Finansialisaatio: Finanssiala on nyt maailmantalouden puikoissa

Ryan McMakenin essee maaliskuulta 2020

Nykyaikana uutisia lukiessa tai katsoessa kohtaa toistuvasti monenlaisia kertomuksia finanssialasta ja finanssialan toimijoista. Uutisissa vilahtelevat keskuspankit, korot, velka ja rahoitusjärjestelmä tuon tuosta.

Finanssialaa ja finanssialan toimijoita ei kuitenkaan aina ole pidetty niin tärkeinä kuin nykyään. Politiikassa ei aina keskitytty tukemaan pankkien toimintaa, pitämään korkotasoa matalalla ja varmistamaan aina vain edullisempien lainojen ja luottojen virtaa. Keskuspankkipolitiikan pikkuseikoista — siis kun nämä muutokset vaikuttavat suoraan lähes jokaiseen elämämme osa-alaueelle — uutisointi ei ollut aina normaalia.

Mutta nyt elämme eri aikakakutta.

Muutos on todellinen ja näkyvä. Ilmiötä kutsutaan finansialisaatioksi. Se on seurausta talousjärjestyksestä, joka keskittyy yhä enemmän finanssialaan muiden kysymysten sijaan. Ja se on suhteellisen uusi ilmiö. Tutkijat ovat ehdottaneet monia syitä finansialisaatioon, mutta usein he päätyvät kuitenkin vain syyttämään markkinoita. Todellinen syy on vuosikymmeniä jatkunut valtio- ja keskuspankkivetoinen politiikka, jonka tarkoituksena on paisuttaa rahoitusvarallisuusarvoja ja pelastaa finanssiala turmiolta kerta toisensa jälkeen.

Mitä finansialisaatio on?

“Finansialisaatio” on käsite, jolla kuvataan prosessia, jossa rahoitusmarkkinat, rahoituslaitokset ja rahoitusmaailman eliitti hallitsevat enenevissä määrin yksityisiä taloudellisia prosesseja ja poliittisia järjestelmiä ympäri maailmaa.

Taloustieteilijä Gerald Epstein on esittänyt yhden määritelmän finansialisaatiolle, jolla hän kuvaa “rahoitusmarkkinoiden, rahoitusmotiivien, rahoituslaitosten ja rahoituseliitin kasvavaa merkitystä talouden ja sen hallintoelinten toiminnassa”. [1]

Sosiologi Greta Krippner tarjoaa termille toisen määritelmän. Hänen mukaansa finansialisaatiolla viitataan “taipumusta siihen, että voiton tavoittelu taloudessa tapahtuu yhä enemmän pikemminkin rahoituskanavien kuin tuotannollisen toiminnan kautta. [2]

Jotkut taloustieteilijät ja tutkijat ovat yrittäneet määrällisesti arvioida finansialisaatiokehitystä Yhdysvalloissa. Taloustieteilijä Carmen Dorobăț kirjoittaa:

Lin ja Tomaskovic-Devey (2013) väittävät, että — — yksi tärkeä suuntaus viime vuosikymmeninä on ollut sekä finanssialan että muiden kuin finanssialan yritysten lisääntynyt toiminta rahoitusmarkkinoilla.

Kirjoittajat arvioivat rahoitustulon (korkojen, osinkojen ja pääomatulojen summaa) ja voittojen välistä suhdetta sekä teollisuusyritysten että kaikkien muiden kuin rahoitusalan yritysten osalta Yhdysvalloissa. — — He havaitsivat, että vuosina 1970–2007 yhdysvaltalaisista yrityksistä tuli yhä rahoituspainotteisempia, sillä ne saivat yhä pienemmän osuuden tuloistaan tavaroiden ja palveluiden myynnistä, ja noin nelinkertaisen määrän tuloja rahoitustoiminnasta vuoteen 1970 verrattuna.

Ehkäpä yleisimmin mainittu esimerkki rahoitusmarkkinoiden kehityksestä on ollut yhdysvaltalaisten autonvalmistajien laajentuminen rahoitusmaailmaan:

General Motors perusti rahoitusyhtiönsä General Motors Acceptance Corporationin (GMAC) vuotta 1919 ja Ford perusti rahoituspalveluja tarjoavan Ford Motor Creditin vuonna 1959. Ennen 1980-lukua näiden rahoituslaitosten päätehtävänä oli tarjota autonostajille luottoa autojen myynnin kasvattamiseksi. 1980-luvulta lähtien nämä yritykset laajensivat tuotevalikoimaansa. GMAC käynnisti toimintansa asuntoluottojen parissa vuonna 1985. Samana vuonna Ford osti First Nationwide Financial Corporationin, joka oli ensimmäinen valtakunnallisella tasolla toimiva säästölaitos, päästäkseen käsiksi säästö- ja asuntolainamarkkinoille. 1990-luvulla sekä GMAC että Ford Motor Credit laajensivat palvelunsa vakuutuksiin, pankkitoimintaan ja kaupalliseen rahoitukseen.

2000-luvun alkuun mennessä valtaosa General Motorsin liikevoitosta oli peräisin rahoitustoiminnasta autojen sijaan — ja S&P 500 -indeksiä hallitsivat yhä enemmän rahoitusyhtiöt. [3]

Mikä on aikajänne?

Finansialisaatiota tutkineet historioitsijat ovat päätelleet sen käynnistyneen noin 1970-luvun lopulta tai 1980-luvun aikana. Esimerkiksi sosiologi Frank Dobbin kirjoittaa:

Yhdysvalloissa siirtymä pois ydinliiketoiminnasta oli nopeaa, eikä se suuntautunut niinkään teollisuudesta palveluihin sinänsä vaan nimenomaan rahoitusalalle. Finanssialan osuus Yhdysvaltain taloudessa syntyneistä voitoista oli 40 prosenttia markkinahuipuissa vuonna 2001, kuten Simon Johnson huomautti.

Linin ja Tomaskovic-Deveyn usein siteerattu tutkimus osoittaa, että rahoitustulojen suhde voittoihin yli kaksinkertaistui 1980-luvulla ja kiihtyi edelleen 1990-luvun kuluessa.

Krippner toteaa:

Kasvava suuntaus osoittaa, että rahoituspuolelta saatujen tulojen osuus muihin kuin rahoitustuloihin on kasvanut. — — Suhde on huomattavan vakaa 1950- ja 1960-luvuilla, mutta alkoi nousta 1970-luvulla ja kasvoi sitten jyrkästi 1980-luvun aikana. Suhdeluku saavutti huippunsa 1980-luvun lopulla, jolloin se oli noin viisinkertainen sodan jälkeisiin vuosikymmenille tyypilliseen tasoon verrattuna.

Tämä kehityssuuntaus ei myöskään ollut vain Yhdysvalloille ominainen. Vertailutiedot osoittavat, että useimmissa vaurastuneissa maissa ilmeni samanlaisia muutoksia. Dobbinin mukaan:

[Finansialisaatio] tapahtui liberaaleissa markkinatalouksissa ja sekatalouksissa. Se tapahtui talouksissa, joissa oli vahva hyvinvointivaltio ja joissa oli heikko hyvinvointivaltio. Se tapahtui maissa, joissa uusliberaalit pääsivät valtaan varhain, ja paikoissa, joissa uusliberaalit eivät oikein koskaan päässeet valtaan. Se tapahtui riippumatta hallitusten poliittisista näkemyksistä. Vertailutiedot tarjoavat näkemyksemme tueksi asetelman, joka on melko lähellä luonnollista koeasetelmaa. Länsimaissa oli yksi varakas demokratia, joka välttyi valtio finanssipoliittiselta kriisiltä tarkastelukaudella löydettyään merialueiltaan yllättäen öljyä. Tämä maa oli Norja. Ja — lukuun ottamatta Sveitsin ja Luxemburgin kaltaisia pankkimaita, jotka eivät finansialisoituneet siksi, että ne olivat jo ennestään niin riippuvaisia finanssialasta — Norja näyttää toden totta olevan ainoa vauras demokraattinen maa, jossa finansialisaatiota ei tällä ajanjaksolla koettu. [4]

Mistä kapitalismin vastustajat sanovat finansialisaation johtuvan?

Finansialisaation syistä on keskusteltu pitkään. Osa tutkijoiden ehdottamista syistä johtuu taloudesta, osa sosiologisista ja kulttuurisista tekijöistä.

Finansialisaatio on osa myöhäiskapitalismin loppuvaiheen koettelemuksia

Monissa tapauksissa ajatus siitä, että finansialisaatio on osa markkinoiden luonnollista kehitystä, juontaa juurensa marxismiin. Jotkut kirjoittajat ovat väittäneet finansialisaation olevan syklinen prosessi, joka sai alkunsa kapitalismin alkuaikoihin. Esimerkiksi italialainen sosiologi ja talousteoreetikko Giovanni Arrighi kuvasi tällaisen kehityskulun teoksessaan The Long Twentieth Century: Money, Power, and the Origins of Our Times. Arrighin mukaan kapitalistiset järjestelmät saavat alkunsa tuottavina, mutta päätyvät yhä kiihtyvän maailmanlaajuisen kilpailun myötä siirtymään rahoitusmaailman pariin, jossa voittoja pyritään kasvattamaan pikemminkin rahoituskeinottelulla kuin tuotannolla. Tämän näkemyksen mukaan finansialisaatio on vain yksi kapitalistisen järjestelmän kehitysvaihe, ja se on sisäänrakennettu itse markkinatalouden kehitysdynamiikkaan.

Tässä kapitalismin väitetysti luonnollisessa kehityksessä, Arrighi toteaa, “materiaalinen laajeneminen johtaa lopulta pääoman ylikertymiseen — — ja kilpailu muuttuu yhä enemmän kaikkia hyödyttävästä pelistä nollasummapeliksi (tai jopa kaikille osapuolille haitalliseksi peliksi”. [5]

Aikaisempana, vähemmän kilpailullisena aikana pääoman omistajat (kapitalistit) olisivat saattaneet olla motivoituneita sijoittamaan suurimman osan pääomasta fyysisiin koneisiin ja laitteisiin, työvoimaan ja tuotantoon. Mutta globalisaatio ja ahdistava kilpailu vahvistavat “kapitalististen yritysten halua pitää yhä suurempi osa tulevasta kassavirrasta likvidissä muodossa”. [6] Tämä johtaa valtioiden väliseen kilpailuun pääomasta, joka yhä enenevässä määrin kerääntyy rahoitusmarkkinoille. Tästä johtuva poliittinen valta suosii pääoman omistajia ja johtaa “tulojen uudelleenjakoon kaikenlaisilta yhteisöiltä liikkuvaa pääomaa hallitseville toimijoille, mikä paisuttaa ja ylläpitää pitkälti kaupasta ja tuotannosta irrallaan olevien rahoitustoimien kannattavuutta”. [7]

Yritysten omistaja-arvoa suosivan ajattelun nousu

Toinen ehdotettu syy finansialisaatioon on “yritysten omistaja-arvoa” tai “osakkeenomistajien etua” suosivan ajattelutavan nousu. Tämä teoria, jonka sosiologi Gerald Davis on kenties kuvannut tarkimmin, mukaan ennen 1970-lukua julkisesti noteeratut yritykset olivat tärkeitä yhteiskunnallisia instituutioita, joilla oli monia muitakin tehtäviä kuin pelkkä tavara- ja palvelutuotanto. Edistysmielisten tahojen niille määräämien tehtävien vuoksi nämä yritykset sitoutuivat pitkäaikaiseen työllisyysputkeen ja toimivat säästämisen vahvistajina erilaisten eläkeohjelmiensa kautta. Davisin mukaan “julkisesti noteeratuista yhtiöistä tuli Yhdysvaltain talouden keskeinen ja välttämätön toimija”. [8]

Davis kuitenkin väittää, että tämä vakauttava status quo tuhoutui 1980-luvulla “yrityskaappausten” vuoksi, ja yritykset “jaettiin osiinsa”. [9] Tämä johti irtisanomisaaltoihin ja yritystalous ei ollutkaan enää niin keskittynyttä. Uudenlaisen kilpailun edessä yritykset luopuivat aiemmasta yhteiskunnallisesta roolistaan ja keskittyivät sen sijaan omistaja-arvoon. Tässä uudessa yritystoiminnan ympäristössä osakkeenomistajat ostivat ja myivät usein osakkeitaan, ja yritykset joutuivat kilpailemaan kovemmin tuottaakseen omistajille osinkovirtaa ja saadakseen osakekurssit rallattelemaan. Tämä imi varallisuutta eläkerahastoista ja terveydenhuolto-ohjelmista ja vähensi sosiaalietuuksia, joita vanhat perinteikkäät yhtiöt olivat aiemmin tarjonneet.

Finansialisaatio kasvoi, kun sijoittajat ja omistajat omaksuivat aiempaa voimallisemmin ajatuksen siitä, että yrityksen ainoa tehtävä on kasvattaa yrityksen omistaja-arvoa eikä niinkään tuotantoa ja markkinaosuutta. Laadukas tuotanto ja markkinaosuudet saattavat edistää markkina-arvoa, mutta muut keinot saattavat osoittautua helpommiksi. Yritykset voisivat kasvattaa omistaja-arvoaan kasvattamalla sijoitustoimintaa tai hyödyntää markkinakeinottelua. Joka tapauksessa muut kuin rahoitusmaailman himmelit jäivät taka-alalle. ja tuotanto sai väistyä keinottelun vahvistuessa.

Tai siis ainakin näin meille kerrotaan…

Spekulatiiviset maniat

Kolmannen teorian mukaan spekulatiiviset maniat ovat aikojen saatossa kasvattaneet tarvetta mitä hienostuneemmille uusille rahoitusvälineille, joiden avulla sijoittajat voivat lyödä vetoa lähes kaikesta mahdollisesta. Nämä maniat voivat käynnistyä monista syistä, jotka voivat vaihdella runsaasta viljasadosta sodan päättymiseen tai uuden teknologian ilmestymiseen. Näitä manioita kiihdyttävät sitten kulttuuriset tai psykologiset muutokset, jotka vaikuttavat markkinaosapuolet siitä, että on syntymässä “uusi todellisuus”. Taloustieteilijät ovat jo kauan aikaa yrittäneet turvautua näihin kulttuurisiin ilmiöihin taloudellisten tapahtumien selittämiseksi. Esimerkiksi John Maynard Keynes viittasi “eläinhenkiin” tai “vaistoihin” kiteyttääkseen nämä aineettomat taloudessa tapahtuvat muutokset.

Näitä teorioita ovat tehneet laajemmin tunnetuiksi erityisesti taloustieteilijät Hyman Minsky ja Charles Kindleberger, jotka katsovat, että kun markkinoilla on saavutettu hurmoksellinen tila, markkinoilla on taipumus ajaa rahoitusmarkkinat ylivarmoiksi tulevien investointien tuottojen suhteen.

Tässä teoriassa tunnustetaan kyllä, että ulkopuoliset tekijät voivat laukaista manian, näiden teorioiden mukaan markkinoilla on itsessään taipumus synnyttää epärealistisia odotuksia, jotka “irtautuvat nopeasti sisäisestä arvosta”. [10]

Krippnerin mukaan näissä “kuplateorioissa markkinoiden sisäisiä prosesseja pidetään pikemminkin markkinoita horjuttavina kuin niitä vakauttavina” (korostus lisätty). [11]

Tuloksena on joka tapauksessa tilanne, jossa sijoittajat haluavat ansaita suurempia taloudellisia voittoja veikkaamalla kuplien puolesta kuin tuottamalla fyysisiä tavaroita ja muita kuin rahoituspalveluja. Tuloksena on finansialisaatio.

Sääntelyn purkaminen

“Sääntelyn purkaminen” eli deregulaatio on myös näkyvä teema monissa finansialisaation analyyseissä.

Esimerkiksi Krippner toteaa, että “käänne rahoitukseen käynnistyi Yhdysvaltain sisäisen sääntelyn purkamisella 1970-luvulla”. [12] Tätä seurasi monien pankkien tallettajien maksamia korkoja koskevien säännösten löysentäminen (tunnetaan myös nimellä Regulation Q ennen vuotta 1986).

Lyhyesti sanottuna Yhdysvaltain rahoituspalvelualaa koskevan sääntelyn purkaminen — joista valtaosa oli ollut voimassa aina New Dealista alkaen — lisäsi pääomavirtoja ja johti siihen, että pankit ja rahoituspalveluyritykset kilpailivat aiempaa enemmän keski- ja yläluokan säästäjien dollareista. Säästämisen ja sijoittamisen peli oli ennen 1970- ja 80-luvun deregulaatiota ollut varsin tylsää ja rauhallista, mutta tällöin käynnistynyt kilpailu johti laajaan valikoimaan riskialttiimpia mutta mahdollisesti myös kannattavampia sijoitusvälineitä.

Tässä kertomuksessa rahaa virtasi rahoituspalvelualalle, sillä sijoituspalveluyhtiöt ja pankit kilpailivat enemmän kuin koskaan ennen ja tällä tavoin myös sijoitustuotot paranivat. Tämä imi rahaa pois muista vaihtoehdoista, jotka tarjosivat edelleen vain maltillisia, huolettomia ja pitkän aikavälin tuottoja, joita syntyi sijoittamalla teollisuuteen ja muihin kuin rahoituspalveluihin.

Todellinen syy: Pelastuspaketit, keskuspankit ja Greenspanin put-optio

Finansialisaation kriitikot ovat oikeassa siinä, että finansialisaatio on todellinen ilmiö. Ja arvostelijat ovat toisinaan oikeassa kuvatessaan, miten tietyt tapahtumat, kuten sääntelyn purkaminen ja maniat, ovat muokanneet sitä, miten finansialisaatio on tapahtunut. Nämä teoriat eivät kuitenkaan pysty selittämään perimmäisiä syitä siihen, miten rahoitusalaa on saanut turvallisuuden leiman ja sitä on pidetty kannattavana turvapaikkana suurille pääomille.

Perimmäisen syyn sivuuttamisella on monia vaikutuksia harjoitettuun politiikkaan. Jos oletetaan, että markkinat itsessään pitävät sisällään finansialisaation siemenet ja että nämä prosessit vain käynnistyvät, kun hallitukset vapauttavat markkinoita, on helppo päätellä, että markkinat eivät voi toimia sujuvasti ilman huomattavia valtion interventioita ja että ne ovat syyllisiä viime vuosikymmenten erilaisiin kriiseihin ja paniikkeihin.

Jos markkinat toistuvasti aiheuttaisivat maailmanlaajuisia kriisejä, kenties markkinat ovat todella, kuten David Stockman on todennut, “tuomiopäivän kone”.

Tässä kertomuksessa ei kuitenkaan oteta huomioon nykyaikaisen talouden keskeisiä piirteitä, nimittäin sitä, että hallitukset turvautuvat finanssi- ja rahapolitiikkaan heikentääkseen merkittävästi markkinakuria. Hallitukset suorittavat pelastustoimia ja turvaavat selustansa keskuspankkien avulla, jotka painavat korot alas ja kasvattavat rahan tarjontaa.

