Ja taas mennään? 2000-luvun uusi pandemia
Geoffrey Ricen pääkirjoitus The New Zealand Medical Journal -lehdessä
COVID-19-pandemian pahentuessa nopeasti viime viikkoina on esitetty vertailuja vuoden 1918 suureen influenssapandemiaan. “Näemmekö tämän maailmanlaajuisen katastrofin toistuvan?”, ihmiset kysyvät. Historia ei itse asiassa toistu, vaan se vain näyttää toistuvan. Eri olosuhteet tuottavat erilaisia tuloksia eri paikoissa jopa saman tartuntataudin tapauksessa.
Täällä Uudessa-Seelannissa olemme valmistautuneet pandemiaan paremmin kuin useammat maat, ja meillä on kattava ja äskettäin päivitetty influenssasuunnitelma. Toistaiseksi hallitus ja terveysministeriö ovat noudattaneet kyseistä suunnitelmaa, ja ne ovat ottaneet käyttöön harkitun askeltavan toimenpideohjelman, jonka tarkoituksena on “tasoittaa” tartuntatapauksien määrää. Jotkut meistä olivat vaatineet koulujen sulkemista jo aiemmin, mutta heti kun oli selvää yhteisössä tapahtuvasta tartuntataudin leviämisestä, viranomaiset ilmoittivat kolmannen tason hätätilan ja siirtyivät 48 tunnin sisällä täydelliseen neljännen tason sulkutoimeen. Yksi vuoden 1918 suurista oppitunneista oli ymmärretty: reagoi nopeasti tai se riistäytyy käsistä.
Jotkut maat eivät olleet ottaneet opiksi. Iso-Britannian ja Pohjois-Amerikan ennusteet ovat synkkiä, koska ne eivät ottaneet uhkaa riittävän vakavasti tai reagoineet riittävän aikaisin. Viikko on pandemiassa pitkä aika, kuten Wellingtonin kaupungissa havaittiin marraskuussa 1918. Tällöin viivästys osoittautui vaaralliseksi ja johti lähes kaksinkertaiseen kuolleisuuteen Christchurchiin verrattuna.
Toistaiseksi Uusi-Seelanti näyttää tehneet pääasiassa oikeita asioita ja kohtuullisen ajoissa. Toistaiseksi johtajuutemme on ollut erinomaista. Pandemiasuunnitelmamme tehtiin kuitenkin pääasiassa influenssaa ajatellen, ja tässä kohtaa olemme uuden koronaviruksen armoilla. Kilpailussa rokotteen löytämiseksi tiedeyhteisö on selvittänyt paljon enemmän viruksesta itsestään, mutta emme todellakaan vielä tiedä, miten tämä nimenomainen virus käyttäytyy ja toimii, kun se kulkee suurten populaatioiden halki. COVID-19 on erittäin herkästi tarttuva, ja ikääntyneiden joukossa se johtaa lukuisiin kuolemantapauksiin.
Vuoden 1918 A/H1N1-influenssapandemiassa oli kolme erillistä aaltoa 18 kuukauden aikana. Ensimmäinen aalto oli melko lievä lääkärien iloksi: “Monet sairastuvat, niin monet eivät kuole”. Mutta toinen aalto myöhemmin samana vuonna oli paljon vakavampi ja tappoi arviolta 50 miljoonaa ihmistä. Kolmas aalto 1919 oli lievempi, eikä vaikuttanut kaikkiin maihin yhtä paljon. Australiassa kuolleisuus oli hyvin alhainen, kun taas jossain päin Japania tappiot olivat lähes yhtä suuret kuin vuonna 1918.
Onko tämä COVID-19-pandemia ohi yhdessä aallossa vai toistuuko se? Vuosina 1889–1984 “venäläinen” influenssapandemia palasi peräkkäisinä aaltoina, mutta kuolleisuus laski ja kokonaiskuolleisuus oli alhainen, vain noin miljoonan verran. Olemme kartoittamattomilla vesillä COVID-19:n tapauksessa. Tietokonemallinnuksesta on ollut poikkeuksellisen paljon hyötyä lyhyen aikavälin käyrän ennustamisessa normaalien epidemiologisten mallien, viruksen lisääntymisnopeuden ja lievennystoimenpiteiden vaikutusten perusteella. Voimme vain toivoa, että tämä virus pysyy vakaana, eikä muutu miksikään ilkeämmäksi versioksi.
