Brandin kirjasto
Published in

Brandin kirjasto

Keskitie johtaa sosialismiin

Ludwig von Misesin puhe vuodelta 1950 University Club of New Yorkin tilaisuudessa

Itävallassa syntyneen ja Yhdysvaltoihin vuonna 1940 vaimonsa kanssa muuttanut taloustieteilijä Ludwig von Misesin kirjoitukset ja puheet ovat monella tavoin ajattomia. Hänen lähes 70 vuotta jatkunut aktiivinen tutkijan uransa oli täynnä ylä- ja alamäkiä. Mises oli sosialismin, kommunismin, fasismin, natsismin ja muunlaisen ihmisvihamielisen ajattelun kriitikko, joka puolusti vankkumattomasti vapaata markkinataloutta, kapitalismia ja yksilönoikeuksia.

Vuonna 1950 Mises kutsuttiin University Club of New Yorkin tilaisuuteen puhumaan. Puheessaan hän tunnisti uuden ilmiön, joka oli nousemassa vallitsevaksi yhteiskuntafilosofian ja -politiikan muoti-ilmiöksi. Hän kutsui tätä interventionismiksi, jota monet nykypoliitikotkin kutsuvat “kultaiseksi keskitieksi” tai “kolmanneksi” tieksi. Interventionismi on sosialismin ja vapaan markkinatalouden välimuoto, jonka väitetään säilyttävän kapitalismin parhaat piirteet ja yhdistää ne sosialistisiin periaatteisiin. Mises ei pitänyt tätä uskottavana, vaan hänen mielestään tuloksena olisi väistämättä talous- ja yhteiskuntajärjestys, joka johtaisi kasvavaan valtiovallan kasvuun kuluttajavetoisen talousjärjestelmän sijaan.

University Club of New York

Kaikkien sosialismin ja kommunismin muotojen perusdogmi on se, että markkinatalous tai kapitalismi on järjestelmä, joka vahingoittaa ihmisten valtavan enemmistön perustavanlaatuisia etuja vain pienen vähemmistön, kovapäisten individualistien hyväksi. Järjestelmä tuomitsee suuret väkijoukot jatkuvaan köyhtymiseen. Se johtaa työväen kurjuuteen, orjuuteen, sortoon, rappioon ja hyväksikäyttöön, samalla kun markkinatalous tai kapitalismi rikastuttaa joutilaiden ja hyödyttömien loisten luokkaa.

Tämä oppi ei ollut Karl Marxin luomus. Se oli kehitetty jo kauan ennen Marxin astumista kuvioihin. Sen menestyksekkäimpiä levittäjiä eivät olleet marxilaiset oppineet, vaan sellaiset hahmot kuin Thomas Carlyle ja John Ruskin, brittiläiset fabianistit, saksalaiset professorit ja amerikkalaiset institutionalistit. Ja on hyvin tärkeä tosiasia, että tämän dogmin oikeellisuuden kiistivät vain muutamat taloustieteilijät, jotka hyvin pian vaiennettiin ja joiden pääsy yliopistoihin, lehdistöihin, poliittisten puolueiden johtoon ja ennen kaikkea julkisiin virkoihin estettiin. Julkisuudessa kapitalismin tuomitseminen hyväksyttiin suurelta osin varauksetta.

1. Sosialismi

Mutta käytännön poliittiset johtopäätökset, jotka ihmiset vetivät tästä dogmista, eivät tietenkään olleet yhdenmukaisia. Eräs ryhmittymä julisti, että on vain yksi keino poistaa nämä ikävät ilmiöt, nimittäin kapitalismin kertakaikkinen tuhoaminen. He kannattivat tuotantovälineiden julkista omistamista yksityisen omistamisen sijaan. He pyrkivät luomaan niin sanotun sosialismin, kommunismin, suunnittelujärjestelmän tai valtiokapitalismin. Kaikki nämä termit tarkoittavat samaa asiaa. Kuluttajien ei enää pitäisi ostamalla tai ostamatta jättämällä määritellä, mitä tuotetaan, kuinka paljon ja minkä laatuisesti. Tästä lähtien keskushallinnon olisi yksin ohjattava kaikkea tuotantotoimintaa.

2. Interventionismi eli väitetty keskitien politiikka

Toinen ryhmittymä näyttää olevan vähemmän radikaali. He torjuvat sosialismin siinä missä kapitalismin. He suosittelevat kolmatta järjestelmä, joka, kuten he sanovat, on yhtä kaukana kapitalismista kuin sosialismista. Se seisoo kolmantena yhteiskunnan taloudellisen järjestäytymisen muotona kahden muun järjestelmän puolivälissä, ja samalla kun se säilyttää molempien edut, se välttää kummallekin luontaiset haitat. Tätä kolmatta järjestelmää kutsutaan interventionistiseksi järjestelmäksi. Amerikkalaisessa poliittisessa terminologiassa sitä kutsutaan usein keskitien politiikaksi.

