä vastaan.
Yksi dekolonialistien esittämä kritiikki järkeä vastaan on, että ihmiset eivät aina ole järkeviä. Valintoja tehdessämme olemme toki alttiita epärationaalisuudelle ja virheille. Päätöksiimme vaikuttavat usein tunteemme tai omat omituisuutemme, joten olisi epäviisasta olettaa, että puhtoinen järkeily ohjaisi meitä aina. Dekolonialistisen kritiikin mukaan on siis epärealistista ja epäoikeudenmukaista pitää ihmisiä järjen sanelemien odotusten tai normien mukaisina.
Yleismaailmallisen ihmisjärjen puolustajat eivät kuitenkaan oleta, että ihmiset olisivat aina yksinomaan järjen ohjaamia. Taloustieteilijä Ludwig von Mises selittää teoksessaan Human Action asian seuraavasti: “Rehelliset ja tunnolliset totuudenetsijät eivät ole koskaan väittäneet järjen ja tieteellisen tutkimuksen voivan vastata kaikkiin kysymyksiin. He ovat täysin tietoisia ihmismielen rajoituksista. Rothbard selittää tarkemmin: “Mises ei tietenkään usko ihmisten aina kuuntelevan järkeä tai noudattavan sen ohjeita; on vain yksinkertaisesti niin, että kaikessa toiminnassaan ihmiset kykenevät seuraamaan järkeään.”
Järjen puolustaminen ei myöskään edellytä erheiden tai virheiden puuttumista. Mises toteaa Human Actionissa: “Ihmisjärki ei ole erehtymätön, ja ihminen tekee hyvin usein virheitä valitessaan ja käyttäessään keinoja.” Rothbard säestää tätä havaintoa toteamalla, että siitä tosiasiasta, että teemme järkeilyssämme (ja toiminnassamme) virheitä, ei tarkoita, ettemme olisi rationaalisia olentoja. Tilanne on aivan päinvastoin. Vain järjen ja rationaalisuuden ansiosta voimme elää. Rothbard kirjoittaa asiasta seuraavasti:
Ihmisellä ei ole syntyessään synnynnäistä tietoa siitä, millaisia päämääriä valita tai miten hän käyttää keinoja [päämäärien] saavuttamiseksi. Ihmisellä ei ole synnynnäistä tietoa siitä, miten selviytyä ja menestyä, hänen on opittava, millaisia päämääriä ja keinoja käyttää, ja matkan varrella hän saattaa tehdä virheitä. Mutta vain hänen järkeilevä mielensä voi osoittaa hänelle päämäärät ja sen, miten ne saavutetaan.
Teoksessaan Human Action Mises kumoaa järjen vastustajien väitteet, joiden mukaan he ovat huolissaan vain megalomaanisten demagogien uhkasta, jotka luulevat olevansa kaikkitietäviä ja kaikkivoipia ja pyrkivät järkeen vetoamalla alistamaan heikompansa. Mises huomauttaa, että “kapina järkeä vastaan” ei perustu siihen, toisin kuin sen kannattajat väittävät, pelko siitä, että järkeily edellyttäisi kaikkitietävyyttä. Kapina järkeä vastaan ei pyri muistuttamaan meitä ihmisten erehtyvyydestä ja taipumuksesta tehdä virheitä, kuten sen kannattajat väittävät, vaan sen tarkoituksena on edistää sosialismia.
Mises huomauttaa lisäksi, että alun alkaen kapina tiedettä vastaan “ei kohdistunut luonnontieteisiin, vaan taloustieteeseen. Hyökkäys luonnontieteitä vastaan oli vain loogisesti väistämätön seuraus taloustieteeseen kohdistuneesta hyökkäyksestä. Järkeilyn syrjäyttäminen vain yhdeltä tiedonalalta ei ole mielekästä ilman, että järjen asema kyseenalaistettaisiin myös muilla tiedonaloilla.” Mises toteaa, että “taloustieteilijät olivat täysin tuhonneet sosialististen utopistien fantastiset harhaluulot”, ja juuri tämä — ei mikään huoli kaikkitietävyydestä — selittää heidän kapinansa järkeä vastaan:
Lisäksi Mises huomauttaa, että alkuperältään “kapina tiedettä vastaan” ei kohdistunut luonnontieteisiin, vaan taloustieteeseen. Hyökkäys luonnontieteitä vastaan oli vain looginen seuraus taloustieteeseen kohdistuneesta hyökkäyksestä. Järkeilyn syrjäyttämistä vain yhdeltä alalta ei voida sallia ilman, että sitä kyseenalaistettaisiin myös muilla tiedonaloilla. Mises toteaa, että “taloustieteilijät olivat kokonaan tuhonneet sosialististen utopistien fantastiset harhaluulot”, ja juuri tämä — ei mikään kaikenkattavuuteen liittyvä huoli — selittää heidän kapinansa järkeä vastaan:
Kommunistiset aatteet olivat mennyttä. Sosialistit olivat täysin kykenemättömiä esittämään mitään vastalauseita heidän suunnitelmiinsa kohdistunutta murskaavaa kritiikkiä vastaan tai minkäänlaisia argumentteja niiden puolesta. Näytti siltä, että sosialismi oli kuollut lopullisesti. Sosialisteille näytti olevan tarjolla vain yksi tie pois tästä umpikujasta. He voisivat hyökätä logiikkaa ja järkeä vastaan.