Joissakin suhteissa COVID-19 on jo paljon ilkeämpi vanhuksille kuin influenssainfektio. Vuoden 1918 influenssaviruksella oli taipumus tuottaa toissijaisia bakteerikeuhkokuumeinfektioita, ja useimmilla ihmisillä on mahdollisuudet selvitä siitä, mutta COVID-19 näyttää tunkeutuvan paljon syvemmälle keuhkoihin, joissa se aiheuttaa tuhoisan virusperäisen keuhkokuumeen. Potilaat kärsivät hengitysvajauksesta, jonka vuoksi heillä ei ole riittävästi happea, ja he tarvitsevat koneellista hengitystä selviytyäkseen taudista.
Olemme kaikki järkyttyneitä Pohjois-Italian sairaaloiden tapahtumista, joissa pääasiassa iäkkäitä potilaita on kuollut suuressa määrin. Espanjassa vanhukset on jätetty kuolemaan yksin. Vaikka Intia on vihdoin sulkeutunut, jää nähtäväksi, miten suuri kansakunta selviytyy nopeasti kasvavasta tartuntatapauksien lisääntymisestä, ja valtaosassa Afrikkaa selviytymismahdollisuudet ovat melkein liian kauheita ajateltavaksi. Nick Wilsonin suorittama mallinnus varoittaa nyt siitä, että jos nykyinen strategia epäonnistuu, Uusi-Seelanti voi ajautua erittäin vakavaan tilanteeseen, jossa kuolemantapauksia voi olla 8000–14 000. Mutta Kiina on osoittanut, että tartuntatauti voidaan eliminoida rajuilla toimenpiteillä.
Jotkut tulevat historioitsijat päättävät siitä, tullaanko tätä pandemiaa kutsumaan “vanhusten eksodukseksi” vai “vanhusten rutoksi”, mutta yksi asia on tällä hetkellä täysin selvä. Jos nykyiset toimenpiteet epäonnistuvat, tämä voi olla vakavin testi, jonka terveydenhuoltojärjestelmämme on koskaan joutunut kohtaamaan. Lääkärit ja sairaanhoitajat, ambulanssien ensihoitajat ja pelastushelikopterien henkilökunta ovat etulinjan taistelijoita, joita tukee joukko apulaisia, avustajia, hoitajia ja muuta henkilökuntaa. Eläkkeellä oleva lääkintähenkilökunta on nyt astunut esiin, kuten Iso-Britanniassa, vahvistamaan torjuntatoimia. Vuonna 1918 monet lääkärit ja sairaanhoitajat saivat influenssatartunnan ja yli 50 heistä kuoli.
Italiassa ja Espanjassa ihmiset ovat taputtaneet osoittaakseen kiitollisuutensa sairaaloiden henkilökunnalle epätoivoisten ponnistelujen edessä. Meidän on tehtävä enemmän töitä varmistaaksemme, että asiat eivät mene niin huonosti täällä, mutta mitä tapahtuukin, olemme varmasti suuressa kiitollisuudenvelassa terveydenhuollollemme. “Eliminointi” on nyt tavoite ja kotona pysyminen on paras tapa, jolla muut meistä voivat auttaa “katkaisemaan ketjun” ja varmistamaan, että sairaalajärjestelmämme ei romahda rasituksen alla. Se myös vähentää laumasuojan mahdollisuuksia ja lisää uudelleentartuntojen mahdollisuutta, jos eliminointi epäonnistuu, ennen kuin rokote on saatavissa. Tämä voi olla vasta esimakua pitkittyneelle kriisille, jossa selviytymiskykyämme ja kekseliäisyyttämme kansakuntana koetellaan.
“Kia kaha”. Olemme kaikki tässä yhdessä.
Suomennos Geoffrey Ricen pääkirjoituksesta “Here we go again? A new pandemic of the 21st century”. Kirjoitus ilmestyi The New Zealand Medical Journal -tiedelehdessä 3.4.2020.
Tohtori Rice on Canterburyn yliopiston historian emeritusprofessori ja samaisen yliopiston ensimmäinen historian alalta väitellyt. Rice työskenteli. Rice on tunnettu lukuisista teoksistaan, jotka käsittelevät vuoden 1918 influenssapandemia Uudessa-Seelannissa ja sen vaikutuksia maan asukkaisiin. Rice on muun muassa kirjoittanut teokset Black November: The 1918 influenza pandemic in New Zealand (2. painos, 2005), Black Flu 1918: the story of New Zealand’s worst public health disaster (2017) ja That Terrible Time: Eye-witness accounts of the 1918 influenza pandemic in New Zealand (2018).
Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).
Uusiseelantilaisen Aucklandissä Kawau Bay Health -sairaalassa työskentelevän yleislääkäri Kate Baddockin kuvaus etulinjasta:
