Inflaation monet haitat

Hans F. Sennholzin essee vuodelta 2005

Kuva: Rob / Unsplash

Monet ihmiset tietävät, miten rahaa ansaitaan, mutta vain harvat ovat tietoisia siitä, mitä Yhdysvaltain hallituksen nimissä toimiva Yhdysvaltain keskuspankkijärjestelmä tekee heidän rahalleen. Se paisuttaa ja tuhoaa dollarin ostovoimaa eri tahtiin: 1970- ja 1980-luvuilla rahan ostovoima heikkeni kaksinumeroisin luvuin ja siitä eteenpäin yksinumeroisin luvuin. Nykyinen dollari on arvoltaan enintään 10 senttiä vuoden 1970 dollariin ja 50 senttiä vuoden 1980 dollariin nähden.

Syyt ja selitykset näille “tappioille” voivat muuttua aikojen kuluessa, mutta seuraukset ovat aina samat. Inflaatio siirtää salakavalasti tuloja ja varallisuutta kaikilta velkojilta kaikille velallisille. Inflaatio vei nykyisiltä velkojilta lähes kaikki heidän vuoden 1980 säästönsä ja rikastutti velallisia suunnilleen samassa suhteessa. Sittemmin kertyneet dollarimääräiset säästöt ovat heikentyneet hieman hitaammin, mutta loppujen lopuksi niidenkin ostovoima heikkenee kaiken aikaa.

Ei ihme, että monet inflaation uhreista ajattelevat, että säästäväisyys ja omavaraisuus ovat hyödytöntä ja jopa haitallista ja että kuluttamisesta ja velkaantumisesta on paljon enemmän iloa. He saattavat liittyä tuhlaajien riveihin; tuhlaajat kuluttavat mieluummin tänään ja maksavat huomenna, ja he saattavat vaatia valtiota apua, tukea ja huolenpitoa mitä kummallisimmissa muodoissa. Inflaation aiheuttamat haitat ja vahingot ovat varmuudella yksi voimakas liikkeellepaneva voima hallituksen kasvattaessa erilaisia sosiaalipoliittisia ohjelmia ja etuuksia.

Taloustieteilijät yleensä välttelevät keskusteluissaan ja analyyseissään arvolatautunutta kielenkäyttöä, jossa otettaisiin kantaa ihmisten käyttäytymistä koskeviin perimmäisiin periaatteisiin. Taloustieteilijät pelkäävät joutuvansa jatkuviin eettisiin kiistoihin ja pyrkivät pysyttelemään puolueettomina ja “arvovapaina”. He neuvovat lainsäätäjiä ja sääntelijöitä politiikan kustannustehokkuudesta, mutta eivät sen moraalisista vaikutuksista. He saattavat antaa ammatillisia neuvoja rahapolitiikan tehokkuudesta, mutta eivät ota kantaa inflatorismin moraaliin tai moraalittomuuteen. He eivät uskalla sanoa, että inflaatio on haitallinen verotuksen muoto. Ihmiset eivät kuitenkaan useimmiten tunnista inflaation haittoja.

Raha- ja pankkiviranomaiset jakavat tuloja ja varallisuutta uudelleen tietämättömyyteen vedoten sen sijaan, että verottaisivat varallisuutta ja rahaa suoraan. Inflaatio kohdistuu kaikkiin ihmisiin hyödykkeiden hintojen noustessa, mutta se ei kohdistu yhtä lailla ja samanaikaisesti kaikkiin ostajiin. Ihmiset, jotka saavat äskettäin luodun rahan haltuunsa ensimmäisten joukossa, saattavat itse asiassa hyötyä inflaatiosta, kun hyödykkeiden hinnat sopeutuvat uuteen rahaympäristöön verrattain hitaasti. Muut, jotka saavat äskettäin luodun rahaan haltuunsa myöhemmin tai eivät lainkaan, joutuvat kiristämään vyötään. Ennen kaikkea inflaatio riistää lukemattomien tavallisten amerikkalaisten säästöt ja tekee ihmisistä ahneita tuhlaajia ja velallisia.

Suurin velallinen on myös inflaation suurin hyötyjä. Noin kahdeksan biljoonan dollarin velkakuormallaan Yhdysvaltain liittovaltio on ehdottomasti suurin voittaja. Itse asiassa se hyötyy paitsi velan arvon alenemisesta, joka on vain kolmen prosentin korolla noin 240 miljardin dollarin säästöt joka vuosi, myös keskuspankin luoman rahan ja luoton kasvusta, jonka ansiosta Yhdysvaltain valtiovarainministeriö kärsii noin 500 miljardin dollarin vuotuisesta budjettialijäämästä.

Ilman inflaation ja rahan heikentämisen kaltaisia supervoimia Yhdysvalloista olisi saattanut tulla perustajaisien haaveileman kaltainen vapauden, rajoitetun valtiovallan ja yksilönvastuun pyhäkkö. Mutta inflationismin ansiosta valtiosta on tullut kaikkivaltias, joka jakaa uudelleen tuloja ja varallisuutta ja muovaa aktiivisesti yhteiskunnallista, poliittista ja taloudellista järjestystä.

Uuden järjestyksen ensisijaisia voittajia ovat johtajat: lainsäätäjät, sääntelijät ja valtava virkamieskoneisto. He ovat vallan, arvovallan ja etujen nokkimisjärjestyksen ykkösiä. Monet Yhdysvaltain senaattorit ja kongressiedustajat ovat lukemattomia tukia ja palveluksia anelevien ihailemia ja arvostettuja hyväntekijöitä. Heitä kunnioitetaan, koska heiltä saa palveluksia ja avustuksia. Lisäksi on Yhdysvaltain kauppaministeriön, opetusministeriön, energiaministeriön, terveys- ja sosiaalipalveluministeriön, asunto- ja kaupunkikehitysministeriön, sisäministeriön, työministeriön, liikenneministeriön ja lukemattomia muita hallituksen toimikuntia ja virastoja, joilla on lukemattomia etuus- ja avustusohjelmia.

Liittovaltion virkamiehet ja poliitikot ovat viisaita ja hyveellisiä päättäjiä, jotka saavat yli biljoonalla dollarilla erilaisia avustuksia ja tukiaisia. Kuinka “kunniallisia” he olisivatkaan ilman keskuspankin tukea alijäämien rahoittamiseksi ja keskuspankin jatkuvaa rahan luomista?

Pahat teot tuppaavat johtamaan uusiin pahoihin tekoihin. Pitkään harjoitettu inflatorinen rahapolitiikka ei vain vahvista valtiovallan kasvua ja asemaa, vaan se myös heikentää taloudellista toimintaa. Elintaso voi jäädä junnaamaan paikoilleen tai jopa laskea, kun kasvavat budjettivajeet estävät pääoman kasautumisen ja investoinnit, jotka parantavat elintasoa.

Inflaatio johtaa yrittäjiä harhaan, josta seuraa tuhlausta ja konkursseja. Itse asiassa se on perimmäinen syy nousu- ja laskusuhdanteiden jatkuvaan toistumiseen, joka tuhoaa myös taloudellista toimeliaisuutta. Inflaatio synnyttää hyvin monia ongelmia, joista useimmat amerikkalaiset eivät tiedä juuri mitään.

Vuodesta 1971 lähtien, jolloin presidentti Richard Nixon lakkautti kultakannan viimeisetkin rippeet ja hylkäsi kaikki velvoitteet täyttää kansainväliset vaateet kultasuoritteisilla maksuilla, Yhdysvaltain dollari on ollut hallitseva maailmanvaluutta. Dollarien avulla amerikkalaiset voivat ostaa valtavia määriä ulkomaisia tavaroita ja palveluja, kasvattaa kauppataseen alijäämät äärimmilleen ja maksaa kaikesta jatkuvasti heikkenevällä dollarilla. Ulkomaiset keskuspankit ja liikepankit sekä monet ulkomaalaiset käyttävät dollareitaan siinä toivossa, että niiden ostovoima säilyisi pitkällä aikavälillä. Aasialaisilla velkojilla on hallussaan yli kahden biljoonan dollarin saamiset — ja Japanilla ja Kiinalla yksinään arviolta 1,5 biljoonaa dollaria.

Jo kolmen prosentin dollarin arvon heikkeneminen riistää Japanilta ja Kiinalta noin 45 miljardin dollarin arvosta ostovoimaa joka vuosi. Ne epäilemättä nielevät tappiot kaikessa hiljaisuudessa, koska ne ovat tietoisia niistä monista eduista, joista ne nauttivat Yhdysvaltain ystävinä. Amerikkalainen pääoma rynnistää Kiinaan, tehtaita rakennetaan ja nykyaikaista teknologiaa hyödynnetään, ja noin 20 000 nuorta kiinalaista opiskelee amerikkalaisissa korkeakouluissa ja yliopistoissa.

Samaan aikaan japanilaiset ja kiinalaiset sijoittavat ylijäämädollarinsa Yhdysvaltoihin ja ottavat käytännössä amerikkalaisia yhtiöitä hallintaansa. Jos maiden väliset suhteet joskus heikkenevät esimerkiksi syrjivän kauppapolitiikan tai tullimuurien avulla, aasialaiset velkojat saattavat myydä dollarimääräiset omistuksensa ainakin osittain. Dollarin romahdus vaikuttaisi ympäri maailmaa.

Politiikassa ei ole tilaa omatunnolle. Talouspolitiikkaa voidaan muuttaa, uudistaa ja mukauttaa, koska se on tehotonta, tuottamatonta ja epäsuosittua, mutta hyvin harvoin siksi, että se on moraalitonta. Velka voi olla kunnialliselle ihmiselle raskas taakka kannettavaksi, mutta se voi olla “kansallinen side” (engl. bond, joka voi olla velkakirja tai side), joka presidentti Franklin D. Rooseveltin sanoin “ei ole vain kansakunnan velkaa toiselle vaan myös velkaa kansakunnalle”. Poliitikot noudattavat ja seuraavat lain kirjainta, mutta rehellisyys velka- ja raha-asioissa ei kuulu siihen opukseen.

Jos on totta, että emme voi tehdä väärin kärsimättä vääryyttä, meidän on varauduttava siihen, että lisää surua on luvassa.

Suomennos Hans F. Sennholzin esseestä “The Many Evils of Inflation”. Essee on julkaistu 30. kesäkuuta 2022 Mises Daily -blogissa.

Sennholz (1922–2007) oli saksalaissyntyinen taloustieteilijä, joka muutti toisen maailmansodan jälkeen opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Sennholz oli Ludwig von Misesin ensimmäinen tohtoriopiskelija. Hän opetti useiden vuosikymmenien ajan taloustiedettä Grove City Collegessa ja toimi eläköidyttyään Foundation for Economic Educationin pääjohtajana. Sennholzin laaja kirjallinen tuotanto pitää sisällään lukuisia kirjoja, pamfletteja ja artikkeleita, joissa hän käsittelee valtiovallan luonnetta, Euroopan tulevaisuutta, verotusta, rahajärjestelmien kehitystä, pelastusohjelmien problematiikkaa ja harmaata taloutta. Sennholzin monipuolisessa tuotannossa raha- ja pankkiteoria näyttelivät keskeistä roolia.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).