Nämä toimenpiteet kohdistuvat yleensä ennen kaikkea rahoitusalaan, joten rahoitusalan laitoksiin sijoittamisen riski vähenee niiden osalta, jotka toivovat hyötyvänsä (kokonaan tai osittain) valtion pelastustoimista ja edullisesta lainarahasta kriisin sattuessa. Perimmäisenä luotonmyöntäjänä (tai viime käden luotonantajana) keskuspankit kykenevät helposti lisäämään likviditeettiä rahoitusalalle ja -markkinoille. Tämä rohkaisee sijoittajia entistä riskipitoisempaan toimintaan, joka olisi huomattavasti epätodennäköisempää, jos heille olisi painotettu, että pelastuspaketteja ei putoa kriisin sattuessa taivaasta.

Jopa ne, joiden mielestä markkinat itsessään kannustavat liialliseen riskinottoon, näkevät, että pelastusoperaatioiden ongelma on ilmeinen. Esimerkiksi Minsky ja Kindleberger väittivät, että spekulatiiviset maniat johtuvat markkinoista, mutta he kuitenkin myönsivät, että näitä manioita pahensi usein juuri perimmäisenä luotonmyöntäjänä toimivan keskuspankin toiminta. Krippner tiivistää tämän huomion seuraavalla tavalla: “Jos rahoituslaitokset tietävät, että ne pelastetaan, ne rohkaistuvat spekuloimaan holtittomasti, mikä tekee kriisistä entistä vakavamman, kun se lopulta puhkeaa”. [13]

1970-luvulla ja 80-luvun alussa tapahtuneet poliittiset muutokset toki vaikuttivat omalta osaltaan rahoitusmarkkinoiden kehitykseen, mutta juurisyy — riskien hämärtäminen pelastuspakettien siunauksellisuuden nimeen vannomalla — oli valtiossa. Loppujen lopuksi deregulaation jälkeen kävi nopeasti ilmi, että uusi rahoitusmarkkinaympäristö ei ollut välttämättä helpoin tie rikastua: vuonna 1984 kaatunut Continental Illinois oli Yhdysvaltain taloushistorian suurin pankkiromahdus. Osakemarkkinat romahtivat vuonna 1987. Jos markkinoiden olisi annettu hoitaa tilanne, tämä olisi ollut markkinoille tulenpunainen signaali siitä, että riskialttiit sijoitukset voivat johtaa turmioon

Sijoittajat eivät kuitenkaan saaneet tärkeää oppituntia. Continental Illinois pelastettiin, kun Yhdysvaltain hallitus käytännössä kansallisti pankin ja suojeli sen osakkeenomistajia. Fedin vasta nimitetty uusi pääjohtaja Alan Greenspan puolestaan “vyörytti pankkijärjestelmään välittömästi uusia varantoja antamalla Fedin avomarkkinakomitealle (FOMC) luvan ostaa valtavia määriä valtionlainaa repomarkkinoilta”.

Toisin sanoen tämä uusi, 1970-luvun jälkeinen rahoitusmaailma ei ollut edes vuosikymmenen ikäinen, ennen kuin valtiovalta antoi sijoittajien ymmärtää, että mikäli he ajautuisivat vaikeuksiin, hallitus olisi heidän tukenaan ja turvanaan. [14]

1990-luvun alkuun mennessä Yhdysvallat oli siirtynyt niin sanotun “Greenspan-putin” maailmaan, jossa kävi nopeasti ilmi, että keskuspankki pelastaisi markkinat aina, kun sijoittajat ottaisivat liikaa riskejä. Rahoitustoimiala voisi ottaa kaiken irti hyvistä ajoista, mutta veronmaksajat olisivat aina pelastamassa ne, kun tilanne muuttuisi. Greenspanin aikana keskuspankki pelasti rahoitusalan toistuvasti eri keinoin. Tämä kävi päivänselväksi Meksikon rahoituskriisin, Aasian rahoituskriisin, Venäjän rahoituskriisin ja IT-kuplan romahduksen yhteydessä. Greenspan olisi keskeisessä asemassa asuntokuplan paisumisessa vuoden 2004 jälkeen.

Greenspan-put ei kadonnut sen jälkeen, kun Greenspan jäi eläkkeelle keskuspankin pääjohtajan tehtävistä vuonna 2006. Kaikki hänen seuraajansa olivat uskollisia Greenspanin opeille. On siis helppo tajuta, miksi näissä olosuhteissa rahoitusala on sijoittajien näkökulmasta niin herkullinen markkina suhteessa kaikkiin muihin markkinoihin. Miksi sijoittaa sellaiseen toimintaan, jossa pelastuspaketteja ei ole luvassa, kun liiallinen riskinotto rahoitusmarkkinoilla todennäköisesti palkitaan — ja entistä suurempaan riskinottoon suorastaan kannustetaan!

Dramaattiset ja “tarkoin” kohdennetut pelastustoimet eivät juuri koskaan korjanneet juurisyytä, vaan keskuspankkien toistuvat pyrkimykset kasvattaa markkinalikviditeettiä uutta rahaa luomalla ovat tehneet rahoitusalasta äärimmäisen houkuttelevan markkinan. Robert Blumen on kuvannut mekanismeja, joiden vuoksi keskuspankkien omaisuushintoja paisuttelevat toimet eivät kuitenkaan ilmene kuluttajahintainflaatiossa. Tämä tarkoittaa sitä, että osakkeiden kaltaisten rahoitusvarojen hinnannousu paisuttaa entisestään rahoitusalan koettua arvoa suhteessa muihin talouden toimialoihin. Kaikki tämä johtaa lopulta huomattavaan rahoitusmarkkinoiden vallan kasvuun ja finansialisaatioon.

Finansialisaatio ja kuplatalous

Arrighin, Davisin ja Krippnerin kaltaiset tutkijat kuvaavat kaikki finansialisaation eri puolia, mutta nämä teoriat eivät ole tyydyttäviä selityksiä itse ilmiölle. Kulttuuriset muutokset, uudet sijoitustuotteet tai sääntelyn puutteet toki luovat uusia sijoitusmahdollisuuksia rahoitusalalla, mutta ei ole kuitenkaan mitään syytä uskoa, että hyvin todellinen inhimillinen pelko rahallisista menetyksistä olisi muuttunut niin perustavalla tavalla. Toimivilla markkinoilla lupausta valtavasta voitosta rahoitusmarkkinoille sijoittamalla tasapainottaisi pelko suurista tappioista. Yleensä sijoittajat huomaavat pankkien kaatumisen ja osakkeiden romahduksen myötä, että riskit voivat realisoitua: finansialisaatiossa on jotain mätää.

Valtiovalta ja keskuspankit eivät kuitenkaan ole viime vuosikymmeninä sallineet markkinoiden vapaata toimintaa, vaan päinvastoin ne ovat olleet jatkuvasti vahvistamassa syöksykierrettä — ja kasvattamassa jo seuraavaa kuplaa!

Ei siis riitä, että yritämme kuvata finansialisaatiota kulttuuristen muutosten tai epämääräisten marxilaisten kapitalismin kehitystä koskevien epätieteellisten uskomusten avulla. Kysymys on interventionismista, jonka tarkoituksena on turvata sijoittajaeliitin elämän mukavuudet. Voitot yksityistetään, tappiot maksetaan yhdessä.

Poliitikkojen, keskuspankkiirien ja puhuvien päiden keskuudessa vallitseva “viisaus” on kuitenkin se, että yhä laajempi ja syvenevä finansialisaatio — jota toistuvat interventiot vauhdittavat — on jotenkin vain markkinataloudelle ominainen ja luonnollinen piirre. Jokaisen uuden kuplan ja kriisin myötä keskuspankit ovat aina vain halukkaampia kokeilemaan vaarallisia ja “epätyypillisiä” interventioita. Negatiiviset korot, käteisen poistaminen tai lähes arvottomien omaisuuserien kasvavista osto-ohjelmista on tullut uusia taikaloitsuja. Vuosikymmeniä kestäneen, valtiovallan vauhdittavan finansialisaation ansiosta panokset kasvavat kerta kerralta entistä suuremmiksi.