Se, mikä tekee tästä kolmannesta järjestelmästä niin monien suosikin, on se, että he valitsevat erityisen tavan tarkastella siihen liittyviä ongelmia. Heidän mielestään kaksi luokkaa, kapitalistit ja yrittäjät ja palkansaajat, kiistelevät pääoman ja yritystoiminnan tuoton jakamisesta. Molemmat osapuolet vaativat koko kakun itselleen. Nyt, keskitien valinneet sovittelijat ehdottavat, solmikaamme rauha jakamalla tämä riidanalainen arvo tasan näiden kahden luokan kesken. Valtion pitäisi puolueettomana välimiehenä puuttua asiaan, hillitä kapitalistien ahneutta ja osoittaa osa voitosta työväenluokille. Näin on mahdollista syrjäyttää kapitalismin moolok ilman, että totalitaarisen sosialismin moolok nousee tilalle.

Tämä tapa tarkastella asiaa on kuitenkin täysin virheellinen. Kapitalismin ja sosialismin välisessä vastakkainasettelussa ei ole kyse saaliin jakamista koskevasta kiistasta. Vastakkainasettelussa kiistellään siitä, kumpi yhteiskunnan taloudellisen järjestämisen järjestelmistä, kapitalismi vai sosialismi, edistää niiden päämäärien parempaa saavuttamista, joita ihmiset pitävät yleisesti taloudelliseksi kutsutun toiminnan perimmäisenä päämääränä, nimittäin hyödyllisten hyödykkeiden ja palveluiden parasta mahdollista tarjontaa. Kapitalismi pyrkii saavuttamaan nämä päämäärät yksityisen yrittäjyyden ja aloitteellisuuden avulla niin, että ne ovat täysin alisteisia yleisön ostopäätöksille. Sosialistit haluavat korvata eri yksilöiden suunnitelmat keskushallinnon ainutlaatuisella suunnitelmalla. He haluavat asettaa sen tilalle, mitä Marx kutsui “tuotannon anarkiaksi”, valtion yksinomaisen monopolin tuotantopäätöksissä. Vastakkainasettelu ei koske tapaa, jolla kiinteä tapa mukavuuksia jaetaan. Vastakkainasettelu koskee kaikkien niiden hyödykkeiden tuotantotapaa, joista ihmiset haluavat nauttia.

Näiden kahden periaatteen ristiriita on yhteensovittamaton, eikä minkäänlainen kompromissi ole mahdollinen. Valvonta on jakamatonta. Joko markkinoilla ilmenevä kuluttajien kysyntä määrittää, mihin tarkoituksiin ja miten tuotannontekijöitä on käytettävä, tai valtiovalta päättää näistä asioista. Mikään ei voi lieventää näiden kahden ristiriitaisen periaatteen välistä vastakkainasettelua. Ne ovat toisensa poissulkevat. Interventionismi ei ole kultainen keskitie kapitalismin ja sosialismin välillä. Se on kolmannen yhteiskunnan taloudellisen järjestäytymisjärjestelmän muoto, ja sitä on tarkasteltava sellaisena.

3. Miten interventionismi toimii

Tänään tarkoituksena ei ole keskustella kapitalismin tai sosialismin eduista. Tänään käsittelen vain interventionismia. Enkä aio arvioida interventionismia mielivaltaisen ennakkoluuloisesta näkökulmasta. Ainoa tavoitteeni on osoittaa, miten interventionismi toimii ja voidaanko sitä pitää yhteiskunnan taloudellisen järjestäytymisen pysyvän järjestelmän mallina.

Interventionistit korostavat, että heidän aikomuksenaan on säilyttää tuotantovälineiden yksityisomistus, yrittäjyys ja markkinaehtoinen vaihdanta. Mutta, he sanovat, on ehdottoman tärkeää estää näitä kapitalistisia instituutioita levittämästä tuhoa ja riistämästä epäoikeudenmukaisesti ihmisten enemmistöä. Valtiovallan velvollisuus on hillitä määräyksin ja kielloin omistavien luokkien ahneutta, jottei niiden ahneus vahingoittaisi köyhempiä luokkia. Vapaa tai laissez-faire-kapitalismi on pahaa. Mutta sen pahojen puolien poistamiseksi ei ole tarpeen poistaa kapitalismia kokonaan. Kapitalistista järjestelmää on mahdollista parantaa puuttumalla valtion toimin kapitalistien ja yrittäjien toimintaan. Tällainen valtion harjoittama yritystoiminnan sääntely ja kurinpito on ainoa keino estää totalitaarinen sosialismi ja pelastaa ne kapitalismin ominaispiirteet, jotka ovat säilyttämisen arvoisia. Tämän periaatteen pohjalta interventionistit kannattavat lukuisia erilaisia toimenpiteitä. Valitaan niistä yksi eli erittäin suosittu hintasäännöstelyjärjestelmä.

4. Miten hintasäännöstely johtaa sosialismiin

Valtio katsoo, että tietyn hyödykkeen, esimerkiksi maidon, hinta on liian korkea. Se haluaa tehdä mahdolliseksi sen, että köyhät voivat tarjota lapsilleen enemmän maitoa. Niinpä se turvautuu hintakattoon ja vahvistaa maidon hinnan alhaisemmaksi kuin vapailla markkinoilla vallitseva hinta on. Tuloksena on, että maidon rajatuottajat, eli ne, jotka tuottavat korkeimmilla kustannuksilla, kärsivät nyt tappioita. Koska yksikään yksittäinen maanviljelijä tai liikemies ei voi jatkaa tappiollista tuotantoa, nämä rajatuottajat lopettavat maidon tuotannon ja myynnin markkinoilla. He käyttävät lehmänsä ja taitonsa muihin kannattavampiin tarkoituksiin. He tuottavat esimerkiksi voita, juustoa tai lihaa. Kuluttajille on tarjolla vähemmän maitoa, ei enemmän. Tämä on tietenkin vastoin valtiovallan aikomuksia. Se halusi parantaa joidenkin ihmisten mahdollisuuksia ostaa enemmän maitoa. Mutta valtiovallan toimenpiteen seurauksena saatavilla oleva tarjonta vähenee. Toimenpide osoittautuu epäonnistuneeksi juuri valtion ja niiden ryhmien kannalta, joita valtio halusi suosia. Hintasäännöstely saa aikaan tilanteen, joka — jälleen kerran valtiovallan näkökulmasta — on vielä vähemmän toivottava kuin tilanne, jota valtion oli toimenpiteineen tarkoitus parantaa.

Nyt valtiovallalle on tarjolla vaihtoehto. Se voi kumota määräyksensä ja pidättäytyä maidon hinnan ohjailupyrkimyksistä. Jos se kuitenkin pitää kiinni aikomuksestaan säilyttää maidon hinta alle sen hinnan, jonka vapaat markkinat olisivat määritelleet, ja haluaa kuitenkin välttää maidon tarjonnan vähenemisen, sen on pyrittävä poistamaan syyt, jotka tekevät rajatuottajien liiketoiminnasta kannattamatonta. Sen on lisättävä ensimmäiseen määräykseen, joka koskee vain maidon hintaa, toinen määräys, jolla maidon tuotannossa tarvittavien tuotannontekijöiden hinnat vahvistetaan niin matalalle tasolle, että maidon rajatuottajat eivät enää kärsi tappioita ja pidättäytyisivät maidontuotannon rajoittamisesta. Mutta sitten sama tarina toistuu kaukaisemmalla tasolla. Maidontuotantoon tarvittavien tuotannontekijöiden tarjonta vähenee, ja valtio on jälleen samassa tilanteessa kuin ennenkin. Jos se ei halua myöntää tappiotaan ja pidättäytyä hintasäännöstelystä, sen on pakko mennä yhtä pidemmälle ja pidemmälle, vahvistaa askel askeleelta kaikkien kulutustavaroiden ja kaikkien tuotannontekijöiden — sekä inhimillisten, toisin sanoen työvoiman, että aineellisten– hinnat ja käskyttää kaikki yrittäjät ja työläiset jatkamaan työtä näillä hinnoilla ja palkoilla. Mikään toimiala ei voi jäädä tämän kaikkialle ulottuvan hintojen ja palkkojen määrittämisen ja tämän velvoittavuuden ulkopuolelle, jotta valtio voisi tuottaa ne määrät asioita, joita se haluaa tuottaa. Jos jotkin toimialat jätettäisiin vapaaksi siksi, että ne tuottavat vain tavaroita, jotka eivät ole elintärkeitä tai jopa ylellisyystavaroita, pääoma ja työvoima virtaisivat sinne, ja seurauksena olisi niiden tavaroiden tarjonnan väheneminen, joiden hinnat hallitus on määritellyt juuri siksi, että se pitää niitä välttämättöminä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi.

Kyse ei enää voi olla markkinataloudesta, kun tämä elinkeinoelämän kokonaisvaltaisen valvonnan tila on saavutettu. Kansalaiset eivät enää ostamalla tai ostamatta jättämällä määrää, mitä ja miten pitäisi tuottaa. Valta päätöksistä on siirtynyt valtiolle. Tämä ei ole enää kapitalismia, vaan valtion harjoittamaa kokonaisvaltaista suunnittelua eli sosialismia.

5. Sosialismin Zwangswirtschaft-tyyppi

On tietysti totta, että tämä sosialismin tyyppi säilyttää joitakin kapitalismin tunnusmerkkejä ja ulkoisia piirteitä. Se säilyttää näennäisesti ja nimellisesti tuotantovälineiden, hintojen, palkkojen, korkojen ja voittojen yksityisomistuksen. Tosiasiassa kyse ei kuitenkaan ole mistään muusta kuin valtiovallan rajoittamattomasta itsevaltiudesta. Valtio määrää yrityksille ja kapitalisteille, mitä heidän on tuotettava, kuinka paljon ja minkälaista laatua, millä hinnoilla ja keneltä ostettava, millä hinnoilla ja kenen on myytävä. Valtio määrää, millä palkoilla ja missä työntekijöiden on työskenneltävä. Markkinaehtoinen vaihdanta on pelkkää teeskentelyä. Viranomaiset määrittelevät kaikki hinnat, palkat ja korot. Ne ovat hintoja, palkkoja ja korkoja vain näennäisesti; itse asiassa ne ovat vain määrällisiä suhteita valtion määräyksissä. Valtio, eivät kuluttajat, ohjaa tuotantoa. Valtio määrää jokaisen kansalaisen tulot, se määrää jokaiselle sen paikan, jossa hänen on työskenneltävä. Tämä on sosialismia kapitalismin kaavussa. Tämä oli Hitlerin natsi-Saksan Zwangswirtschaft-järjestelmä ja Iso-Britannian suunnitelmatalous.

6. Saksan ja Iso-Britannian kokemukset

Kuvaamani yhteiskunnallisen muutoksen suunnitelma ei nimittäin ole pelkästään teoreettinen rakennelma. Se on tosiasiallinen kuvaus tapahtumista, jotka johtivat sosialismiin Saksassa, Iso-Britanniassa ja eräissä muissa maissa.

Saksalaiset käyttivät ensimmäisen maailmansodan aikana hintakattoja, jotka koskivat aluksi pientä määrää välttämättömiksi katsottuja kulutushyödykkeitä. Näiden toimenpiteiden väistämätön epäonnistuminen sai saksalaiset kulkemaan aina pidemmälle, kunnes sodan toisella puoliskolla paljastettiin niin sanottu Hindenburgin suunnitelma. Hindenburgin suunnitelmassa ei jätetty minkäänlaista tilaa kuluttajien vapaalle valinnalle ja yritysten oma-aloitteiselle toiminnalle. Kaikki taloudellinen toiminta alistettiin ehdoitta viranomaisten toimivallan piiriin. Keisarin totaalinen tappio pyyhkäisi pois koko keisarillisen hallintokoneiston ja sen mukana myös suurenmoisen suunnitelman. Mutta sama tarina toistui, kun liittokansleri Heinrich Brüning vuonna 1931 käynnisti uudelleen hintasäännöstelypolitiikan ja hänen seuraajansa, ennen kaikkea Hitler, pitivät siitä tiukasti kiinni.

Iso-Britannia ja kaikki muut maat, jotka olivat ensimmäisen maailmansodan aikana noudattaneet hintasääntelytoimia, törmäsivät samaan ongelmaan. Nekin ajautuivat yhä kauemmas ja kauemmas yrityksissään saada alkuperäiset määräyksensä toimimaan. Mutta ne olivat vielä kehityksen alkuvaiheissa, kun ensimmäisen maailmansodan voitto ja kansalaisten vastustus pyyhkäisivät pois kaikki hintasääntelyjärjestelmät.

Toisessa maailmansodassa tilanne oli toinen. Silloin Iso-Britannia turvautui jälleen muutamien elintärkeiden hyödykkeiden hintakattoihin ja joutui käyttämään koko säännöstelyskaalaa jatkaen yhä pidemmälle, kunnes maa oli korvannut taloudellisen vapauden koko maan kattavalla kokonaisvaltaisella suunnittelulla. Iso-Britannia oli sosialistinen kansainyhteisö, kun toinen maailmansota päättyi.

On syytä muistaa, että brittisosialismi ei ollut Clement Attleen työväenpuolueen hallituksen vaan Winston Churchillin sotakabinetin saavutus. Työväen puolueen toiminta ei ollut sosialismin aikaansaamista vapaaseen maahan, vaan sosialismin säilyttämistä sellaisena kuin se oli kehittynyt sodan aikana ja sen jälkeen. Tätä tosiasiaa on hämärtänyt Englannin keskuspankin, hiilikaivosten ja muiden elinkeinojen kansallistamisesta syntynyt suuri kohu. Iso-Britanniaa ei kuitenkaan voida kutsua sosialistiseksi maaksi siksi, että tietyt yritykset on muodollisesti pakkolunastettu ja kansallistettu, vaan siksi, että kaikkien kansalaisten kaikki taloudellinen toiminta on valtiovallan ja sen virastojen täydellisessä valvonnassa. Viranomaiset ohjaavat pääoman ja työvoiman jakamista eri toimialojen välillä. He määrittelevät, mitä on tuotettava. Kaiken liiketoiminnan hallintavalta kuuluu yksinomaan hallitukselle. Ihmiset alennetaan holhottavien asemaan, jotka ovat ehdoitta velvollisia tottelemaan käskyjä. Liikemiehille, entisille yrittäjille, on jätetty vain aputehtäviä. Heillä on vain vapaus toteuttaa hyvin rajoitetulla kapealla alueella valtion virastojen päätökset.

Meidän on ymmärrettävä, että vain muutamiin hyödykkeisiin vaikuttavilla hintakatoilla ei saavuteta tavoiteltuja päämääriä. Päinvastoin. Ne aiheuttavat vaikutuksia, jotka ovat hallituksen kannalta jopa huonompia kuin aiempi tilanne, jota hallitus halusi muuttaa. Jos hallitus näiden väistämättömien mutta epätoivottujen seurausten poistamiseksi jatkaa vielä eteenpäin, se muuttaa lopulta kapitalismin ja vapaan yrittäjyyden järjestelmän Hindenburgin mallin mukaiseksi sosialismiksi.

7. Kriisit ja työttömyys

Sama pätee kaikkeen muuhun markkinailmiöihin sekaantumiseen. Minimipalkat, olivatpa ne sitten hallituksen säätämiä ja toimeenpanemia tai ammattiyhdistysliikkeen painostuksen ja väkivallan aiheuttamia, johtavat massatyöttömyyteen, joka pitkittyy vuosi toisensa jälkeen heti, kun palkkatasoa yritetään nostaa yli vapaiden markkinoiden määrittelemän tason. Yritykset alentaa korkotasoa luotonannon laajentamisella saavat aikaan noususuhdanteen. Mutta näin luotu vauraus on vain keinotekoinen ylikuumenneen talouden tuotos, ja tämä johtaa vääjäämättä taantumaan ja lamaan. Ihmisten on maksettava kalliisti muutaman vuoden kestäneestä luotonannon ja inflaation helpon rahan orgiasta.

Toistuvat lama- ja massatyöttömyysjaksot ovat harkitsemattomasti ajattelevien ihmisten mielestä saattaneet kapitalismin huonoon valoon. Nämä tapahtumat eivät kuitenkaan johdu vapaiden markkinoiden toiminnasta. Ne ovat päinvastoin seurausta valtiovallan hyvää tarkoittavasta, mutta huonosti harkitusta puuttumisesta markkinoihin. Ei ole olemassa muita keinoja, joilla palkkatasoa ja yleistä elintasoa voitaisiin nostaa, kuin nopeuttamalla pääoman kasvua suhteessa väestöön. Ainoa keino nostaa palkkatasoa pysyvästi kaikkien niiden osalta, jotka etsivät työtä ja haluavat ansaita palkkaa, on nostaa teollisen työn tuottavuutta lisäämällä sijoitetun pääoman määrää henkeä kohti. Se, miksi Yhdysvaltain palkkataso on Eurooppaa ja Aasiaa korkeampi, on siinä, että amerikkalaisen työläisen työtä parantavat ja vaivaa vähentävät useammat ja paremmat työvälineet. Kaikki, mitä hyvä hallitus voi tehdä ihmisten aineellisen hyvinvoinnin parantamiseksi, on sellaisen institutionaalisen järjestyksen luominen ja säilyttäminen, jossa ei ole esteitä teknisten tuotantomenetelmien parantamiseen tarvittavan uuden pääoman etenevälle kasautumiselle. Tämän kapitalismi saavutti menneisyydessä ja saavuttaa myös tulevaisuudessa, ellei sitä sabotoida huonolla politiikalla.

8. Kaksi tietä sosialismiin

Interventionismia ei voida pitää taloudellisena järjestelmänä, joka tulisi jäämään. Se on keino kapitalismin muuttamiseksi sosialismiksi peräkkäisten vaiheiden avulla. Se eroaa sellaisenaan kommunistien pyrkimyksistä saavuttaa sosialismi yhdellä kertaa. Ero ei koske poliittisen liikkeen lopullista päämäärää, vaan lähinnä taktiikkaa, jota käytetään molempien ryhmien tavoitteleman päämäärän saavuttamiseksi.

Karl Marx ja Friedrich Engels suosittelivat peräkkäin kumpaakin näistä kahdesta tavasta sosialismin aikaansaamiseksi. Vuonna 1848 he hahmottelivat Kommunistisessa manifestissa suunnitelman kapitalismin vaiheittaisesta muuttamisesta sosialismiksi. Proletariaatti olisi nostettava hallitsevan luokan asemaa ja sen olisi käytettävä poliittista herruuttaan “ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken pääoman”. Marx ja Engels julistavat, että tämä voi “tietenkin aluksi tapahtua vain siten, että käydään despoottisesti käsiksi omistusoikeuteen ja porvarillisiin tuotantosuhteisiin, siis ryhdytään toimenpiteisiin, jotka näyttävät taloudellisesti riittämättömiltä ja kestämättömiltä, mutta liikkeen edistyessä vievät pitemmälle meneviin toimenpiteisiin ja ovat välttämättömiä keinoja koko tuotantotavan mullistamiseksi.” Tässä mielessä he luettelevat esimerkinomaisesti kymmenen toimenpidettä.

Myöhempinä vuosina Marx ja Engels muuttivat mieltään. Pääteoksessaan Das Kapital (Pääoma), joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1867, Marx näki asiat eri tavalla. Sosialismin on pakko tulla “luonnonlain vääjäämättömyydellä”. Mutta se ei voi syntyä ennen kuin kapitalismi on täysin kypsynyt. Kapitalismin romahtamiseen on vain yksi tie, eli kapitalismin asteittainen edistyminen. Vasta silloin työväenluokan lopullinen kapina lyö viimeisen iskun sitä vastaan ja ikuinen yltäkylläisyyden aikakausi saapuu.

Tämän jälkimmäisen opin näkökulmasta Marx ja ortodoksisen marxismin kannattajat hylkäävät kaiken sellaisen politiikan, joka teeskentelee hillitsevänsä, säätelevänsä ja parantavansa kapitalismia. He julistavat, että tällainen politiikka ei ole vain turhaa, vaan suorastaan haitallista. Tällaiset toimintatavat pikemminkin viivyttävät kapitalismin kypsymistä ja siten myös sen romahtamista. Tällainen ei siis ole edistyksellistä vaan taantumuksellista. Juuri tämä ajatus sai Saksan sosiaalidemokraatit äänestämään Bismarckin sosiaaliturvalainsäädäntöä vastaan ja estämään Bismarckin suunnitelman Saksan tupakkateollisuuden kansallistamisesta. Saman opin avulla kommunistit leimasivat amerikkalaisen New Dealin taantumukselliseksi juoneksi, joka oli äärimmäisen haitallinen työväen todellisten etujen kannalta.

Meidän on ymmärrettävä, että interventionistien ja kommunistien välinen vastakkainasettelu on varhais- ja myöhäismarxismin opillisen ristiriidan ilmentymä. Se on ristiriita vuoden 1848 Marxin, Kommunistisen manifestin kirjoittajan, ja vuoden 1867 Marxin, Das Kapitalin kirjoittajan, välillä. Ja on todella paradoksaalista, että asiakirjaa, jossa Marx kannatti nykyisten itseään antikommunisteiksi kutsuvien kommunistista politiikkaa, kutsutaan Kommunistiseksi manifestiksi.

Kapitalismin muuttamiseksi sosialismiksi on tarjolla kaksi tapaa. Toinen on pakkolunastaa kaikki maatilat, tehtaat ja kaupat, ja käyttää niitä byrokraattisen koneiston avulla hallituksen toimijoina. Koko yhteiskunta tulee Leninin mukaan “olemaan yksi toimisto ja yksi tehdas, jossa vallitsee yhdenvertaisuus työssä ja palkassa.” [1] Koko kansantalous järjestetään “postin tapaan”. [2] Toinen tapa on Hindenburgin suunnitelma, joka oli alun perin saksalainen hyvinvointivaltion ja suunnittelun malli. Siinä jokainen yritys ja yksilö pakotetaan noudattamaan tiukasti hallituksen tuotannonohjauksen keskusjohdon antamia määräyksiä. Tämä oli vuoden 1933 kansallisen teollisen elvytyslain (National Industry Recovery Act) tarkoitus, jota koko elinkeinoelämä vastusti ja jonka korkein oikeus julisti perustuslain vastaiseksi. Tällainen ajatus sisältyy pyrkimyksiin korvata yksityinen yrittäjyys suunnittelutoimin.

9. Valuuttakaupan säännöstely

Tärkein keino tämän jälkimmäisenä mainitun sosialismin toteuttamiseksi Saksan ja Iso-Britannian kaltaisissa teollisuusmaissa on valuuttakaupan säännöstely. Nämä maat eivät voi ruokkia ja vaatettaa kansalaisiaan kotimaisin varoin. Niiden on tuotava suuria määriä elintarvikkeita ja raaka-aineita. Niiden on vietävä teollisuustuotteita, joista suurin osa tuotetaan tuoduista raaka-aineista, jotta nämä maat kykenevät maksamaan tämän kipeästi tarvittavan tuonnin. Tällaisissa maissa lähes kaikki liiketoiminta riippuu suoraan tai epäsuoraan joko viennistä tai tuonnista tai sekä viennistä että tuonnista. Näin ollen valtion monopoli valuuttakaupassa tekee kaikenlaisen elinkeinotoiminnan riippuvaiseksi valuuttakaupan säännöstelystä vastaavan viraston harkinnasta. Yhdysvalloissa tilanne on toisin. Ulkomaankaupan määrä on melko pieni verrattuna maan koko kaupan määrään. Valuuttakaupan valvonta vaikuttaisi vain vähän paljon suurempaan osaan amerikkalaisesta liiketoiminnasta. Tämä on syy siihen, että suunnittelijoiden suunnitelmissa ei juuri puhuta valuuttakaupan säännöstelystä. Heidän pyrkimyksensä kohdistuvat hintojen, palkkojen ja korkojen valvontaan, investointien valvontaan sekä voittojen ja tulojen rajoittamiseen.