Oli siis väistämätöntä, että yritykset kapitalismin tuhoamiseksi johtaisivat lopulta myös hyökkäykseen tiedettä vastaan. “Tiede on kukistettava” on antikapitalistien ja antirasistien yhteinen iskulause. Karl Marxin näkemys, jonka mukaan logiikka määräytyy yhteiskuntaluokan mukaan (Mises kutsuu tätä “marxilaiseksi polylogismiksi”), on saanut dekolonialistien, antirasistien ja antikapitalistien käsissä uuden muodon, jonka mukaan logiikka määräytyy rodun mukaan (“rodullinen polylogismi”). Tämän vuoksi he väittävät, että toisen kansakunnan jäsenten kehittämät tieteelliset periaatteet eivät päde toisiin kansakuntiin tai populaatioihin.
Rothbard selittää teoksessaan Economic Controversies, että ihmisen toiminnan tiede perustuu ihmisen luonteeseen vapaan tahdon omaavana ja valintoja tekevänä olentona: “Tämän ihmisen luonnetta koskevan perimmäisen tosiseikan sivuuttaminen — hänen tahdonvapautensa ja valinnanvapautensa sivuuttaminen — merkitsee todellisuuden tosiasioiden väärää tulkintaa ja siten syvällistä ja radikaalia epätieteellisyyttä”. Kun polylogistit kiistävät ihmisiltä yhteisen valinnanvapauden ja väittävät, että järki ja rationaalisuus eivät ole ihmisluontoa määritteleviä piirteitä, dekolonialistit hylkäävät sekä ihmisluonnon että tieteen rationaaliseen tutkimukseen perustuvina tutkimusaloina.
Yksi tämän järkeä ja tiedettä vastaan kohdistuvan hyökkäyksen vakavimmista seurauksista on se, että se jättää eri kulttuureista tulevat ihmiset vaille yhteistä yhteistyön ja rauhallisen rinnakkaisolemisen perustaa. Kuten Mises varoittaa teoksessaan The Clash of Group Interests and Other Essays: “Jos eri ihmisryhmien jäsenet eivät kykene saavuttamaan yksimielisyyttä edes matemaattisista ja fysikaalisista teoreemoista ja biologisista ongelmista, he eivät varmasti koskaan löydä mallia sujuvasti toimivalle yhteiskunnalliselle järjestäytymiselle”. Tällä hetkellä ihmiset eivät näytä kykenevän saavuttamaan yksimielisyyttä edes siitä, mikä on nainen, saati sitten oikeudenmukaisuuden merkityksestä. Jos emme kykene yhdessä järkeilemään, meidän on tyytyminen loputtomiin konflikteihin, koska meillä ei ole yhteistä perustaa tai edes yhteistä kieltä, jolla maailmaa voisi ymmärtää. Viime kädessä tämä on syy, miksi tiedettä on syytä puolustaa — ei yksinkertaisesti siksi, että sen avulla ihmiskunta voi edistyä ja kukoistaa, vaan myös siksi, että ilman objektiivisia tieteellisiä periaatteita meille ei jää muuta kuin loputon konflikti.
Suomennos Wanjiru Njoyan (Twitter) kirjoittamasta artikkelista “Decolonizers’ Assault on Science”. Artikkeli on alun perin julkaistu Mises Wire -blogissa 15. kesäkuuta 2024.
Njoya työskentelee tällä hetkellä Mises Instituten tutkijana, mutta ennen tätä hän työskenteli vanhempana lehtorina Exeterin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa, St. John’s Collegessa Oxfordissa, London School of Economicissa ja Queen’s Univeristyssä Kanadassa. Hän on kirjoittanut teokset Economic Freedom and Social Justice (Palgrave Macmillan, 2021) ja Redressing Historical Injustice (Palgrave Macmillan, 2023, yhdessä David Gordonin kanssa), joiden lisäksi hän on julkaissut lukuisia artikkeleita muun muassa työoikeudesta ja sääntelystä.
Lisenssi on CC BY-NC-ND 4.0 DEED.
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