Ehkä valitettavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että kriisien lisääntyessä juuri markkinoita syytetään kaikesta tapahtuneesta. Kukaan ei uskalla kysyä, mitä olisi tapahtunut, jos markkinoiden olisi vain annettu toimia ilman valtiovallan ja keskuspankkien väliintuloa.

[1] Gerald Epstein, “Financialization, Rentier Interests, and Central Bank Policy”, 2001.

[2] Krippner selventää huolellisesti, että hän tarkoittaa “tuotannollisella” oikeastaan “hyödykkeiden tuotantoon tai kauppaan liittyvien toimintojen kokonaisuutta”. Rahoitustoiminta ei tietenkään ole “välttämättä tuottamatonta”, koska rahoituspalvelut voivat olla hyvin arvokkaita ja tuottavia palveluita niitä tarvitseville ihmisille. Krippner toteaa lopuksi: “Jos väitetään, että taloudesta on tullut finansialisoitunut, väitetään, että näiden kahden toimintakokonaisuuden välinen tasapaino on heilahtanut voimakkaasti rahoitusmaailman suuntaan; ei siis sitä, että finanssitalous olisi täysin irtautunut [reaalisesta] tuotannosta.” Ks. Greta Krippner, Capitalizing on Crisis: The Political Origins of the Rise of Finance (Cambridge, MA: Harvard University Press, 2011).

[3] Lisäksi, kuten New York Timesin toimittaja Gretchen Morgenson totesi 2000-luvun alussa: “Viime vuosina rahoituspalveluyritykset ovat vaivihkaa nousseet hallitsevaan asemaan S&P 500 -indeksissä. Tällä hetkellä näiden yritysten osuus indeksistä on 20,4 prosenttia, kun se 10 vuotta sitten oli 12,8 prosenttia. Rahoituspalvelujen painoarvo on nykyisin lähes kaksinkertainen teollisuusyritysten osakkeisiin verrattuna ja yli kolminkertainen energiateollisuuden osakkeisiin verrattuna. — — On myös syytä huomata, että rahoituspalveluyritysten nykyinen painoarvo S&P-indeksissä on huomattavan aliarvioitu, koska indeksin 82 rahoitusalan osakkeen joukossa ei ole General Electriciä, General Motorsia tai Ford Motoria. Kaikilla näillä yhtiöillä on suuret rahoituspuolen toiminnot, jotka ovat vaikuttaneet merkittävästi niiden tulokseen viime vuosina.” Ks. Gretchen Morgenson, “What Lurks Inside Your Index Fund”. New York Times, 20.6.2004.

[4] Frank Dobbin, “Review of Greta Krippner, Capitalizing on Crisis: The Political Origins of the Rise of Finance”, Trajectories (Comparative Historical Section of the American Sociological Association) 23(2): 2–4.

[5] Giovanni Arrighi, The Long Twentieth Century: Money, Power, and the Origins of Our Times (Lontoo, Verso Publishers, 2010), s. 372.

[6] emt., s. 372.

[7] emt., s. 373.

[8] Gerald F. Davis, “After the Corporation”, Politics and Society 41(2): 283–30.

[9] emt., 287.

[10] Krippner, Capitalizing on Crisis, s. 5.

[11] emt., s. 5.

[12] emt., s. 86

[13] emt., s. 6

[14] Henry Liu, “The Unlearned Lesson of the 1987 Crash”, Roosevelt Institute, 2010.

Suomennos Ryan McMakenin (Twitter) kirjoittamasta esseestä “Financialization: Why the Financial Sector Now Rules the Global Economy”. Artikkeli on julkaistu Mises Wire -blogissa 18. maaliskuuta 2020.

McMaken on Mises Instituten johtava toimittaja. Hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja ja artikkeleita, joissa hän käsittelee muun muassa talouden, yhteiskunnan, politiikan ja kulttuurin ajankohtaisia ja ajattomia teemoja. Hän juontaa Radio Rothbard -podcastia. Hän opiskeli taloustiedettä ja valtiotiedettä Coloradon yliopistossa.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).