10. Progressiivinen verotus

Voidaan tuskin odottaa, kun tarkastellaan ajassa taaksepäin tuloverokantojen kehitystä Yhdysvaltain liittovaltion tuloveron kehitystä vuodesta 1913 nykypäivään, veron jossain päivänä imevän 100 prosenttia kaikesta keskimääräisen äänestäjän tulotason ylittävästä ylijäämästä. Tämä oli Marxin ja Engelsin mielessä, kun he suosittelivat Kommunistisessa manifestissa “voimakkaasti asteittain ylenevää verotusta”.

Toinen Kommunistisen manifestin ehdotuksista oli “perintöoikeuden lakkauttaminen”. Nyt Iso-Britanniassa eikä Yhdysvalloissa laki ei ole mennyt ihan näin pitkälle. Mutta jälleen kerran, kun tarkastelemme perintöverojen kehitystä, meidän on ymmärrettävä, että ne ovat yhä lähempänä Marxin asettamaa tavoitetta. Perintöveroja, jotka ovat jo niin korkeita ylempien luokkien osalta, ei enää voidaan pitää veroina. Ne ovat pakkolunastustoimia.

Progressiivisen verotusjärjestelmän taustalla oleva ajatus on se, että varakkaiden luokkien tuloja ja varallisuutta voidaan käyttää vapaasti. Näiden veromuotojen kannattajat eivät ymmärrä, että suurin osa verotetuista tuloista ei olisi kulutettu vaan säästetty ja sijoitettu. Itse asiassa tämä veropolitiikka ei ainoastaan estä uuden pääoman kertymistä. Se johtaa pääoman kasautumiseen. Tämä on varmasti tämän päivän tilanne Iso-Britanniassa.

11. Suuntaus kohti sosialismia

Tapahtumien kulku viimeisten 30 vuoden aikana osoittaa jatkuvaa, vaikkakin toisinaan keskeytynyttä edistymistä kohti brittiläisen ja saksalaisen mallin mukaisen sosialismin vakiintumista Yhdysvaltoihin. Yhdysvalloissa tämä taantuma on saanut alkunsa myöhemmin kuin näissä kahdessa muussa maassa, ja se on nykyisellään vielä kauempana näistä tavoitteista. Mutta jos tämän politiikan suuntaus ei muutu, lopputulos eroaa vain satunnaisissa ja vähäpätöisissä määrin siitä, mitä tapahtui Attleen Englannissa ja Hitlerin Saksassa. Keskitien politiikka ei ole kestävä talousjärjestelmä. Se on keino sosialismin aikaansaamiseksi vähitellen.

12. Porsaanreikäkapitalismi

Monet ihmiset vastustavat sitä. He korostavat sitä, että useimpiin lakeihin, joilla pyritään suunnitteluun tai pakkolunastuksiin progressiivisen verotuksen avulla, on jätetty joitakin porsaanreikiä, jotka antavat yksityisille yrityksille liikkumavaraa, joiden puitteissa ne voivat jatkaa toimintaansa. Se, että tällaisia porsaanreikiä on edelleen olemassa ja että niiden ansiosta Yhdysvallat on edelleen vapaa maa, on varmasti totta. Mutta tämä “porsaanreikäkapitalismi” ei ole kestävä järjestelmä. Se on hengähdystauko. Voimakkaat tahot tekevät kaikkensa näiden porsaanreikien tilkitsemiseksi. Päivä päivältä kaventuu se kenttä, jolla yksityinen yrittäjyys voi vapaasti temmeltää.

13. Sosialismin tulo ei ole väistämätöntä

Tämä lopputulos ei tietenkään ole väistämätön. Suuntaus voidaan kääntää, kuten monien muidenkin historian suuntausten kohdalla. Marxilainen dogmi, jonka mukaan sosialismin on pakko tulla “luonnonlain vääjäämättömyydellä”, on vain mielivaltainen olettamus vailla mitään todisteita.

Mutta se arvovalta, jota tämä turha ennuste nauttii paitsi marxistien, myös monien itseään ei-marxisteiksi kutsuvien keskuudessa, on sosialismin etenemisen tärkein väline. Se levittää tappiomielialaa niiden keskuudessa, jotka muuten urheasti taistelevat sosialistista uhkaa vastaan. Neuvosto-Venäjän voimakkain liittolainen on oppi, jonka mukaan “tulevaisuuden aalto” vie meitä kohti sosialismia ja että siksi on “edistyksellistä” suhtautua myötämielisesti kaikkiin toimenpiteisiin, jotka rajoittavat yhä laajemmin markkinatalouden toimintaa.

Jopa tässä maassa, joka on vuosisadan “jyrkän individualismin” ansiosta saavuttanut kaikkien aikojen korkeimman elintason, yleinen mielipide tuomitsee laissez-fairen. Viimeisten 50 vuoden aikana on julkaistu tuhansia kirjoja, joissa syytetään kapitalismia ja puolustetaan radikaalia interventionismia, hyvinvointivaltiota ja sosialismia. Yleisö tuskin huomioi niitä harvoja kirjoja, joissa yritettiin selittää riittävästi vapaan markkinatalouden toimintaa. Niiden kirjoittajat jäivät tuntemattomiksi, kun taas Thorstein Veblenin, John R. Commonsin, John Deweyn ja Kazimierz Łaskin kaltaisia kirjoittajia ylistettiin ylenpalttisesti. On tunnettu tosiasia, että laillinen teatteri ja Hollywoodin teollisuus suhtautuvat yhtä radikaalisti vapaaseen yrittäjyyteen kuin monet romaanit. Tässä maassa on monia aikakauslehtiä, jotka jokaisessa numerossaan hyökkäävät raivokkaasti taloudellista vapautta vastaan. Tuskin on yhtään lehteä, joka puolustaisi järjestelmää, joka tarjoaa ihmisten valtavalle enemmistölle hyvää ruokaa ja suojaa, autoja, jääkaappeja, radioita ja muita asioita, joita muiden maiden kansalaiset kutsuvat ylellisyyksiksi.

Tämän tilanteen seurauksena yksityisen yrittäjyyden järjestelmän säilyttämiseksi tehdään käytännössä hyvin vähän. On vain keskitien väliinputoajia, jotka luulevat onnistuneensa, kun he ovat viivyttäneet jonkin aikaa jotakin erityisen tuhoisaa toimenpidettä. He ovat aina perääntymässä. He hyväksyvät nykyään toimenpiteitä, joista keskustelua he olisivat vielä kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten pitäneet mahdottomana. Muutaman vuoden kuluttua he suostuvat toisiin toimenpiteisiin, joita he nyt pitävät yksinkertaisesti mahdottomina. Totalitaarisen sosialismin tulon voi estää vain ideologioiden perusteellinen muutos.

Emme tarvitse antisosialismia emmekä antikommunismia, vaan avoimen myönteisen tuen sille järjestelmälle, jolle olemme velkaa kaiken sen rikkauden, joka erottaa aikamme menneiden aikakausien verrattain ahtaista oloista.

[1] Ks. V. I. Lenin, Valtio ja vallankumous (Vladimir Lenin, »Teokset», 25. osa, s. 385–497. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi 1960. Julkaistaan »Kommunist»-kustantamon kirjasen tekstistä (1919), joka on tarkistettu käsikirjoituksen ja v. 1918 ilmestyneen kirjasen mukaan.)

[2] Emt.

Ludwig von Mises (1881–1973) oli eräs 1900-luvun tunnetuimmista taloustieteilijöistä, jonka taloustieteellinen työ kattoi niin raha- ja pankkiteorian kuin myös nerokkaan vastalauseen sosialistista taloudenpitoa vastaan. Häntä pidetään eräänä tärkeimmistä itävaltalaisen ajattelutavan ja metodologian edistäjänä heti Carl Mengerin ja Eugen von Böhm-Bawerkin jälkeen.

Mises julkaisi elämänsä aikana satoja tieteellisiä ja kansantajuisia artikkeleita, useita kirjoja ja koulutti lukuisia yhteiskuntatieteilijöitä muun muassa Wienissä, Gevenessä ja New Yorkissa.

Alkuperäinen englanninkielinen luentoteksti löytyy Mises Instituten verkkosivuilta.

Kirjoituksen on suomentanut Thomas Brand (Twitter).

--

--

--

Kirjastoon on koottu pääasiassa Bitcoinia, taloustiedettä ja politiikkaa koskevaa (suomennettua) luettavaa. Voit ottaa kirjastonhoitajaan yhteyttä sähköpostitse thomasbrand@gmx.com.

Get the Medium app

A button that says 'Download on the App Store', and if clicked it will lead you to the iOS App store
A button that says 'Get it on, Google Play', and if clicked it will lead you to the Google Play store
Thomas Brand

Thomas Brand

Wealthtech expert & strategist, mentor, private investor. Interested in economics, fintech, Bitcoin, philosophy, strategy, innovation & existential risks

More from Medium

ODROID-HC4 64 Camera NVR

StaFiNetwork — TIDAL INSURANCE INTEGRATION

Comparison among LC low-pass Filter, stepped impedance and Microstrip filter

Comparing Mahler and Rimsky-Korsakov